maanantai 11. joulukuuta 2017

Lääkisopiskelu on helppoa ja mukavaa

Viime viikolla 2.12.2017 Helsingin Sanomissa julkaistussa mielipidekirjoituksessa Helsingin lääketieteellisessä opiskeleva nimimerkillä Huolestunut opiskelija kirjoittanut lääkisläinen kertoi olevansa kovasti huolissaan lääkisopiskelijoiden kokemista uupumuksen, riittämättömyyden ja masennuksen tunteista. Mikäli mielipide on vielä jäänyt joltakulta lukematta, suosittelen tutustumaan kirjoitukseen, koska aion tässä postauksessa kirjoittaa henkilökohtaisiin kokemuksiini perustuvan vapaamuotoisen vastineen tuolle mielipiteelle.

En ole todellakaan ensimmäinen, joka on ehtinyt tarttua aiheeseen. Helsingin lääkiksen dekaani, varadekaani ja koulutusohjelmajohtaja vastasivat ensimmäisenä 5.12.2017 Helsingin sanomissa julkaistussa mielipidevastineessa yhtyvänsä huoleen lääketieteen opiskelijoiden jaksamisesta. Jaksamista edistäviin toimiin on kuulemma jo ryhdytty ja toimintaa kehitetään edelleen.

Seuraavaksi 7.12.2017 Hesarissa julkaistiin Helsingin hammaslääkiksen kakkosvuoden opiskelijan kirjoittama Lääketieteen opiskelu on mukavaa -vastine, jonka otsikko kertonee kaiken oleellisen. Seuraavana keskusteluun otti osaa Turun lääkiksen mentoroinnista vastaava opettaja-opiskelija-mentorikokoonpano, jonka Mentorointi auttaa lääkäriopiskelijoita -mielipidekirjoitus julkaistiin eilen 10.12.2017. Tämän nykyisen mentoroinnin, entisen opetuutorijärjestelmän, lapsi olen itsekin - Turussa, kun opiskelen - joten mentorijärjestelmää voin ihan kokemuksesta kommentoida.

Ajankohtaisesti tuorein aihetta käsitellyt teksti on tänään 11.12.2017 julkaistu Helsingin Sanomien oma juttu "Lääkäriksi opiskelu on monille stressiä ja kovaa kilpailua, mutta paineista ei silti puhuta avoimesti – ”Moni vaatii itseltään paljon”", jonka pohjana on toimittajan jalkautuminen lääkisopiskelijoiden ja opetuksesta vastaavien tahojen pariin.

lääkis

Tässä siis taustat, joiden kevyesti innoittamana tartuin kirjoittamaan oman näkemykseni aiheesta. Pyrin pitämään laajan aiheen tiivinä ja aloitankin tiiviisti yhteen lauseeseen kiteytyvällä mielipiteelläni:

Lääkis on ollut paljon helpompaa ja vähemmän kilpailuhenkistä kuin odotin.

Se on totuus niin kuin minä sen koen. Se ei tee yhtään vähemmäksi niiden totuutta, jotka kokevat lääkiksen todella raskaaksi ja kilpailuhenkiseksi, mutta minulle lääkis näyttäytyy helppona ja mukavana. Hakiessani yliopistokoulutukseen, johon pääsevät vain parhaat ja hekin vasta parhaimmillaan usean vuoden hakemisen jälkeen, olin varma, että työmäärä sisääpääsyn jälkeen on murskaava. Ja mikäli työmäärästä selviäisi, en ainakaan selviäisi yhtä hyvin kuin muut ja olisin 1000 kertaa huonompi lääkäri. Väärin.

Mitä pidemmälle lääkis on edennyt, sitä enemmän olen oppinut, että kaikkien taidot ovat vajavaiset. Edes alan huippuerikoislääkäri ei osaa kaikkea, vaan taitojen ylläpito ja kehitys vaatii jatkuvaa opiskelua. Olemme kaikki vajavaisia ja erityisen vajavaisia olemme ollessamme vasta kandeja tai vastavalmistuneita lisensiaatteja. Uravalintamme on täynnä epävarmuutta ja tuon epävarmuuden olen oppinut ymmärtämään vasta lääkiksen edetessä. En voi todellakaan vielä sanoa hyväksyneeni sitä, mutta ensimmäinen askel hyväksymiseen on minusta otettu, kun olen oivaltanut, että jokainen lääkäri on aika ajoin epävarma.

Huolestuneen opiskelijan ajatukseen lääkäripolvelta toiselle opetuksen myötä siirtyvästä lääkärisankarimyytistä en siis voi lainkaan yhtyä. Minun opettajani Turussa ovat opettaneet, että epävarmuus on arkea ja potilasvirheitä ja -kuolemia osuu jokaisen eteen. Jokainen tulee uransa aikana tekemään isoja ja pieniä virheitä, mikäli tekee minkäänlaista potilastyötä. Ne tuntuvat kertomusten mukaan maailmanlopulta ja meinaavat musertaa, mutta helpottavaa on, että jokainen kohtaa ne samat hetket joskus, ja jokaisesta tuntuu aivan yhtä kamalalta. Pahaa oloa ei tarvitse piilottaa, koska jokainen on joskus hajalla tämän ammatin vuoksi. Jokaisella on ollut takana myös eka kandikesä, johon kuuluu monia kiperiä ja paineistavia hetkiä. Jokainen on kuitenkin niistä myös selvinnyt ja yleensä kollegan tuella. Samalla tuella on minusta mahdollista selvitä niin opinnoista, ekoista kandikesistä, valmistumisen jälkeisestä epävarmuudesta kuin tulevaisuudessa odottavista virheistäkin.

Lääkärikoulutuksen aikana opettajien antaman mallin lisäksi suuressa roolissa opiskelijoiden jaksamisen suhteen ovat muut medisiinarikollegat. Todennäköisesti mielipiteeni lääkiksen hauskuudesta, helppoudesta (=miellyttävästä älyllisestä haastamisesta) ja kilpailuhengettömyydestä olisi aivan toinen, mikäli kurssini vihaisi minua ja minä vihaisin kurssiani. Kyse on syvistä asenteista ja onnekseni ainakin Turussa vallitsee koko lääkiksen läpi henki, että kanssamedisiinari on samaa tuskaista tietä kulkeva kaveri, eikä ojaan tilaisuuden tullen työnnettävä kilpakumppani. Muutoin aivan varmasti vihaisin tätä koulua, enkä varmasti olisi ainoa. Stressiä ja painetta onnistumisesta on aivan jokaisella, mutta ainakaan minun ei ole ikinä tarvinnut kantaa painetta yksin muilta piilossa. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, mutta jaettu tentti-/nelosen kevät -/kandikesä-/manu-/kaikki vain epäonnistuu ja olen paska lääkäri -tuska on ehdottomasti vain murto-osa entisestään. Ja kun tuskan jakaa 150 kurssikaverin kanssa, murenee epätoivon määrä suorastaan hippusiin.

Lääkis on elämän yhtä parasta aikaa ja sen kuuluisi olla sitä kaikille. Ollaan toistemme tukena, koska muuten tästä touhusta tulee oikeasti Huolestuneen opiskelijan kuvailemaa kurjuutta. Ja se olisi paskaa.

Kuva: Helsingin Sanomat // Liisa Takala

 

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Ensikosketus luonnonkosmetiikkaan - Saako turhamaisuudesta nauttia?

Olen tällä hetkellä ristiriitaisessa tilanteessa. Että voisitte paremmin ymmärtää ihotautikurssilla olevan lääkisläisen hämmentynyttä mieltä, kerron alkuun hiukan eilisestä.

Vietimme eilen Varpublogien kanssa äärimmäisen inspiroivan ja innostavan illan luonnonkosmetiikkaa ja ekokauneudenhoitopalveluita tarjoavan Greenlips Beautyn myymälä-hoitolassa. Kolmetuntiseksi suunniteltu iltamme venähti lopulta lähes nelituntiseksi kuunnellessamme silmät ja korvat hehkuen paikalla olleiden työntekijöiden - Sharonin, Monan ja Annikan - kertomuksia yrityksen taustoista, luonnonkosmetiikan erityispiirteistä ja heidän omista kokemuksistaan eri tuotteista.

Jos joku on yhtä nolon tietämätön kuin minä, joka en jaksa lainkaan kiinnostua kosmetiikka- tai hiusjutuista enkä oikeastaan perehtyä mihinkään kauneudenhoitoasioihini kovin syvällisesti, laitan tähän alkuun pienen Greenlips Beautyn nettisivuilta lainatun määritelmän luonnonkosmetiikasta:

"Luonnonkosmetiikka on kosmetiikkaa, jonka valmistuksessa käytetään luonnonmukaisia raaka-aineita. Luonnonkosmetiikan perusajatus on se, että kosmetiikkatuotteissa ei saisi olla ihmiselle, luonnolle, vesistöille tai eliöstölle haitallisia tai vaarallisia kemikaaleja. Perusajatuksiin kuuluu myös eettinen ja reilu tapa toimia niin ihmisiä kuin eläimiä kohtaan. Luonnonkosmetiikkatuotteiden valmistajille on tärkeää, että tuotteen koko elinkaari on mahdollisimman turvallinen, eettinen ja ekologinen. Luonnonkosmetiikka täyttää aina kaikki tavallisen kosmetiikan standardit ja Euroopan asettamat lait."

38596258516_838b366594_o
38596251006_0d27866ec1_o
24780512148_ef865164c7_o
38652235861_8993495328_o

Kyse on siis samat standardit täyttävästä kosmetiikasta kuin perus-Niveakin, mutta mahdollisimman ympäristöä kunnioittavasti tehtynä. Mitään ei siis menetetä, vaan saadaan ainoastaan ympäristöedut ja kemikaalien puute plussana. Kuulostaa hyvältä, oikeastaan erittäin hyvältä. Tässä vaiheessa kuitenkin pieni iho- ja allergologiakurssilainen nostaa päätään sisälläni. Kun näiden erikoisalojen mukaan totuus on, että ihomme ei kaipaa mitään muuta kuin apteekista saatavia täysin hajusteettomia perusvoiteita ja pH-neutraaleja pesuliuoksia suihkuun. Ihomme ei siis kaipaisi synteettisiä ihonhoitotuotteita sen enempää kuin luonnonkosmetiikkaakaan. Kuivalle iholle tarvittessa levitettävän perusvoiteen lisäksi kaikki muu on ihomme kannalta turhaa markkinavoimien hapatusta ja ylimääräiset tuoksuaineet ovat ainoastaan immuunijärjestelmäämme herkistäviä tekijöitä.

Yritä tässä nyt olla 2010-luvun nainen, kun samaan aikaan kuitenkin olen innosta piukeana luonnonkosmetiikan suhteen ja toisaalta päässäni kaikuu, että kaikki paitsi perusvoide on turhaa. Kuitenkin kuten jo alkuun sanoin, eilinen oli todella inspiroiva ilta. Kaikkien Greenlipsin työntekijöiden puheesta kuuli vilpittömän kiinnostuksen ja innostuksen kauneudenhoitoon. He suorastaan hehkuivat aiheesta puhuessaan eikä innostuksen tarttumiselta voinut välttyä. Minäkin haluan olla yhtä hehkuvan upea kuin he!

Ollaan rehellisiä. Pelkkään Aqualan L:ään tyytyminen on jäätävän tylsää, vaikka ihotautioppi niin suosittaisikin. Käytän nykyään perusvoidetta kasvojeni pesemisessä ja tätä kikkaa voin todella lämpimästi suositella, mutta muutoin janoan ihonhoidoltani jotakin erityisempää. Haluan ottaa voidetta kauniista purkista, tuoksuttaa vienoa tuoksua ihollani ja nauttia ainakin placebosta, että ihoni voi voiteen jälkeen erityisen hyvin. Minusta on myös hauskaa silloin tällöin kuoria ihoani ja töpötellä silmänympärysiholle erityistä voidetta. Alistun siis tietoisesti markkinavoimien myllerrykselle, koska nautin erityistuotteisiin liittyvästä luksustunteesta, ja tuon paheellisen nautinnon aion itselleni myös sallia.

38620068672_5bc6a29fec_o
38596529656_329ce6fc01_o
26876538379_755c520760_o
38620087272_0dc536a714_o
26876670589_b930e4de43_o

Meikkien saralla ostin Greenlipsistä testiin ensimmäinen mineraalimeikkipohjani (BareFaced Beautyn mineral foundation), jonka Sharon, Mona ja Annika taisivat kaikki nimetä yhdeksi suosikkituotteekseen. Kaikki meikki on ihon kannalta varmasti turhaa, jos ei lasketa meikkipohjien aurinkosuojaominaisuutta, mutta jos turhuus voi olla ympäristöystävällistä ja hyvää niin, miksi en kokeilisi. Innostuin eilisestä niin kovin, että minun oli pakko heti tänään kotilöllymissunnuntaina kokeilla meikkipohjaa - ja ensikokeilun perusteella olen kyllä myyty! Kuin ei olisi meikkiä ollenkaan, mutta silti näyttää freesiltä.

Minä taisin eilisen jälkeen kaikkiaan vähän hurahtaa. Luonnonkosmetiikka ei nimittäin ollut mitään hippien mutaleikkiä, vaan todella ylellisen tuntuisia tuotteita, jotka täyttävät samat standardit kuin tavallinenkin kosmetiikka, mutta mahdollisimman ympäristöystävällisesti ja ilman kemikaaleja. Päässäni käytävä taistelu ei siis ole luonnonkosmetiikka vastaan tavallinen kosmetiikka, koska tuon taistelun luonnonkosmetiikka vie 100-0, vaan kosmetiikka ylipäätään vastaan ihotautiopin näkemys pelkästä tarvittaessa käytettävästä perusvoiteesta.

Voin todella lämpimästi suositella piipahdusta Greenlips Beautyn liikkeeseen (Kalevantie 8, Turku) tai nettikauppaan. Työntekijät ovat ihania persoonia ja todella taitavia auttamaan kaikissa kauneudenhoitoon liittyvissä asioissa oli sitten kauneudenhoitoon enemmän perehtynyt kuluttaja tai tälläinen ihonhoitotumpelo kuten minä.

maanantai 20. marraskuuta 2017

IKA:a ja YLE:ä - todellisuus kurssilyhenteiden takana

Kiitos ihanista kommenteista, joita sain edelliseen postaukseen. ♥ Tuli todella hyvä mieli niitä lukiessa ja inspiraatio kirjoittamiseen vain lisääntyi. Siispä uutta tekstiä jo tänään! Luvassa on pieni catch up, että missä opinnoissani tällä hetkellä mennäänkään ja mitä minä teen opinnoissani juuri tällä hetkellä.

Olen siis vitosella, lääkiksen tokavikalla vuodella. Takana on yksi kesä lääkärinä sairaala- tai tk:n vuodeosastotasolla ja edessä ultimaattinen kandikesä terveyskeskuksen vastaanottotyössä. Pienien ensilinjan lääkärikokemusten lisäksi kasvamisemme alkaa nähdä jo meitä ympäröivien valmiiden lääkäreiden suhtautumisesta: "Vitosen kandi. Tehän olette sitten jo melkein valmiita jo." Valmis tässä ammatissa ei taida olla ikinä, mutta on totta, että lääkis vetelee meidän kohdaltamme jo loppusuoraa. Onneksi pitkää loppusuoraa, mutta loppusuoraa kuitenkin, koska edessä on ainoana isona uutena kurssina enää tulevan kevään lastentaudit. Tämän syksyn naistentaudit ja synnytykset oli vitosen toinen suuri kokonaisuus, mutta gyne on meidän kurssipuolikkaamme osalta jo tapulteltua kauraa. Kutosella meitä odottaa enää pieniä erikoisaloja kuten syöpätaudit ja sotilaslääketiede, ja suurten erikoisalojen (sisätaudit ja kirurgia) tiukka kertaus. (Kiinnostuneille vinkkilinkkinä Turun lääkiksen opinto-opas, josta näkee vuosikursseittain, mitä vuosi pitää sisällään.)

Meidän kurssipuolikkaamme tahkoaa tällä hetkellä IKA:n kurssikokonaisuutta eli ihotauteja, keuhkosairauksia ja allergiologiaa. Kurssi on pitkän gynesyksyn jälkeen todella tynkä: kahden viikon luentojen ja kahden viikon käytännön aikana meille yritetetään opettaa kaikki oleellinen kolmen erikoisalan alueelta.

IMG_7075

Huolimatta periaatteessa käynnissä olevasta IKA:sta, minä en juuri tällä hetkellä istu sen enempää luennoilla kuin keuhkoklinikassakaan. Minun seuraavien kahden viikon ohjelmani on nimittäin pakollisen YLE-jakson (yleislääketiede) suorittaminen terveyskeskuksessa.

Vitosvuoden YLE-viikkojen tarkoituksena on päästä tutustumaan tk-lääkärin työhön mahdollisimman laaja-alaisesti ja päästä tekemään paljon itse, koska totuus on, että tulevana kesänä meidän täytyisi osata hoitaa samat potilaan aivan itse ilman kliinistä opettajaa tai ohjaavaa lääkäriä. 10 yle-päivään täytyisi saada mahdutettua niin tavallista vastaanottotyötä pitäen sisällään kaikkea, mitä terveyskeskuksessa voi tulla vastaan esim. pientoimenpiteitä (koepaloja, luomenpoistoja ja kortisonipistoksia...), vuosikontrolleja (verenpainetauti, diabetes ja sepelvaltimotauti...) ja akuutteja vaivoja (korvatulehdukset, poskiontelovaivat, virtsatieinfektiot...), kuin yleislääkärin erilaisempiakin työkenttiä kuten kouluterveydenhuoltoa, äitiysneuvolaa ja lapsineuvolaa. Edessäni on siis kiireiset kaksi viikkoa.

Eilen sunnuntai-iltana olin melko kauhuissani. Suoritan YLE-viikot tulevan kesän työpaikassani, joten harjoitteluun liittyy erityistä jännäystä: Entä jos ne pitää minua niin huonona, että eivät halua ottaa minua töihin lainkaan? Tai entä jos ne ajattelevat, että voi ei, tuoko meille ihan oikeasti tulee lääkäriksi? Nelosvuoden yhden YLE-viikon suoritin Porin opetusterveyskeskuksessa, joka on luotu opetuspaikaksi, mutta nämä kaksi viikkoa olen osa oikeaa terveyskeskustyöyhteisöä, joka rullaa joka päivä samalla tiukalla rutiinilla olin minä paikalla tai en. Se on yhtä aikaa haaste ja vahvuus, koska toisaalta oikeaa työtä tulevaisuutenikin tulee olemaan, mutta toisaalta opettamiseen luotu yksikkö on opettamiseen luotu yksikkö - siellä oppii paljon!

Nuorena lääkärinalkuna on kuitenkin siitä onnellisessa asemassa, että meni minne vain tekemään mitä vain, aina oppii, koska opittavaa on niin paljon. Tänäänkin, jo yhden päivän aikana, olen oppinut valtavasti. Ohjaajani on todella taitava ja kokenut kliinikko, jonka kyky kohdata potilaitaan ihmisinä ongelmiensa keskellä on jo yhden päivän seuraamisen perusteella ainutlaatuista. Ensimmäinen päiväni terveyskeskuksessa ei siis ainoastaan antanut minulle mahdollisuutta ottaa yhden koepalan, poistaa yhden luomen, tehdä yhden gynekologisen tutkimuksen ja yhden selkäkipustatuksen, vaan se myös antoi jälleen uutta mallia kohdata potilas. Minulla on jälleen yksi uusi roolimalli tulevalle uralleni.

Lisää YLE-päivien etenemisestä myöhemmin, kunhan saan päivät etenemään. Alku on lupaava, i must say.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Tämä ei ole ohi

Minä en rehellisesti sanottuna uskalla mennä lukemaan edellisiin postauksiin tulleita kommentteja, koska minulle tulee niin iso harmitus teidän lukijoiden puolesta. Jarkon kautta olen kuullut, että kommenteissa ollaan oltu minusta jopa huolissaan ja pohdittu, miksi blogi on ollut niin hiljainen. Olen todella pahoillani, että olen kenties aiheuttanu huolta ja harmitusta olemalla hiljaa. Pahoillani olen, koska kaiken taustalla on ollut vain minun omat paineeni kirjoittamiseen ja niistä johtuva tauon venyminen lähes vahingossa pikkuhiljaa pidemmäksi. Anteeksi.

Olen kirjoittanut Krista_lliaa tammikuusta 2013. Tuona keväänä asuimme ensimmäistä vuottamme Turussa, minä olin aloittanut opinnot bilsalla, Jarkko AMK:ssa ja päätoiminen työni oli lukea lääkiksen pääsykokeisiin. Blogi oli pakopaikka, johon sain selittää pääsykokeisiin liittyviä paineita ja omia tuntemuksiani liittyen aivan kaikkeen. Alussa mukana oli myös kaikenlaisia nykysilmini katsottuna äärimmäisen noloja vaatejuttuja. jotka ovat jääneet taa jo jonkin aikaa sitten. Kaikkiaan kirjoittamistapani oli blogin alkutaipaleella paljon nykyistä päiväkirjamaisempi ja täynnä olevinaan nokkelia monimutkaisia lauseita. Kirjoitan edelleen pitkiä lauseita ja kirjoitan kaikkiaan pitkästi, mutta vuodesta 2013 tyylini on silti kehittynyt paljon pelkistetymmäksi ja selkeämmäksi. Olen omasta mielestäni kehittynyt valtavasti samalla, kun olen löytänyt itselleni ensi kertaa elämässäni harrastuksen.

Kesti pitkään kyetä myöntämään, että minä kirjoitan blogia. Että minulla on harrastus, joka tarkoittaa, että kirjoitan useamman kerran viikossa omilla kasvoillani omasta elämästäni nettiin. Viimeinen vuosi on vienyt minua asian kanssa paljon eteenpäin ja olen onnistunut kasvattamaan itselleni jonkinlaisen bloggaajaselkärangan. Olen tyytyväinen kirjoituksiini ja se riittää. Kuvaaja minä en edelleenkään ole, mutta eteenpäin ollaan silläkin rintamalla tultu. Minulle itselleni blogi on kuitenkin aina ollut kirjainten leikkiä ja teksteihin liitettävät kuvat enemmän stressin- kuin riemunaihe.

Vuosien aikana koen löytäneeni blogini paikan. En ole muotibloggaaja, en sisustusbloggari enkä osaa tarjota riiittävää materiaalia edes nykyparametreilla uskottavaan lifestyleblogiin. Pidänkin itseäni lääkis- ja lifestylebloggaajan hybridinä, joka pyrkii luottamaan tekstien rehellisyyteen. Sekä lääkis että aivan tavallinen elämä osaa olla huikean siistiä, mutta toisaalta myös kertakaikkisen paskaa. Pyrkimyksenäni on puhua noista molemmista puolista.

38524023071_9a247589ba_o

Vuosien edetessä ja useampien lukijoiden löydettyä blogini, aloin kuitenkin kehittää kirjoittamiseen pieniä paineita. Tuntui, ettei enää ollutkaan aivan sama, mitä kirjoitan ja miten kirjoitan. Jonkinlainen vapaus kirjoittamisesta hiipui samalla, kun olin äärimmäisen onnellinen ja ylpeä laajemmasta lukijakunnasta. Kun oli paine saada luotua jotain todella oivaltavaa, ajatuksia herättävää ja tyylikkäästi kirjoitettua, oli helpompi jättää kirjoittamatta, kuin paneutua kirjoittamaan useammaksi tunniksi. Niin tauko venyi.

Seuraavaksi iski syyllisyys, jonka kanssa painin edelleen. Tiedän, että minulla on lukijoita, jotka mielellään lukisivat opintojeni etenemisestä ja kokemuksistani jo kohdatuissa lääkäritilanteissa, kenties joku tykkäisi lukea ihan vain eämästäni. Silti olen hiljaa. Ja kun on tarpeeksi kauan hiljaa ihmisten edessä, jotka odottavat sinun sanovat jotakin, tuntuu ensimmäisen sanan sanominen mahdottomalta. Kun on ollut noin kauan hiljaa, paranisi olla todella huikeaa sanottavaa, kun sitten avaa suunsa. Eikä minulla ole mitään Hollywood-räjähdyksiä kerrottavanani. Minulla on vain omia kokemuksiani.

Kun yhdistää kaksi edellistä kappaletta, päästään noidankehään, jossa olen pyörinyt viime ajat. Minulla olisi kipinää kirjoittaa, mutta ei aikaa paneutua aiheisiin ja kirjoittamiseen niin huolella, että saisin aikaa itselleni kelpaavaa tekstiä. Olen vaatinut itseltäni Hollywood-räjähdyksiä, vaikka oikeasti riittäisi Salkkaritason nolot pikkupommit (Oikeasti, katsoiko joku muu viime viikon jakson, jossa Sergein auto räjähti? Se oli _kiusallista_.).

37636551605_fdb1ec0ec4_o

Tulevaisuudessa aionkin vaatia itseltäni vähemmän, koska en halua, että tämä loppuu. Blogi on antanut minulle harrastuksen, josta nautin valtavasti. Lisäksi minusta on todella arvokasta, että saan talteen omia ajatuksiani, koska kuten jo vuoteen 2013 verraten ollaan nähty, ihminen kasvaa ja kehittyy, jolloin ajatukset muuttuvat. Jos en kirjoita itseäni talteen nyt, ei myöhemmin enää ole olemassa juuri tätä Kristaa. Tulen laskemaan oman pääni keksimiä laatuvaatimuksia tekstieni suhteen, koska on tärkeämpää kirjoittaa kuin murehtia, että kirjoittaisinpa. Joiltain osin pyrin siis palaamaan Krista_llian juurille: aitouteen, huolettomuuteen ja matalan kynnyksen kirjoittamiseen. Kaiken ei tarvitse olla aivan superpriimaa, kunhan saan tuotua itseäni tekstiin ja tunnen tekstin omakseni.

Palataan pian.

lauantai 19. elokuuta 2017

Turvassa

Turussa tapahtui eilen asioita, jollaisia ei pitäisi tapahtua missään. Onneksemme me olemme Jarkon kanssa molemmat kunnossa, kuten myös kaikki meidän ystävämme, läheisemme ja tuttumme. Kaikki eivät kuitenkaan ole yhtä onnekkaita, vaan liian monen perheen ja ihmisen elämä muuttui eilen peruuttamattomasti 3 minuutin aikana. Käsittämättömät tapahtumat ovat tänään paljon ajatuksissa, ja erityisesti ajatukset kääntyvät uhreihin, heidän läheisiinsä, silminnäkijöihin ja auttajiin. Syvimmät osanottoni kaikille uhrien läheisille, voimia loukkaantuneille toipumiseen ja kiitos auttajille. Varsinaisiin postauksiin palaan lähipäivinä, kun ajatukset eivät kierrä samalla tavoin perjantain tapahtumissa. Rakkautta.

36526915551_91afd50bb4_o

torstai 17. elokuuta 2017

Vitosen mamma OMG

En ole varma, onko otsikkoni asiallinen tapa aloittaa tätä postausta, koska en ole täysin satavarma vitosen mamman määritelmästä, mutta vitosella olen joka tapauksessa ja se on hullua. Joka vuosi on yhtä hullua tajuta olevansa jälleen vuotta vanhempi (siis lääkismaailmassa, minua ei harmita vanheta iällisesti), mutta vitosella kauhu ja hurjuus alkaa tökkiä yhä kovempaa. Ensi vuonna aloitan koulun viimeistä kertaa. Olen yhden alkavan opintosyksyn päässä valmistumisesta. Olen melkein lääkäri.

Viime syksynä olin kauhuissani koko tulevasta nelosvuodesta. Edessä oli koko syksyn verran kirurgiaa, joka jännitti minua kovasti, kauhujen kevät ja kauheimpana kaikista - ekat kesätyöt lääkärinä. Olin lähes varma, että en tulisi edes näkemään vitosvuoden alkua, koska kammottava nelonen varmaan söisi minut mennessään. Ei syönyt, kuten ei ole ikinä syönyt eikä tule ikinä ketään syömäänkään. Nelosvuodesta selviää kyllä, vaikka se vaikealta tuntuisikin, eikä tarvitse olla edes superkandi. Aivan tavallinen medisiinari ja järkevä opiskelu riittää. Se riittää selättämään kevään tentit ja se riittää selättämään kesän työt lääkärinä, vaikka usko tuohon kaikkeen meinaisikin välillä horjua. Minäkin selvisin, ja olen sentään todellinen jännääjä, vain keskitason opiskelija ja pieni lääkisnyhverö, mitä uusiin tilanteisiin astumiseen tulee. Mutta noista kaikista ja kuluneesta kesästä myöhemmin lisää, koska ekaa kesää lääkärinä ei voi ujuttaa vain vitosvuosiomgolenpavanha-postauksen pieneksi sivujuonteeksi, vaan se ansaitsee monta omaa postausta. Ne ovat tulossa, kunhan saan itseni jälleen rytmiin kiinni, mutta puretaan ensin tämä edessä odottava vitonen.

36627588205_0e647e1885_o

Kurssillamme alkoi maanantaina siis viides yhteinen vuosi. Viides! Yhteinen on vitosvuonna kuitenkin hiukan harhaanjohtava käsite, koska vitosvuoden ajan kurssimme on täysin kahtiajaettuna: noin 75 opiskelijaa tekee syksyllä gynen ja IKA.n toisen 75 opiskelijan puolikkaan opiskellessa silmiä ja lapsia, ja keväällä vaihdetaan päittäin. Vuoden ajan emme siis ole tiivis Aureus, vaan erilliset Cursukset Uhka ja Mahdollisuus. Jo viikon aikana on käynyt selväksi, että ero on oikeasti totaalinen, koska kuluneella viikolla en ole nähnyt kuin väläyksiä Uhkista. Myös opintorytmimme käynnistyminen on ollut aivan päinvastaista: Uhkilla on silmätaudeilla 3 pakollista luentoa ekoina parina viikkona, kun taas me Mahdollisuudet olemme koko viikon olleet koulussa pakollisessa opetuksessa klo 8-16-(17) ja astumme ensi viikolla suoraan potilastyöhön.

Minä olen siis Mahdollisuus. Aloitamme syksyn naistentaudeilla ja synnytyksillä ja jatkamme niitä lokakuuhun, jolloin käynnistyy kahdeksan viikon pätkä IKA:a eli ihotauteja, keuhkotauteja ja allergiologiaa. Syksyn lopuksi suurimmalla osalla meistä on kaksi viikkoa yleislääketieteen opetusta terveyskeskuksessa ja sitten syksy onkin ohi.

36230868200_76c0dc879b_o

Syksyä leimaavat siis naistentaudit ja vauvat. Tämän ymmärtämiseltä ei ole tällä viikolla voinut välttyä, koska joka iltapäivä olemme päässeet erilaisissa harkoissa hyvinkin konkreettisesti uppoutumaan gynekologian maailmaan. Olemme jo ekalla viikolla opetelleet tekemään sisä- ja ulkotutkimuksen synnyttäjälle, arvioimaan kohdunsuun tilannetta, tekemään spekulatutkimuksen naiselle, asettamaan kierukan ja ehkäisykapselin ja arvioimaan äidin ja sikiön tilanteen perusteella synnytystapaa. Tämä viikko on ollut aivan hurja! Ei lainkaan pahalla tavalla hurja, mutta hurja kuitenkin, koska oltuani kesän aivan toisenlaisessa lääketieteen maailmassa, hyvin paljon konkreettista käsityötä oleva gynekologia on tuntunut aikamoiselta. Ja kuten kuvitella saattaa, erikoisalalalla liikutaan hyvin henkilökohtaisilla alueilla ja puhutaan hyvin henkilökohtaisista asioista, mikä entisestään lisää alan haastavuutta.

Kaikkiaan olen kuitenkin hyvillä mielin ja innoissani. Kaikki vuodet tähän mennessä ovat olleet edellistään parempia ja jos paperilla kammottava nelonen kykeni olemaan jo erittäin kivaa kolmosta parempi, on vitonen varmasti neloseen verrattuna huippu. Sellaista huhua olen onneksi myös vanhemmilta kursseilta kuullut, eli täältä tullaan vitosvuosi ja naiset ja lapset!

Ps. Kaikille uusille fetuksille hurjasti onnea sisäänpääsystä! Toivottavasti on ollut huikeat ekat viikot. 

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Nuorta (kesä)teatteria Turussa

Liput esitykseen saatu kutsuvieraslippuina.

Tiedättekö fiiliksen, kun on sovittu meno, mutta meneminen ei kiinnosta yhtään? On kylmä, nälkä ja väsy, eikä kiinnosta pätkääkään lähteä mihinkään, vaikka tietäisi, että edessä odottava tapahtuma on 99,9%:n todennäköisyydellä superhauska. Eräs koulukaverini esitti minulle toissakeväänä ollessamme samassa klinikkaryhmässä maailmaani mullistaneen ideologian tähän liittyen. Hänen ajatuksensa on yksinkertainen: jos ihminen on maksanut lipusta teatteriin/konserttiin/keikalle/huvipuistoon/mihin vain, on hän aivan yhtä oikeutettu menemään kuin olemaan menemättä kyseiseen tapahtumaan. Ajatus kumoaa täysin klassisen nokun on kerran maksettu niin pakko mennä –ideologian ja laajentaa sitä aivan toiseen suuntaan: koska olen maksanut tästä, minulla on täysi oikeus päättää myös olla menemättä. En tiedä saavatko muut tästä yhtä suuria maailmanmullistuskiksejä, mutta minuun ajatus on vaikuttanut syvästi ja olen pohtinut sitä usein tuon kevään jälkeen. (Kaltaiselleni ujoilijalle ajatus on kuitenkin hiukan vaarallinen, joten olen keskittynyt saamaan ajatuksesta riemua vain pohdintasolla ja noudattanut arjessani edelleen vanhaa kunnon nokun on maksettu niin on pakko mennäkin –mallia.)

j

Oikeastaan edellinen ei liity mitenkään tämän postauksen todelliseen aiheeseen, mutta toisaalta liittyy kuitenkin. Olimme Jarkon kanssa viime viikon tiistaina kesäteatterissa. Ideahan kesäteatterissa on kahden upean asian yhdistymä: ihana kesä kohtaa teatterin riemun. Rajoittavana tekijänä riemussa on kuitenkin valitettavan usein Suomen kesä, joka tarjosi meillekin tiistai-iltana +12 astetta kylmyyttä ja tuulta. Koska illalla ei satanut, ei minulla oikeastaan pitäisi olla oikeutta valittaa, mutta sanonpa silti, että kylmää oli. Tässä kohtaa teatteri-iltamme kohtaa yllä puhutun ajatusmallin, koska tunti ennen esitystä ikkunasta ulos katsoessa ei huvittanut lähteä kotoa mihinkään, palelti, väsytti ja nälätti. Meidän onneksemme meillä ei tällä kertaa kuitenkaan ollut oikeutta valita, koska olimme saaneet liput kutsuvieraslippuina. Ei maksua, ei oikeutta jättää menemättä.

Koska voi *aatana, että olisi harmittanut, jos olisimme laiskuuspäissämme jättäneet Turun NuorenTeatterin kesäteatterin näkemättä. Esitys oli ihana! Jos olen teatterikatsoja normaalisti draamanhimoinen suurten tarinoiden nainen, kesäteatterissa arvostan kepeyttä, iloittelua ja naurua, musikaaliheikkoudestani olenkin puhunut jo aiemmin. Nuoren Teatterin Ihan pihalla –esitys oli täsmälleen kaikkea tuota: musiikkia, jumalaista laulua, naurua ja nuoria tekijöitä. Minulla oli ihanalla tavalla kotoinen olo, koska esityksestä tuli hyvällä tavalla mieleen speksi. Varmaan juuri nuorien näyttelijöiden ja laulujen vuoksi.

IMG_2427_www
IMG_2495
Ihan Pihalla:n tarina tapahtuu tuntemattomassa paikassa jossakin Turun idyllisistä puutalopihapiireistä, jossa erikoiset naapurit ja vielä erikoisempi vuokranantaja sotkevat täysin kahden nuoren kämppiksen elämän. Minusta tarina oli todella nuorten näköinen, vaikka mukaan oli ujutettu vanhempaankin ikäluokkaan iskeviä biisejä ja vitsejä. Itse koin joka tapauksessa 25-vuotiaana punavihreässä kuplassa elävänä opiskelijana todella helpoksi samaistua päähenkilöiden Kelan etuisuusongelmiin ja vegaanivitseihin.

Väliaikoineen kaksituntinen esitys hujahti kuin siivillä. Esityksen jälkeen olimme rentoutuneita, iloisia ja onnellisia, eikä teatterissa ollut oikeasti edes kylmä, koska Linnateatterin pihalle viritetty suuri teltta ja telttaan survoutunut ensi-illan ihmismassa lämmittivät kesänlasta. Onneksi en voinut valita.

Alimmaiset kuvat: Mikko Vihervaara

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Kandikesän tasannevaihe

Kandikesä 2017 on jo yli puolen välin. Tämän viikon jälkeen olen ollut töissä 6 viikkoa ja jäljellä on enää 4.  Se on hurjaa, mutta mahtavaa. Olen onnellinen ja tyytyväinen kuluneista viikoista, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei sieluni janoa myös elokuussa odottavaa yli viikon (!!) lomaa. Ei aamuherätyksiä, ei epävarmuutta, ei aikatauluja, ahhh. Mutta se on elokuun riemua se, nyt eletään tätä hetkeä ja ekan kandikesän ylläpitovaihetta.

Alkukankeudesta on siis selvitty ja oma paikkani työyhteisössä on hahmottunut, samaten tietokonejärjestelmän kanssa alamme elää enemmän harmoniassa ja työpaikan käytännön tavat ovat selkiytyneet. Riemukseni myös oma taitokapasiteettini on kasvanut, vaikka tottakai joka päivä tulee vastaan asioita, joista ei ole varma ja kollegan konsultaatio on tarpeen, mutta kontrasti alkuun on silti hurja, koska nyt osaan sentään suunnata ajatuksiani oikeaan suuntaan potilaan ongelman ratkaisemiseksi. Jo se tuntuu isolta asialta, kun verrataan ensimmäisiin viikkoihin, jolloin kaikki oli yhtä sameaa puuroa.

Todellisia master lääkäri –fiiliksiä kesäni on toistaiseksi tarjonnut melko vähän, mutta toisaalta työpaikkani luonne ei olekaan sankaritarina- ja äkkiparanemispotentiaaliltaan kärkisijoilla, vaan hoito on pitkäjänteistä ja usein vain oireita lievittävää. Yksikin superlääkärihetki voi kuitenkin kantaa pitkälle ja sellaisen pääsin kokemaan pari viikkoa sitten, kun osasin aivan yksin hoitaa potilaan hankalan tilanteen lääkemuutoksella. Jos sen fiiliksen, kun puhelinkontrolliajalla potilas kertoi vaivansa kadonneen samantien lääkityksen korjaamisen jälkeen, voisi laittaa heikkoja hetkiä varten purkkiin, ei koko lääkiksen aikana olisi enää mitään motivaatio-ongelmia. Tämän takia tätä tehdään ja minun työlläni on oikeasti merkitystä.

pöö

Lääkärin roolin opetteleminen on sinänsä edelleen alkutekijöissä, mutta se taitaa prosessina jatkua koko eliniä. Olen kuudessa viikossa oppinut kääntämään pääni, kun joku kaipaa lääkäriä, mutta eksaktien ratkaisujen antaminen ja aivan uusissa auktoriteettirooleissa toiminen on yhä iso haaste, eikä tämä yksi kandikesä siihen ratkaisua tietenkään tuokaan. Tilanteen kontrasti lääkiksen klinikkaopetukseen on joka tapauksessa hurja, koska lääkisopiskelijana olen koko klinikkavaiheen tottunut olemaan vain osa seiniä pitkin kulkevaa kandilaumaa, joka istuu hiljaa ja keskittyy olemaan pois tieltä, ja nyt äkisti minä yksin olenkin se, kenen pitäisi olla esillä ja kyetä antamaan se viimeinen sana potilaita koskeviin ongelmiin ja päätöksiin. "Miten näissä tilanteissa yleensä toimitaan?" ja "Minä tekisin näin, mutta konsultoin vielä senioria", ovatkin suosikkivastauksiani. Onneksi niillä pääsee yleensä melko pitkälle.

Pienen superlääkärihetkeni lisäksi myös arjen pienet jutut antavat motivaatiota ja riemukkaita hihiii minä ihan oikeasti ole lääkäri –fiiliksiä, jotka auttavat unohtamaan ne hetket, kun tunnen tietäväni lääketieteestä yhtä paljon kuin pihalla nököttävä kivi. Postissa saapunut Lääkäriliiton leimasin omalla nimellä, potilasasiakirjoihin päivittyvä lääkärin sij. LK Krista ja reseptien kirjoittaminen - ne ovat valmiille lääkärille järjettömän arkisia asioita, mutta uraansa aloittelevalle kandille merkki, että jotain isompaa on meneillään. Matka ihan oikeaksi lääkäriksi on saavuttanut taas uuden välietapin.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

10 silmää näkee niin paljon enemmän kuin kaksi

Yhteistyössä Aboa Vetus & Ars Novan kanssa

Pääsimme viime lauantaina Varpublogien porukan kanssa kokeilemaan jotain uutta. Meidät kutsuttiin osallistumaan Turun ydinkeskustassa, aivan jokirannassa sijaitsevan historian ja nykytaiteen museon Aboa Vetus & Ars Novan järjestämään VTS-istuntoon ja omakuva-työpajaan. Kuulostaa melko ufolta ja innostuksen ohella minutkin valtasi aluksi pieni epäluulo. VTS? Visual thinking strategies? Taidemuseo? Miten ihmeessä minä istun tähän yhtälöön, koska kokemukseni taiteesta ja taiteen tulkinnasta on hyvin lähellä nollaa? Kaikki muut varmaan ovat tosi intellektuelleja ja syvän diippejä taiteentulkitsijoita, entä jos minua pidetään ihan pellenä? Luojan kiitos en antanut typerälle epävarmuudelle ja itseni aliarvioinnille tilaa, koska taide kuuluu tasan kaikille ja aivan jokaisella keltanokalla on yhtälainen oikeus saada nauttia siitä.

Lauantain sessio alkoi klo 13. Meidät otti vastaan museolehtori Maria Granlund, joka veti kanssamme iltapäivän aluksi VTS-istunnon museon Minän teatteri -näyttelyn tiimoilta. Olimme saaneet kokoon viiden hengen porukan meistä Varpuista ja jälkikäteen arvioiden seurueemme koko oli juuri täydellinen VTS:ää varten.

34609190864_a512636c2b_o
35410961456_11ef1fb855_o
34609190774_084e7cf3f2_o

Mystisessä VTS:ssä on kyse taideteoksen tulkinnasta ryhmässä. Menetelmässä korostuu toisten kuunteleminen, toisten näkemien asioiden ymmärtäminen ja oman tulkinnan ja hahmotuksen laajentuminen toisten näkemysten avulla. Osallistujen lisäksi myös session vetäjällä on tärkeä rooli, koska hän jakaa osanottajille puheenvuorot ja ohjaa tulkintaa tarkentamalla osallistujen kertomaa. Esimerkiksi minun todettua, että minulle tuli tarkastelemamme valokuvan miljööstä mieleen hotelli, Maria pyysi minua kuvaamaan tarkemmin, mitkä konkreettiset asiat loivat minulle tunteen hotellista. Kaikki ääneen sanottu täytyi kyetä perustelemaan jollain tapaa, mikä mahdollistaa yksilön tulkintaketjun seuraamisen muille. Ja yhtäkkiä, kun kuulee ja ymmärtää, mitä toinen näkee, alkaa itsekin nähdä enemmän.

VTS imi meidän viiden hengen porukkamme täysillä sisäänsä! Maria oli suunnitellut työstettäväksemme kaksi teosta, mikä aluksi kuulosti minusta todella vähältä, mutta uppouduttamme ensimmäiseen valokuvaan äkisti 40 minuutiksi, olin valmis myöntämään, että kaksi teosta on todellakin tarpeeksi. Tulkinnan eteneminen sai aikaan flowtilan, jonka seurauksena ajantaju katosi täysin. Toisaalta kahden teoksen ja 1,5h jälkeen olimme kaikki melko poikki, koska ryhmämuotoinen VTS vaatii jatkuvaa keskittymistä, toisen kuuntelemista ja toisen silmin katsomista, mikä on yllättävän paljon raskaampaan kuin omiin näköhavaintoihin keskittyminen.

35284243222_3999aa66a8_o
35284284212_bed9d2d3c1_o

Tulkinnan diippeydestä ei kenenkään kannata kuitenkaan ottaa paineita. Meillä tulkinnan tasot vaihtelivat hyvin syvistä vesistä aivan ilmiselviin kuvasta suoraan nähtäviin asioihin: Kuvan erilaiset kaksi tuolia voisivat viitatata teoksen hahmon yksinäisyyteen. Valo tuossa kohdassa on erilainen kuin tuossa. Lattialla on pyöreä läikkä, mutta teoksen henkilö ei seiso siinä vaan sen vieressä. Simppeleistäkin asioista rakentuu ryhmän kesken merkityksellisiä, koska yhden oivallettua jotain, toisillekin usein aukeaa uusia näkökulmia.

VTS:n jälkeen meille oli järjestetty kahvin lomaan pieni työpaja, jossa saimme päästää oman luovuutemme valloilleen ilman suorituspaineita. Piirsimme kahden minuutin omakuvat vasemmalla kädellä ja kirjoitimme sanalliset pikamuotokuvat toisistamme puhtaasti toisiamme katsomalla ja ajatuksenvirtana paperille kirjoittamalla.

Kolmen tunnin museoretken jälkeen olo oli yhtä aikaa uupunut ja virkistynyt. Aivoni joutuivat kulkemaan aivan uudenlaisia reittejä aivan uudenlaisella alalla, ja siitä jäi aika hyvä fiilis. Uudet asiat ovat mahdollisuus, vaikka aluksi jännittäisikin.

Postauksen kuvat:
1, 2 & 3: Jenni // Kapeat kadut
4 & 5: Josefina // Blue Zone 

maanantai 12. kesäkuuta 2017

100 x Marimekko

Kaverini vinkkasi minulle jo yli kuukausi sitten Adlibrikseltä löytyvästä Marimekko-korttisetistä, mutta vasta viime viikolla hennoin tilata sen itselleni. Kesäkuu kun on rahallisesti usein opiskelijalla haastava, koska opintotukea ei tipu, jos ei ole eriksen hakenut kesätukia, ja ensimmäinen kesätyöpalkka tulee tilille vasta kuun lopussa. Kuopion reissun jälkeen mummon kesälomarahasta muutaman kympin rikastuneena minä kuitenkin päätin laittaa paketin tilaukseen.

14 euroa sadasta Marimekko-postikortista ei nimittäin ole paljoa. Pakettiin kuuluu yhteensä sata eri korttia 50:llä eri kuosilla, eli jokaista kuosikorttia on kaksi kappaletta. Ei siis tarvitse joka kerta olla suru puserossa luopumisentuskasta, kun on tarve lähettää jollekulle kortti. Kaikki kortit on pakattu Räsymatto-kuosin koristamaan kovakantiseen pakettiin, mikä entisestään lisää setin arvokkuutta.

34232335514_849702cb83_o
35076085535_1483dcd0e3_o
34688752140_dae311ab20_o
34945252171_eb92221f5f_o
35076092405_3eb9472e1f_o

Pakettini saapui 0 euron tilausmaksuilla lähi-Ärrälle, ja postikortteja tutkailtuani olen kyllä erittäin tyytyväinen. Viiteenkymmeneen kuosiin mahtuu monta tuttua, mutta myös aivan uusia kuosituttavuuksia. Kaikkien korttien tuplamäärä on loistava juttu, koska en tosiaan tiedä, miten hennoisin luopua yksittäisistä korteista. Nyt vain tarvitaan tilaisuuksia lähetellä kortteja!