perjantai 22. maaliskuuta 2013

Missä missä on se muskeli?

Nyt, kun olen tänä keväänä vähän aktivoitunut liikunnan suhteen ja oivaltanut, että liikuntaa on muukin kuin juokseminen, olen myös oivaltanut, että minulla ei ole lihaksia. Aiemmin en ole oikeastaan antanut asian häiritä, mutta nyt, kun olen käynyt jumppaamassa ja huomannut, kuinka kauniin helposti kanssajumppaajien hauikset taipuvat tai vatsalihakset rutistuvat, tunnen oloni aivan matoseksi. Olen aina ollut hoikka, mutta kauan on pitänyt elää ennen kuin alkaa minunkin päähäni upota, että hoikkuus ei tarkoita hyvää kuntoa millään tasolla. Se tarkoittaa vain, että hallitset syömistäsi, mutta ei se lautasen täyttäminen oikeaoppisesti vaadi kropan fysiikalta minkäänlaista aktivaatiota. Hyvään kuntoon täytyy todella tehdä työtä, koska ei se puntti muuten nouse tai happi kulje juoksulenkillä. Siispä kunnioitan (ja kadehdin) kaikkia, joilla punttitanko nousee täsmälleen ohjaajan ykkösten tahdissa, vatsalihakset kestävät ties minkälaiset rutistussarjat ja lenkillä jalka nousee vielä ylämäenkin jälkeen. Kolme hurraa-huutoa teille :)

Toisaalta on ollut pelottavaa myöntää itselleen, että tässä minä nyt olen ilman minkäänlaisia voimia käsivarsissa, vatsassa, rinnassa tai missään muuallakaan. Eteenpäin on kuitenkin suunta. Olen onnistunut jyräämään jo yhden valtavan esteen, kun liikuntatunnille lähtö ei nykyään saa minua huonolle tuulelle jo monta tuntia ennen jumpan alkua. Ennen nimittäin jos tiesin, että olen illalla menossa jumppaan, asia vaivasi minua pitkin päivää ja laskin tunteja kauanko on ennen kuin joudun menemään tunnille kärsimään. Ja kun fiilikset ennen tuntia ovat nuo, ei jumppapäiviä tee mieli rakentaa viikkoon kovin montaa. Kevään aikana nuo olot ovat onneksi putoilleet pois ja kykenen puuhailemaan päivän ilman ahdistusta. Oikeastaan tilanne on kääntynyt osittain päinvastoin ja nyt typerien kemian tai fysiikan laskujen aikana on helpottavaa laskea tunteja siihen, että pääsee pois kirjojen luota liikkumaan. Ja se himoliikkujien vouhottama endorfiinimyrsky.. Koettu on. Se tuntuu joka kerta yhtä hyvältä jumpan tai lenkin jälkeen huomata olevansa elossa. Lisäksi tykkään itse ajatella yksittäisiä kehonosiani kuten sydäntä tai treenattavaa lihasta: kuinka ne sisälläni laulavat kiitosveisuja minun heiluttaessa itseäni. Se helpottaa, kun tuntuu rankalta.

Olen kunnolta keskinkertainen. Ainakin uskon olevani. Elän melko aktiivista elämää eli kävelen paljon ja kesäisin pyöräilen eli kestävyyspuolen juttuja tulee tehtyä puolihuomaamatta arkea eläessä. Kevään aikana olen lisännyt settiin vielä varsinaiset lenkit ja juoksemista aion kyllä jatkaa ja kehittää pitkin kevättä, kesää ja tulevaa syksyä. Mutta se lihaskunto... Lihaskuntoa on raastavaa yrittää reenata ilman ohjattujen tuntien orjapiiskurivetäjää, joka sekä lyö tahtia että määrää liikkeet. Tunnilla tyhmän jumppaajan ainoaksi hommaksi jää nostaa rautaa tai omaa ruhoaan liikkeestä riippuen. Kotona täytyy löytää välineistö, keksiä liikkeet, keksiä sarjat, määrätä tahti ja pysyä reippaana. Mahdottomuus! Olen sen verran laiskamato (en jaksa perehtyä keksimään monipuolisia liikkeitä), tietämätön (en tiedä millaisia sarjoja liikkeistä pitäisi kehittää) ja mukavuudenhaluinen (en jaksaisi painaa setin läpi luovuttamatta ilman komentajaa), että kotitreeni ei vain ole minun juttuni. Vatsalihaksia ja hauista voin kotona pumpata, mutta melko rajoittuneeksi jää lihaskuntoni niillä keinoilla. Siispä ohjatut tunnit kunniaan!

Olen käynyt yliopiston tunneilla circuitissa, PHA:ssa, keskivartolojumpassa ja pumpissa. Kaksi ensimmäistä kehittävät sekä kestävyyttä että lihaskuntoa, kun taas jälkimäiset keskittyvät lihaskuntoon. (Välimainos. Yliopiston liikuntamaksu per vuosi on 56 euroa ja hinnalla saa juosta jumpassa niin paljon kuin sielu sietää ja pumpata rautaa salilla vaikka aina salin ollessa auki. Mahtava systeemi, varsinkin kun tunnit ovat todella laadukkaita). Helpoiten oman lihasvoimattomuutensa voi todeta pumpissa. Tunti ottaa tehokkaasti turhat luulot pois, kun liikkeitä tehdään aina yhden biisin verran vaihdellen ykkös-, kakkos- ja pumppaustahtia. Koska olen melko aloittelija, koen oikeudeksi vähän vilkuilla muita jumppaajia ja etsiä mallia sopiviin painovalintoihin. Vilkuillessa voi kuitenkin törmätä todellisuuteen, kun ihmisillä roikkuu tangoillaan kovia painoja, joita he veivaavat vaivatta, vaikka ohjaaja huutaa vain tempoa lisää. Silloin omat 2,5kg:n kiekot tangon päässä tuntuvat heppoisilta ja tuntuu hölmöltä, kun tanko ei vain nouse siihen ohjaajan haluamaan tahtiin. Pahimmat ongelmani keskittyvät käsiin, rintalihaksiin ja vatsaan. Haluaisin vain niin vimmatusti kehittyä, että viikko toisensa jälkeen odotan mullistavaa kertaa, jolloin kykenen tekemään liikkeet puhtaasti ja itseni silti haastaen. Kehitys tuntuu vain niin hitaalta, että ärsyttää!

Jotta kehitys voisi kiihdyttää supervauhtiin täytyisi varmaan mennä salille nostamaan aivottamasti punttia. Siinä on kuitenkin vielä kynnys, jota en ole ylittänyt. Olen kuullut yliopiston salista vain juttuja, joissa sali on täysin tukossa ihmisistä, ja minä kun vihaan sellaista. Tarvitsen kuntosalilla aikaa ja tilaa, koska en osaa käyttää laitteita ollenkaan enkä tiedä millaisia sarjoja laitteilla pitäisi veivata. Siinä tilanteessa en paljon kaipaa jalkaansa naputtavaa puntti-Patea, joka odottelee vuoroaan päästä valtaamaani laitteeseen. Siispä olen tyytynyt vain jumppailemaan kolmisen kertaa viikossa. Joudun ehkä odottamaan tuloksia muutaman vuoden, mutta onneksi aikaa pitäisi olla :)

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti