maanantai 18. helmikuuta 2013

Kun maanantain circuit ei ollutkaan kuolema

Tämä viikko on Turussa hiihtolomaa ja ehkä siksi (tai sitten vaan sattumalta) minulla on koko viikolla vain yhtenä iltana valmennuskurssia. Siispä tämä viikko on pyhitetty jumpassa juoksemiselle ja kenties muuten vain juoksemiselle, jos oikein hurjaksi heittäydyn.

Olen biologian valmennuskurssikertojen takia joutunut jättämään tappo-circuitin viimeisinä kolmena viikkona väliin ja siksi marssin tänään tunnille hiukan epävarmana omasta jaksamisestani. Mutta yllärikseni tunti menikin todella hyvin! Ei oksetusta, ei heikotusta, ei pyörrytystä eikä halua juosta karkuun liikuntasalista. Välillä melkein säikähdin, kun tavallisesti täyttä tuskaa olevat steppilaudalla hyppelyt tuntuivat lähes mukavilta. Voinko muka olla kehittynyt muutamissa viikoissa niin paljon, että pahimmat liikuntakuolema-oireet ovat jääneet taakse? Vai onko tämä puhdasta sattumaa? Vai oliko tunti jotenkin poikkeuksellisen kevyt, kun pysyin niin hyvin mukana? Tietysti on mahdollista, että minun alkukuntoni oli niin heikko, että siitä on suunta vain vauhdilla ylöspäin... Jos näin niin sekin kelpaa, koska on kivempi liikkua, kun huomaa vähän jopa kehittyneensä. Huomenna luvassa PHA-reeni ja torstaina body. Keskiviikkona treenaan aivosoluja fysiikan tunnilla, kun siirrymme sähköoppiin, jota olen aina vihannut eli reenistä ja rääkistä käy sekin...

Vielä liikuntaan liittyen. Tämän kuun Trendissä (2/2013) sivulla 90 oli Heini Maksimaisen todella osuva "Liikunnalla saa kehuskella" -kirjotus naisista, joiden on pakko jatkuvasti huudella Facebookissa ja muissa netin yhteisöpalveluissa, missä jumpissa he ovat käyneet, mihin jumppaan he ovat menossa ja kuinka pitkän lenkin he viimeksi heittivät. Tunnistan itseni täydellisesti ja siksi kirjotus osuikin silmiini niin paikkansapitävänä. Tämä liikkumisella retostelu ei Maksimaisen mukaan ole mitään kehuskelua vaan tapa vahvistaa "haurasta urheilullista minäkuvaa" ja luoda itselleen käsitys omasta itsestä liikkuvana ja sporttisena persoonana, koska se on sitä mitä haluamme olla.

"Ja lopulta meuhkaaminen kannattaa: kun puhetta on enemmän kuin toimintaa, on pakko tehdä jotain. Juosta vaikka lumisateessa, jotta olisi se sanojensa ja minäkuvansa mittainen.
  Joten te liikunnanvihaajat, sulkekaa silmänne ja korvanne. Ei niitä treenijuttuja ole suunnattu teille vaan sille sisäiselle himourheilijalle."
-Heini Maksimainen

Syyllistyn tähän toitottamiseen itse jatkuvasti, mutta en tunne siitä huonoa omaatuntoa. Jos se saa minut aktivoitumaan, ympäristö kärsiköön sen verran :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti