lauantai 9. helmikuuta 2013

Motivaatiopiikki!

Joitakin vuosi sitten nelosella pyöri Sairaala-niminen sarja, jossa seurattiin Tampereen yliopistollisen sairaalan arkea. Ohjelmassa pyörittiin ainakin ensihoitajien mukana ambulanssissa sekä seurattiin elämää ensiavussa/päivystyksessä, neurologisella osastolla ja sydän- ja verisuonitautien osastolla. Olin ohjelmaan aivan koukussa ja tallentava digiboxi jylläsi, jos en sattunut olemaan kotona seitsemältä, kun Sairaala näytettiin. Minusta oli kiinnostavaa nähdä sairaalan, hoitajien, lääkäreiden ja potilaiden arkea sekä toimenpiteitä, joita potilaille tehtiin. Ihastuin myös henkilökunnan persooniin, taitoon kohdata ihmisiä ja kykyyn pitää pää kylmänä tiukoissakin tilanteissa. Ohjelmaa katsoessani minulle vahvistui kirkkaaksi, että sairaala on minulle paikka, jossa haluan olla töissä, ja lääkärin työ se ammatti, jota siellä haluan tehdä. Sitten Sairaala loppui.

Seurasi suuri ikävä ja harmitus, kun tutut hahmot eivät enää antaneetkaan minulle varmuutta siitä, mitä haluan tehdä. Työ sairaalassa liukui jotenkin kauemmas ja muuttui taas epätodellisemmaksi, kun en jatkuvasti nähnyt arkea, jota haluaisin elää. Muutaman vuoden pimennon jälkeen kysyntä ja tarjonta kuitenkin kohtaavat jälleen, kun bongasin Avalta Pieniä potilaita -sarjan. 

Sarjassa seurataan elämää Helsingin Lasteklinikan eri osastoilla: ainakin elinsiirto-, päivystys- ja syöpätautien osastoilla. Potilaina nähdään lapsia vastasyntyneistä 16-vuotiaisiin ja heidän vaivansa vaihtelevat luunmurtumista harvinaisiin syöpätauteihin. Pieniä potilaita perehtyy Sairaalaa tarkemmin potilaiden ja heidän perheidensä tarinoihin, mikä onkin luonnollista, kun potilaat ovat lapsia ja ohjelman luonne enemmän draamaa kuin nopeatempoista realitya. Pieniä potilaita tuntuu käsikirjoitetummalta kuin Sairaala, mikä on sille pieni miinus. Lapset potilaina ovat kuitenkin uskomattoman vahvoja selviytyjiä, samoin kuin heidän perheensäkin. Lapsia ajaa eteenpäin halu leikkiä, käydä koulua ja päästä ulos, ja näyttää, että he jaksavat hymyillä ja nauraa, vaikka sytostaatit kiertävät veressä tappamassa vaarallista syöpää. Välillä jo vain ohjelmaa seuratessa tulee suru lasten ja perheiden puolesta, joten ei voi kuin ihailla ihmisiä, jotka tekevät työtään näiden pikku sankareiden terveyden puolesta.

Pieniä potilaita ei korvaa Sairaalaa, mutta täyttää kolon ainakin osittain ja antaa minulle uskoa, että on todella olemassa työpaikka nimeltä sairaala ja, että minunkin on mahdollista joskus tehdä siellä töitä.

Pieniä potilaita AVA:lla keskiviikkoisin klo 21 tai Katsomossa milloin sattuu sopimaan :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti