maanantai 25. helmikuuta 2013

Retki LÄHIlaavulle....

Kuopiolaisena olen tottunut helppoon ulkoiluun ja retkeilyyn, koska Kuopiossa lähes aina jonkinlainen pururata tai latureitti alkaa noin kilometrin säteellä kodista. Siispä sunnuntaiaamuna, kun ehdotin pientä ulkoiluretkeä lähimmälle laavulle makkaranpaistoon, en todellakaan uskonut päätyväni 12 kilometrin päähän kotoa kokonaan toiseen kuntaan! Tämä erä menee todellakin Kuopiolle, koska sieltä löytyy kaupungin ylläpitämiä laavuja jokaisesta kaupunginosasta ja mukavien etäisyyksien päästä. Turun kaupungin sivuilta ei sen sijaan löytynyt mitään infoa laavuista ja ulkoilukartatkin olivat melko säälittäviä. Siispä päätimme tehdä pitemmän retken Kaarinan puolelle Pyhän Katariinan luontoreitille, josta löytyi kartalta merkintä laavusta (sekin kartta tosin epäselvä ja melko informaatioköyhä).

Jarkko huolehtii meillä onneksi suunnistamisesta, joten minun tehtäväkseni jäi ainoastaan heiluttaa jalkoja ees taas auringonpaisteessa.




Kaariinan luontoreitin alueelle päästessämme olimme vähän eksyksissä, koska missään ei näkynyt ohjaavia kylttejä mihinkään suuntaan (taas oli kuopiolainen hämmentynyt), ja ajattelimme lähteä kulkemaan meren rantaa pitkin. Lopulta pääsimme kyllä laavulle mutta noin 45 minuutin haahuilun ja mökkien pihojen halki oikomisten kautta :D Onneksi tuollaisessa säässä ei voinut masentua eikä kiukuta.


Ensimmäinen vinkki mahdollisesta laavun läheisyydestä oli tuo ylläoleva partiolaisten kyltti. 12,5 kilometrin jälkeen se näytti aika hyvältä ja antoi toivoa, että repussa olevat makkarat saa jopa laittaa tulille.
 





Laavu oli ovelasti rakennettu aivan korkean mäen päälle. Lisäksi mäeltä löytyi maisematorni, josta näkyi melkoisen hulppeasti ympäri Kaariinaa ja Turkua.


Koko reissuun meni yhteensä nelisen tuntia ja kilometrejä Jarkon Sports Trackeriin tarttui 24. Minun omani hyytyi kolme kilometriä ennen kotia, kun iPhonen akku kuoli ulkoilmassa.. 

lauantai 23. helmikuuta 2013

Lauantaiostoksille

Tänään pitkästä aikaa suuntana keskusta ihan tavaroiden katselu mielessä. Olen viime aikoina yrittänyt tietoisesti välttää keskustan suunnilla vaeltelua, etten vain saa kadotettua opintotukea turhuuksiin.

Päälle päätyi ihanan ruskeat pappahousut ja joululomalla Kuopion Lindexistä kovilla alennnuksilla ostettu palmikkoneulepaita, josta Jarkko sen nähdessään totesi: " Se on niin ruma, että se on oikeastaan hieno." Itse olen paitaan vain koko ajan kovemmin tykästynyt ja se täyttää hienosti vaatekaapissani olleen "iloinen rento neule" -aukon.


 
Värjäsin hiukseni torstaina, mutta mikään ei tainnut värissä muuttua. Onneksi juurikasvu sentään katosi. Lisäksi koin tänään hämmennyksen hetkiä hiuksia suoristaessani: miten ne on jo noin pitkät?!

perjantai 22. helmikuuta 2013

Viikko meni ohi. Hups.

Tämä viikko on suihkinut ohi sellaista vauhtia, että hyvä, kun on mukana pysynyt. Kirjoittaminen on jääny ikävästi, vaikka olisi ollut paljon kerrottavaa. Joudun siis tyytymään tälläiseen tylsään koko viikon kokoavaan kuvattomaan postaukseen, koska yhdestäkään asusta tai puuhasta ei ole kuvia.

Alkuviikosta uhosin tämän viikon olevan kova sporttiviikko ja maanantaille ja tiistaille suunnitellut jumppailut toteutuivatkin, vaikka tiistaina melkoisen hampaat irvessä ja itku kurkussa, kun liikunta tuntuikin vaihteeksi ikävän rankalta ja tuskaiselta. Syytän tästä tuskasta kuitenkin osittain minulle liian haastavaa koordinaatiota vaativia hyppy- ja käsienheilutus -sarjoja, joita pompittiin PHA:n sykeosuutena. Kun omat liikkeet eivät tuntuneet ja näyttäneet samalta kuin ohjaajan, alkoi kiukuttaa ja kiukusta kohosi epätoivo, joka johti lusmuiluun tunnilla. Vajosin "en osaa, en opi enkä tee" -ajatteluun, joka suututti itseäni välittömästi, kun lähdin jumpasta takaisin kotiin. Olisi pitänyt puskea, vaikka kuinka hölmöltä tuntui! Torstaina oli tarkoitus mennä vielä bodyyn, mutta sille illalle muotoutuikin viikon aikana muuta puuhaa.

Keskiviikkona kävin Jarkon ja bilsalaisten ainejärjestön Synapsin kanssa korkkaamassa Turun verenluovutuksen. Olen käynyt tunnollisesti sallitun 3kk välein luovuttamassa siitä lähtien, kun täytin 18, mutta tämä syksy toi katkoksen käynteihin. Oli kipeilyä, jumppaa, bileitä ja ongelmia löytää sopiva ajankohta, joten käynti vain jäi unohduksiin. Nyt onneksi kuitenkin tuli lähdettyä ja oi sitä hyvän mielen määrää, kun tietää tehneensä jotain hyvää :) Suosittelen jokaista kokeilemaan! Itseäni verenluovutukseen motivoi valtavan kiinnostus lääketiedettä kohtaan ja tieto, että voin luovutuksella auttaa ihmisiä, jotka tarvitsevat sillä hetkellä vertani minua enemmän. Tunnollisen säännöllisesti minut veripalvelulla saa kuitenkin ravaamaan se pienenpieni jännitys ja kiinnostus, joka neuloihin, pistämiseen ja vereen minulla liittyy. Itse en ole ikinä kokenut mitään ikävää verenluovuksessa eli minua ei ole heikottanut, pyörryttänyt tai viluttanut luovutuksen aikana eikä myöskään sen jälkeen.

Torstain jumppa sai väistyä Klubilla järjestetyn musavisan takia. Olimme liikenteessä muutaman koulukaverin voimin, ja visa sekä koko ilta oli todella hauska, vaikka sijoituksellaan joukkueemme ei oikein voi kerskuakaan. Olimme kolmanneksi vähiten parhaita, kuten kisan juontaja asian ilmaisi (eli kolmanneksi viimeisiä), mutta silti äärimmäisen tyytyväisiä, koska kisa oli ensimmäisemme ja kukaan joukkueessamme ei oikein ollut supermusanörtti. Eilisen asusta pakko mainita sen verran, että olen näköjään menettänyt sieluni ja periaatteeni lopullisesti: jalassa olivat nimittäin korkeavyötäröiset shortsit iloisesta mustien sukkisten päälle puettuna...

Lukemisen osalta viikon kohokohdaksi muodostui torstaiaamun fysiikkatuokio keittiön pöydän ääressa, kun kohtasin sähköfysiikan silmästä silmään. Toistaiseksi (ja omaksi yllätyksekseni) minä johdan taistoa! Katsotaan ensi viikolla uusiksi, kun siirryn syvemmälle sähkömagnetismin maailmaan. Saattaa olla, että saan turpaan ja lujaa.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Kun maanantain circuit ei ollutkaan kuolema

Tämä viikko on Turussa hiihtolomaa ja ehkä siksi (tai sitten vaan sattumalta) minulla on koko viikolla vain yhtenä iltana valmennuskurssia. Siispä tämä viikko on pyhitetty jumpassa juoksemiselle ja kenties muuten vain juoksemiselle, jos oikein hurjaksi heittäydyn.

Olen biologian valmennuskurssikertojen takia joutunut jättämään tappo-circuitin viimeisinä kolmena viikkona väliin ja siksi marssin tänään tunnille hiukan epävarmana omasta jaksamisestani. Mutta yllärikseni tunti menikin todella hyvin! Ei oksetusta, ei heikotusta, ei pyörrytystä eikä halua juosta karkuun liikuntasalista. Välillä melkein säikähdin, kun tavallisesti täyttä tuskaa olevat steppilaudalla hyppelyt tuntuivat lähes mukavilta. Voinko muka olla kehittynyt muutamissa viikoissa niin paljon, että pahimmat liikuntakuolema-oireet ovat jääneet taakse? Vai onko tämä puhdasta sattumaa? Vai oliko tunti jotenkin poikkeuksellisen kevyt, kun pysyin niin hyvin mukana? Tietysti on mahdollista, että minun alkukuntoni oli niin heikko, että siitä on suunta vain vauhdilla ylöspäin... Jos näin niin sekin kelpaa, koska on kivempi liikkua, kun huomaa vähän jopa kehittyneensä. Huomenna luvassa PHA-reeni ja torstaina body. Keskiviikkona treenaan aivosoluja fysiikan tunnilla, kun siirrymme sähköoppiin, jota olen aina vihannut eli reenistä ja rääkistä käy sekin...

Vielä liikuntaan liittyen. Tämän kuun Trendissä (2/2013) sivulla 90 oli Heini Maksimaisen todella osuva "Liikunnalla saa kehuskella" -kirjotus naisista, joiden on pakko jatkuvasti huudella Facebookissa ja muissa netin yhteisöpalveluissa, missä jumpissa he ovat käyneet, mihin jumppaan he ovat menossa ja kuinka pitkän lenkin he viimeksi heittivät. Tunnistan itseni täydellisesti ja siksi kirjotus osuikin silmiini niin paikkansapitävänä. Tämä liikkumisella retostelu ei Maksimaisen mukaan ole mitään kehuskelua vaan tapa vahvistaa "haurasta urheilullista minäkuvaa" ja luoda itselleen käsitys omasta itsestä liikkuvana ja sporttisena persoonana, koska se on sitä mitä haluamme olla.

"Ja lopulta meuhkaaminen kannattaa: kun puhetta on enemmän kuin toimintaa, on pakko tehdä jotain. Juosta vaikka lumisateessa, jotta olisi se sanojensa ja minäkuvansa mittainen.
  Joten te liikunnanvihaajat, sulkekaa silmänne ja korvanne. Ei niitä treenijuttuja ole suunnattu teille vaan sille sisäiselle himourheilijalle."
-Heini Maksimainen

Syyllistyn tähän toitottamiseen itse jatkuvasti, mutta en tunne siitä huonoa omaatuntoa. Jos se saa minut aktivoitumaan, ympäristö kärsiköön sen verran :)

lauantai 16. helmikuuta 2013

Puoliksi aktiivinen lauantai

Olin tänään hyvin saamaton ja toisaalta sain aikaan valtavan paljon. Meillä on normaalisti ollut tapana herätä viikonloppuisinkin suhteellisen aikaisin, ettei vapaapäivät valu hukkaan, mutta viime aikoina käytännöstä on vähän lipsuttu. Varsinkin monesti torstaisin olevat opiskelijabileet saavat aikaan kovaa väsymystä perjantaisin, mutta perjantaisin tätä väsymystä ei saa nukkua pois, kun täytyy opiskella. Siispä univelkoja maksellaan lauantaisin nukkumalla vaille kahteentoista ja heräämällä ylipitkistä unista syyllistävän pikkusiskon soittoon. Mutta mitään kadu, koska oli ihana nukkua sellaista hataraa aamu-unta, jossa on melkein hereillä, mutta kuitenkin näkee paljon unia, jotka on helppo muistaa herätessä.

Iltapäivällä kuitenkin aktivoiduimme aamunkin edestä, kun pullomummoilimme monen  kuukauden pullot/tölkit kauppaan ja kiskaisimme 8 kilometrin juoksulenkin. Kävimme juoksemassa saman lenkin viime sunnuntaina ja jo silloin olin täynnä yllätystä, että selvisin reissussa hengissä ja hyvällä mielellä vieläpä. Tänään vauhti oli vielä aiempaa kovempi ja askel nousi niin liukkaasti, ettei tuntunut tappavan pahalta missään vaiheessa. Minusta tämä on kertakaikkisen hämmentävää, koska vasta viime syksynä viiden kilometrin lenkki tuntui useimmiten kuolemantuomiolta, enkä voinut ymmärtää, kuinka joku voi jaksaa juosta yli kuutta kilometriä kerrallaan. Joko olen kehittynyt tai sitten minulla on ollut valtavan hyvää tuuria/yllättävä kuntopiikki näinä kahtena edellisenä lenkkikertana. Haluan uskoa, etten ole juoksennellut jumpissa turhaan, joten yritän lujasti uskotella itselleni kehittyneeni :)

Lenkin jälkeen palkintona odotti kotitekoiset täytetyt patongit (jotka kyllä täytyi tehdä ensin) ja myöhemmin vielä sauna. Nyt olo on ihanan rento ja oikein kihisen itsetyytyväisyyttä tuosta hyvin menneestä lenkistä.


 

Ruusunikin elävät ja voivat oikein hyvin. Koko eilisen raahasin kukkia mukanani huoneesta toiseen, kun vuoroin laskin keittiössä ja luin olohuoneessa, niin että voin ihailla niitä samalla, kun puuhailen.




Ps. Liityin tänään takaisin töppökynsien joukkoon, kun kyllästyin melkein katkeamispisteessä olevaan vasempaan etusormeen. Vasurin nimetön ja keskisormi menetettiin jo Pikkulaskiaisen tiimellyksessä, joten kai olikin aika lyhentää kaikki vakiomittaan.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Valentinon juhlaa

Taas menin ystävänpäivänä "ethän sä oo ostanu mulle mitään, kun en mäkään oo sulle" -vipuun. Viime vuonna Jarkko kaivoi yöllä vuorokauden vaihduttua 14. päiväksi vaatekaapista kukkapaketin, josta paljastui kolme valtavaa ruusua ja minä seinoin tyhjin käsin kiittelemässä ja nolostelemassa, kun en itse ollut päivää mitenkään huomioinut. Tänä vuonna ajattelin, että nyt ei oikeasti osteta mitään, koska jemmaillaan rahaa tulevia reissuja varten. Vähän olin viime vuodesta kuitenkin oppinut ja eilen aamupalapöydässä lahjoin kultaa pikkuisella suklaasydämellä ja söpöllä jääkaappimagneetilla. Silti hävisin taas. 




 

Myöhemmin päivällä sain nimittäin ihanan yhdeksän pinkin ruusun kimpun. Kimpun ruusut ovat kuin karkkeja ja tuoksu on mahtava. Alla kuvat öhh.... köh.... minun lahjastani.....






Ja en siis todellakaan halua antaa kuvaa, että lahjojen anto on minulle jokin kilpailu, jossa massiivisin voittaa, mutta minusta tilanne vain oli huvittava. Minä raukka olin tänä vuonna niin ylpeä söpöstä magneetistani ja suklaasydämestä, ja sitten minua odottaakin vastalahjana ihanin koskaan saamani ruusukimppu.

Muuten ystävänpäivä jatkui ystävyyden juhlana, kun Jarkon koulukaverit tulivat meille etkoilemaan ja myöhemmin siirryimme Börssiin Ystävät yhdessä 2013 -bileisiin.









Tuo Tuomiokirkko on vain joka kerta yhtä upean näköinen, kun yöllä vaeltaa baarista kotiin. Illan bileisiin se ei siis liity millään tavalla.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Mars ulos mukavuusalueelta!

Heti ensimmäiseksi GO KUOPIO, mutta vain negatiivisella tavalla. Siellä on taas joku leikkinyt vakavilla ja pelottavilla asioilla, ja käynyt Vauva-lehden keskustelupalstalle kirjoittamassa uhkaukset ampua kuopiolaisten koulujen henkilökuntaa ja oppilaita. Vaikka poliisikin koko ajan kertoi suhtautuvansa uhkaukseen perättömänä, en voinut olla miettimättä entä jos. Pikkusiskoni käy Kuopiossa koulua (hänen koulunsa ei onneksi ollut uhkauslistalla) ja olin hyvin huojentunut, kun sain yhden aikaan häneltä soiton, että kaikki hyvin ja, että hän jää kouluun päivän loppuun asti, vaikka koulun oppilaista suurin osa oli lähtenyt kotiin. Koska vaikka en ollut uskonut mitään tapahtuvan, keikkui mielen perukoilla silti koko päivän, että entä jos joku olikin tosissaan. Onneksi uhkaukset ovat tähän asti pysyneet perättöminä ja toivottavasti tekijä saadaan kiinni, koska mielestäni on sairasta, että näillä asiolla pelleillään.

Sitten vähän kevyempään. Olen suhtautunut melkoisen nihkeästi sukkahousut+shortsit vaateyhdistelmiin. Uskon olevani traumatisoitunut joskus yläasteaikoina, kun valkoiset H&M:n minishortsit yhdistettiin ties minkä värisiin sukkiksiin ja oltiin niiiiiin ihQ:i. Muistan parin vuoden takaa ilkkuneeni vähän pikkusiskollenikin, kun bongasin hänen yltään shortsit sukkisten päälle sujautettuna. Viime keväänä sain paluupuukon siskolta, kun hän vuorostaan näki heikon hetkeni sukkisten ja shortsien kanssa. Viime kevät oli minulle ujo testi ja siitä eteenpäin ole lämmennyt entistä enemmän kadulla vastaan kävelleille shortsi+sukkis -asuille. Ja oikeastaan hölmöhän minä olisin, jos en tähän yhdistelmään tykästyisi: tuohan se esille lempiruumiinosani, jalat, ilman, että tarvitsee varoa liikkeitään kuten hameen tai mekon kanssa. Tänään aion tulla ulos kaapista ja valloittaa valmennuskurssin metsänvihreillä H&M:n shortseilla ja mustilla sukkahousuilla.




  


Marssin ulos mukavuusalueelta myös keittiössä ja uunissa kypsyy tällä hetkellä täysin sävelletty peruna-porkkana-paprika-kana -uunivuoka. Perunan käyttö on meidän taloudessamme jäänyt aivan liian vähälle makaronin ja riisin jyrätessä lisukepuolella. Tänään asiaan kuitenkin muutosta ja uusi ruokakokeilu ruokalistalle.







lauantai 9. helmikuuta 2013

Motivaatiopiikki!

Joitakin vuosi sitten nelosella pyöri Sairaala-niminen sarja, jossa seurattiin Tampereen yliopistollisen sairaalan arkea. Ohjelmassa pyörittiin ainakin ensihoitajien mukana ambulanssissa sekä seurattiin elämää ensiavussa/päivystyksessä, neurologisella osastolla ja sydän- ja verisuonitautien osastolla. Olin ohjelmaan aivan koukussa ja tallentava digiboxi jylläsi, jos en sattunut olemaan kotona seitsemältä, kun Sairaala näytettiin. Minusta oli kiinnostavaa nähdä sairaalan, hoitajien, lääkäreiden ja potilaiden arkea sekä toimenpiteitä, joita potilaille tehtiin. Ihastuin myös henkilökunnan persooniin, taitoon kohdata ihmisiä ja kykyyn pitää pää kylmänä tiukoissakin tilanteissa. Ohjelmaa katsoessani minulle vahvistui kirkkaaksi, että sairaala on minulle paikka, jossa haluan olla töissä, ja lääkärin työ se ammatti, jota siellä haluan tehdä. Sitten Sairaala loppui.

Seurasi suuri ikävä ja harmitus, kun tutut hahmot eivät enää antaneetkaan minulle varmuutta siitä, mitä haluan tehdä. Työ sairaalassa liukui jotenkin kauemmas ja muuttui taas epätodellisemmaksi, kun en jatkuvasti nähnyt arkea, jota haluaisin elää. Muutaman vuoden pimennon jälkeen kysyntä ja tarjonta kuitenkin kohtaavat jälleen, kun bongasin Avalta Pieniä potilaita -sarjan. 

Sarjassa seurataan elämää Helsingin Lasteklinikan eri osastoilla: ainakin elinsiirto-, päivystys- ja syöpätautien osastoilla. Potilaina nähdään lapsia vastasyntyneistä 16-vuotiaisiin ja heidän vaivansa vaihtelevat luunmurtumista harvinaisiin syöpätauteihin. Pieniä potilaita perehtyy Sairaalaa tarkemmin potilaiden ja heidän perheidensä tarinoihin, mikä onkin luonnollista, kun potilaat ovat lapsia ja ohjelman luonne enemmän draamaa kuin nopeatempoista realitya. Pieniä potilaita tuntuu käsikirjoitetummalta kuin Sairaala, mikä on sille pieni miinus. Lapset potilaina ovat kuitenkin uskomattoman vahvoja selviytyjiä, samoin kuin heidän perheensäkin. Lapsia ajaa eteenpäin halu leikkiä, käydä koulua ja päästä ulos, ja näyttää, että he jaksavat hymyillä ja nauraa, vaikka sytostaatit kiertävät veressä tappamassa vaarallista syöpää. Välillä jo vain ohjelmaa seuratessa tulee suru lasten ja perheiden puolesta, joten ei voi kuin ihailla ihmisiä, jotka tekevät työtään näiden pikku sankareiden terveyden puolesta.

Pieniä potilaita ei korvaa Sairaalaa, mutta täyttää kolon ainakin osittain ja antaa minulle uskoa, että on todella olemassa työpaikka nimeltä sairaala ja, että minunkin on mahdollista joskus tehdä siellä töitä.

Pieniä potilaita AVA:lla keskiviikkoisin klo 21 tai Katsomossa milloin sattuu sopimaan :)

perjantai 8. helmikuuta 2013

Pikkulaskiainen

Eilen Turussa järjestettiin opiskelijatapahtuma Pikkulaskiainen 2013. Olen aikaisemmin uutisista nähnyt opiskelijoita haalareissaan laskemassa mäkeä ties millaisilla laskupeleillä, mutta enpä ikinä arvannut, että tapahtuma on turkulainen ja, että tänä vuonna olen itse mukana! Kyseessä on siis laskiaistapahtuma, jossa lasketaan kilpaa mäkeä joukkueina itse rakennetuilla laskuvälineillä. Tyyli ratkaisee ja siltä laskuvälineet näyttävätkin. Lisäksi tapahtumaan liittyi baarikierros sekä jatkot Börssissä ja Apollossa, joissa molemmissa oli live-esiintyjät. Kyseessä ei ole aivan pikkuinen tapahtuma, vaan opiskelijoita saapui Turkuun ympäri Suomea. Siispä odotukset olivat ovat korkealla!




Tapahtuma alkoi Puolalanpuistosta, jossa laskettiin mäkeä. Olin mäenlaskuun vähän pettynyt, koska tunnelma oli vielä melko laimeaa kolmen maissa, kun me kavereiden kanssa paikalle saavuimme. Eikä se siitä oikein mihinkään parantunut, joten luovutimme vaille neljä ja siirryimme keskustaan odottamaan baarikierroksen alkua. Neljältä alkoi rastien kerääminen ja aikaa leimojen keräämiseen oli kymmeneen asti. Jokaisesta baarista sai yhden leiman yhtä juotua juomaa vastaan (alkoholittomatkin laskettiin, mutta yhtäkään holitonta en nauttinut!). Naisilla pronssiraja meni kuudessa leimassa ja se oli minulle alkuun oikeasti tavoitteena. No kutonen meni kuitenkin rikki jo ensimmäisen puolentoista tunnin sisään ja hopeakin eli yhdeksän juomaa oli kourassa ennen seitsemää... Siispä kohti kultaa ja 12 juomaa!










  




 





Oho viimeinen juoma jäikin näköjään kuvaamatta, koska todistusaineistoa on vain yhdestätoista. Fisu shotti kurkkuun kuitenkin heilahti ja kultamerkki taskuun. Hese oli siis yksi suorituspaikka ja ruokailusta napsahti leima passiin.

Pikkulaskiainen oli elämäni ensimmäin approtyyppinen tapahtuma, jossa kerätään noita leimoja ja juodaan hurjasti. Ilta meni tosi kivasti oli valtavan hauskaa! Erityisesti juuri tuolla kierroksella. Jatkotkin olivat kivat, mutta eivät tajunnanräjäyttävät. Porukkaa oli todella paljon ja tanssilattia aivan tukossa illan keskivaiheilla, joten tanssiminen oli pelkkää paikallaan seisomista, toisten varpaille astumista ja kyynärpäämuksaisuja. Esiintyjät olivat myös ehh... jännittäviä. Ensimmäiseksi lavalle nousi mies saksofonin ja dj:n kanssa soittamaan bilebiisejä saksofoniversioina. Muutamant ensimmäiset biisit jaksoin olla vähän kiinnostunut mutta sen jälkeen kiinnostus lopahti, koska kaikki alkoi kuulostaa samalta.




Toinen esiintyjä oli Rednex, jonka oli googlettanut vain päivää ennen tapahtumaa ja pudonnut melkein tuolilta tajutessani, että riistävä rakkauslaulu "Wish you were here" on kyseisen kokoonpanon biisi. Keikka oli melko karmiva. Neli- viisikympiset miehet ilman paitaa/nahkaliivissä ja samanikäinen lady tiukassa lehmityttötopissa veivaamassa ysäricowboymusaa. Kuvia ei valitettavasti ole :D

Tanssilattiaa tuli kuitenkin kulutettua ja paita hikeen tanssittua eli ei ilta huono ollut! Ja mikä parasta, tänään olo on täydellisen hyvä.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Love boat part 2

Laivareissu sujui erittäin hyvin ja laiva kellui kauniisti, vaikka yöllä aallokko meinasikin keikuttaa vähän hurjanpuoleisesti. Sisälläni asuu pieni liikennevälineneurootikko, joka pelkää henkilöautossa hirviä, bussissa ojaan suistumista, lentokoneessa moottoreiden hyytymistä ja laivassa jäävuoria ja hajoavaa keulavisiiriä... Pelkoni ei mitenkään rajoita minua, eikä muiden kuin lentokoneen kohdalla voida edes puhua pelosta, vaan kenties hieman epäluuloisesta suhtautumisesta liikkumisen turvallisuuteen, mutta aina minä mietin mitä voisi tapahtua.

Laivan keski-ikä hipoi kenties lähempämä 60 vuotta, mutta se ei haitannut, koska emme me laivalle bilettämään tulleet, vaan viettämään aikaa yhdessä ja tekemään uutta yhdessä, risteilemään :) Alla pieni kuvakooste 23 laivalla vietetystä tunnista.




Hyttifiilistelyä


Meillä oli laivan kovimmat bileet...




Aamupala oli hyvää ja Tukholman saaristo näkyi kivasti aamupalapöydästä

Maarianhamina (ja aurinko!)






Kuinka monta risteilijää mahtuu samaan kuvaan?



Tuliaisia...    


Suunniteltiin, että ensi kesänä voitaisiin lähteä uudestaan. Olisi ihana ottaa kannella aurinkoa ja katsella merta :)

Ps. Minulla on joku fetissi noihin suuriin risteilijöihin. Minusta nuo meressä kelluvat kerrostalot ovat vain uskomattoman vaikuttavan näköisiä ja olinkin joka kerta toisen laivan lipuessa ohi innoissani nenä ikkunassa.

Pps. Päivitin viikonlopun postaukseen nyt myös uusia kuvia, kun sain kaikki kuvat koneelle.