keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Pääsykokeista ja hakemisesta

Haen tänä keväänä kolmatta kertaa lääkikseen. Tottakai olen aina tiennyt, että sisäänpääsy on vaikeaa, mutta uskoin aina, että se on vaikeaa muille, ei minulle. Nykyään olen kyllä kahden hakukerran jälkeen viisastunut.. Lukioaikoina luotin itseeni ja omiin taitoihini niin vahvasti, että uskoin pääseväni sisään kyllä toisella hakukerralla, kun aikaa olisi ilman ylppäreitä riittävästi. Olen aina ollut taitava oppija ja peruskoulun ja lukion suoritinkin huippuarvosanoin. Olin aina onnistunut kaikessa, mihin olin tosissani ryhtynyt enkä mielessäni nähnyt mitään esteitä minun ja lääkiksen välillä, kunhan aikaa vain olisi tarpeeksi. Olin myös kuullut, että sisään päästään keskimäärin kolmannella kerralla, joten päätin, että minun olisi päästävä toisella. Olinhan minä aina aikaisemminkin pärjännyt keskivertoa paremmin! Nim. Kolmatta kertaa kohti lääkistä...

Keväällä 2011 suoraan ylppäreiden jälkeen tartuin (sinä vuonna viimeistä kertaa) pääsykoekirjana olleesseen Galenokseen kokien valtavaa ylpeyttä itsestäni ja suunnitelmastani. Rakastin tunnetta, että olen heittänyt lukiokirjat nurkkaan ja kourassani on nyt oikeasti haastavaa tekstiä, jota haluan suunnattomasti oppia. Tunsin kirjaa kädessä pitäessäni itseni yhtä aikaa kokeneeksi sekä villiksi ja vapaaksi nuoreksi, jolla on upea tulevaisuus lääkärinä edessä. Galenos symboloi minulle tulevaisuudensuunnitelmieni vakiintumista ja askelta kohti uutta koulua. Koko ajan mielessäni pyöri ajatus, että tämän kevään vain tutustun Galleen ja sitten ensi vuonna on minun paikkani iskeä, kun aikaa on enemmän. Sen kevään koe oli tilanteena mukava, vaikka aukkoja jäi paperi täyteen. Ei itkua, ei paniikkia, ei ahdistusta. Minulla ei ollut mitään painetta menestyä kokeessa, koska tiesin sen olevan lähes mahdotonta, niillä fysiikan ja kemian pohjilla, jotka minulla oli. Siispä ulos salista nauraen ja iloisena kovemmin panostaneen kaverin onnistumisesta. No, kaveri pääsi, minä en. Ei harmittanut.

Hieno suunnitelmani oli kuitenkin tuomittu epäonnistumaan. Muutoksen tuulet päättivät puhaltaa lääkiksen pääsykokeeseen juuri sinä keväänä, kun minun piti iskeä. Galenos hutaistiin menemään ja tilalle lätkäistiin lukion kemian, bilsan ja fysiikan oppimäärät. "Jippii", huusivat tuoreet abit, "Haistakaa *aska!", sanoin minä. Yhtä aikaa minua huojenti, ettei tarvinnutkaan rueta opiskelemaan gallen kemiaa ja fysiikkaa, mutta toisaalta sain tilalle 5 kurssia kemiaa ja 8 fysiikkaa. Alkujärkytys meni ohi ja tilalle valui tietämättömyys. Kukaan ei tuntunut tietävän, mitä keväällä olisi luvassa: Miten rajusti kokeen malli tulee muuttumaan? Pitääkö ympäristöekologiaa osata? Muistuttaako koe ylppäreitä? Muistan, että minua kiukutti, kun valmennuskursillakaan (, josta perheeni oli maksanu miljoonan) ei osattu eikä uskallettu kuin arvailla. Jälkikäteen tajuan tietenkin, ettei kukaan voinut sanoa mitään, koska ei kukaan tiennyt mitään. Pakko oli vain johonkin suuntaan olla ärrinmurrin, kun maailma oli minun suunnitelmani jyrännyt.

Viime kevät menikin näin jälkikäteen analysoituna kemian ja fysiikan perustaitojen oppimiseen, vaikka keväällä luulinkin asiat jo hallitsevani. Olen lukiossa lukenut kemiaa 2 ja fysiikkaa 5 kurssia, joten aukkoja älyssäni riitti. Viime kevään tarvoin välillä syvälläkin suossa, kun yritin takoa reaktioyhtälöiden tasapainotusta ja ydinfysiikkaa päähäni. Bilsa oli ja on yhä vahva alueeni, joten sen taitoja vain tarkensin. Lähdin pääsykoematkalleni Turkuun täynnä intoa ja luottamusta. Uskoin todella, että mahdollisuudet elävät ja nappiosumilla taitoni riittävät kyllä.

Kuitenkin jo kokeen ensimmäinen tunti murskasi unelmani onnistua kakkoskierroksella. Täydet viisi tuntia ilman katkoja salissa istuin, viimeisen tunnin kyyneleet silmissä ja täydellisen romahtamisen kuumotus kurkussa. Kun koe ilmoitettiin päättyneeksi, odotin vain, että pääsen ulos salista karkuun kanssakokeilijoiden katseilta romahtamaan ja itkemään pettymyksen pois. Vähän erilainen koekokemus kuin keväällä 2011... Olin vain niin pettynyt itseeni: minun piti olla valmis ja osata! Onnistumisen sijaan tiesin heti kokeen jälkeen, että edessä on vielä uusi hakuprosessi ja yksi uusi vuosi tuhlattavaksi jossain koulussa, jossa en todella halua opiskella. Tiedän, että on väärin sanoa tuhlaavani aikaa muussa koulussa, mutta siltä se minusta tuntuu. Jos minulle vain luvattaisiin, että kun tarpeeksi monta vuotta rämmin muualla, paikka lääkiksessä aukeaisi varmasti, mutta kun ei niin tapahdu, vaan aina muualla ollessa on pelko, että entä jos olen täällä vielä vuodenkin päästä.

Tänä keväänä siis kolmoskierros edessä ja nyt tavoitteet ovat jo hyvin korkealla. Toisaalta mitä korkeammalle kurkottaa, sitä kovemmin voi mätkähtää... No ei tosi, positiivisuus täällä on valloillaan :)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti