tiistai 23. huhtikuuta 2013

Miksi?

Miksi minä kirjoitan tänne? En usko oikein kenenkään lukevan blogiani, mutta silti nautin tänne kirjoittamisesta, koska minusta on ihana pitkästä aikaa ylipäätään kirjoittaa jotain. Lukion jälkeen olen pari vuotta leijunut kirjoittamattomuuden ja lukemattomuuden tilassa, koska yliopisto ei ole vaatinut jatkuvaa kirjoittamista ja ne vähäiset jutut mitä olen koulun puolesta tehnyt ovat olleet ranskalaisiin viivoihin perustuvia muistiinpanoja tai leikkitieteellisiä tutkimusraportteja. Minkäännäköistä "luovaa" kirjoittamista en siis ole harrastanut ja pikkuhiljaa olen alkanut pelätä, että kirjoitustaitoni katoaa. Enkä siis tarkoita, että kadotukseen joutuisi vain kirjoitustyyli vaan ihan oikeinkirjoitustaito. Pelkään, että kohta en enää hahmota, kuinka lause tulee pätkiä pilkulla ja milloin sekaan voisi heittää kaksoispisteen tai miten tehdään kappalejako.

Olen pikkutytöstä asti lukenut valtavan paljon. Opin lukemaan "vasta" ykkösluokalla, mutta siitä lähtien olen ahminut kirjoja koko ikäni. Tai ainakin seitsemästä ikävuodesta lukion puoleenväliin. Silloin intoni alkoi nimittäin hiipua. Aikaa oli entistä vähemmän ja pikkuhiljaa kirjoituksiin lukeminen vei aikaa kaikelta muulta. Ja kun on päivän ensin lukenut kirjotuksiin, illalla silmät huutavat kauhusta ns. hupikirjan nähdessään. Eikä keskittymiskykykään oikein tahdo riittää päivän tekstin seassa kahlaamisen jälkeen. Niin jäi minun lukeminen, enkä ole saanut intoa uudelleen nousuun. Osittain syyt ovat yhä samat: kun lukee päivän bilsaa ja laskea kemiaa tai fysiikkaa, illalla ei vain huvita tarttua enää yhteenkään kirjaan. 

Toinen tärkeä syy on, että olen pudonnut kirjojen kelkasta. Kun aikaisemmin luin paljon, olin nuori ja luin nuorten kirjoja. Nyt olen aikuinen, mutta mitä aikuiset lukevat? Kirjaston aikuisten osasto on valtava viidakko, josta en osaa etsiä oikein mitään, kun en tiedä mitä kaipaisin. Olen kadottanut lukijaidentiteettini, koska en tiedä millaisia ns. aikuisten kirjat ovat. Pitäisi kenties tehdä retki internetin ihmeelliseen maailmaan ja sitten hiukan valaistuneena marssia kirjastoon. Voisi kesän tavoitteeksi ottaa löytää lukijaminäni uudelleen.

Eksyin totaalisen aiheesta... Viime vuosien lukemattomuus on kuitenkin tukenut pelkoa, että menetän kyvyn kirjoittaa taidolla, joten asiaan oli saatava muutos. Ja koska en niin luovaksi itseäni tunne, että romaania, runoja tai novelleja alkaisin kirjoittaa, ajattelin, että bloggaaminen olisi ratkaisu. Saisin kirjoittaa mistä vain huvittaisi ja kuinka pitkästi huvittaisi.

Kirjottamisen lisäksi ajattelin tätä blogia perustaessani, että saisin reitin puhua asioista, jotka minua kiinnostavat. Eri asia on kiinnostaako ketään muuta, mutta minulle se on toissijaista. Tämä teksti leijuu täällä ja ne joita kiinnostaa voivat sen lukea, mutta ei kukaan pakota. Tulevaisuudessa voin toivottavasti plärätä arkistoa ja todeta, että tuollaisiakin asioita on elämässä tullut tehtyä. Alkuun tarkoitus oli keskittyä enemmän pukeutumiseen, mutta nyt olen lipsunut vahvasti lifestyle-puolelle tai jopa nettipäiväkirjailuun. Tykkään kuitenkin paljon vaate- ja tyyliasioista. En tiedä eroaako tyylini maailmaamullistavasti muista, mutta koen sen itse omakseni ja se riittää siihen, että saan siitä puhua. En siis halua leikkiä mitään trendi- tai muotififistelijää, koska sellainen en todellakaan ole. En tiedä muodista mitään enkä saa valtaisia kiksejä muotilehdistä tai mistään muustakaan muotiin liittyvästä. Minä vain tykkään pohtia, mitä päälleni puen ja haluan tuntea olevani oma itseni asussa, jossa ulkona liikun. Siinä kaikki.

Olen tämän parin kuukauden bloggausurani aikana huomannut, että tänne kirjottaminen laittaa tarkkailemaan omaa elämää tarkemmin. Tulee kiinnitettyä enemmän huomiota arjen pieniin merkityksellisiin asioihin ja niiden kauneuteen. Olen huomannut, että tässä elämässä on valtavasti pikkuisia asioita, jotka saavat minut päivän aikana hyvälle mielelle. Ja tälläinen muutos ajattelutavassa on aina tervetullut muutos yleiseen negatiivisuuteen.

Siis miksi? Koska minä haluan. Ja koska minä tykkään tästä. Siinä on kaksi valtavan hyvää syytä.
 

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Tarina lyhyestä viikonlopusta

Viikonloppu hujahi ohi uskomattomalla vauhdilla, kun vapaata löllymisaikaa oli vain sunnuntai. Lauantaina minulla oli nimittäin valmennuskurssin kolmas harkkakoe yhdeksästä kahteen. Koeaamu alkoi pelottavasti, kun herätessäni maailma kieppui ympäri ja huimausta seurasi oksetus. Kohtaus meni ohi, mutta päähän jäi höntti tunne ja oksetuksen tunne kurkkuun. Olo oli kuin krapulassa, vaikka siitä ei todellakaan ollut kyse. Aamupalan jälkeen hampaita pestessä pyörrytys uusi, kun kallistin päätäni hanaa kohti. Samantien maailma keikkuu ja oksettaa. Hetken olin jo aikeissa huutaa Jarkolla, että en lähde mihinkään kokeeseen, kun olo on näin kamala. Pikkuhiljaa oksetus kuitenkin hellitti ja pää asettui hönttimoodiin, jota onkin kestänyt seuraavat päivät. Siispä kokeeseen mars!

Koe oli vähän pettymys, koska se oli suurilta osin sama, jonka olin viime keväänä jo tehnyt. Onneksi olin unohtanut paljon, joten ei viisituntinen hukkaan mennyt. Harmittamaan jäi erityisesti yksi perus voima-momenttitehtävä, jossa tuli määrittää keihäänheittäjän voimat, joilla hän kannatteli seivästään. Osasin tehtävän nimittäin viime keväänä, mutta tänä vuonna aloin ajatella asiaa liian monimutkasesti ja jaoin voimia hiukan liian innokkaasti komponentteihin. Ajatus oli oikea, mutta tällä kertaa toteutus petti. Fysiikassa oli lisäksi pari radioaktiiviisiin hajoamisiin liittyvää tehtävää, monivalintaa, sähköoppia/magnetismia yhden tehtävän verran sekä valon reagointia hilassa. Kemia sujui sähköosuutta huomioon ottamatta hyvin ja sahköheikkouden annan itselleni vielä anteeksi, koska en ole sitä vielä vilkaissutkaan tänä keväänä kemian puolella. Muuten kemia osuus pyöri aikalailla orgaanisen kemian alueella. Hiukan jäin kaipaamaan kemian puolella laskutehtäviä, koska nyt suurin osa tehtävistä oli eri reaktioiden alku-/lopputuotteiden piirtämistä sekä funktionaalisiin ryhmiin liittyviä tehtäviä. Biologian osuudessa aineistossa pohdittiin ilmastonmuutoksen vaikutuksia vektori-infektioiden leviämiseen, muuten koe olikin paljolti ekologian touhuja. Olisivat mielestäni saaneet sekoittaa paremmin eri biologian aihealueita eri kokeisiin. Viime kokeessa nimittäin painottui fysiologia, kun lauantaina taas veivattiin ekologiaa.

Kokeen jälkeen pyörähdimme aurinkoisessa keskustassa ja Turun kalamarkkinoilla. Paikalla oli Kuopiosta asti kalakukkokauppias. Harmi vain, että kukon hinta oli melko kallis ja toisaalta firma kuopiolaisnäkökulmasta väärä. Hanna Partasen herkut kun jyräävät Irene Partasen, jonka koju Aurajoen varressa nökötti lauantaina. Ja tämä on jonkun mielestä ehkä vain kuopiolaisten höpötystä, mutta täytyy vain todeta, että jonot Kuopion torilla ovat aina pidemmät Hannan kojulle.

Sain lauantaina vihdoin ostettua pyörääni ylimääräisen lukon, joka minun on ollut tarkoitus hommata koko Turkuelämän ajan. Lukkoinnostus sai vähän tuulta siipiensä alle, kun Jarkon pyörästä lähti eturengas kävelemään pari viikkoa sitten.... Vihastuttaa tuollainen.

Lauantai-iltana oli tarkoitus vähän herkutella juustoilla ja kuohuviinillä, josta olin jostain syystä saanut edellisella viikolla pakkomielteen. Sain Jarkolta syntymäpäivälahjaksi joulukuussa aivan ihanat Villeroy&Bochin kuohuviinilasit, joiden olemassaolon muistin viime viikon alussa. Päätin, että laseihin on saatava juhlajuomaa kuplimaan, etteivät kauniit lasit vain nökötä kaapissa. Lauantaiaamun heikotuksen takia en kuitenkaan illalla uskaltanut nauttia alkoholia, joten kuohari jäi avaamatta ja juustot syömättä. Sen sijaan söimme lauantaina sushia, joka alkaa pikkuhiljaa hiipiä vahvasti lempiruokieni joukkoon, ja siirsimme juustot sunnuntaille, kun oloni oli parempi.


Sain viikonlopun aikana vihdoin aikaiseksi lakata kynnet uuteen uskoon. Olen aina lakkaushetkellä hyvin tarkka, että kynnestä tulee tasainen ja kaunis, mutta heikkouteni on lipsuminen kuluneiden lakkojen puhdistuksesta. Siispä kynsissäni voi hyvin kauankin roikkua rumat, puoliksi irti kuluneet lakanjäämät, koska en vain saa aikaiseksi puhdistaa niitä. Nyt keltaisen lakan jälkeen ongelma on vain pahentunut, koska se värjäsi kynteni niin keltaisiksi, että ilman kynsilakkaa ei tällä hetkellä edes kehtaa liikkua. Niinpä heti puhdistuksen jälkeen täytyisi olla nohevana laittamassa uutta lakkaa pintaan.

En yleensä ole mikään kehon eri osien erikoistuotteiden suurkuluttaja, mutta tuo kuvassa näkyvä Acon kynsinauhavoide on vakuuttanut minut. Voide tuli mukana setissä, johon kuului kynsinauharasvan lisäksi käsivoide ja kynnenvahvistajalakka. Alkuun hieroskelin rasvaa sormenpäihini lähinnä huvittuneena moisen voiteen olemassaolosta, mutta nopeasti huomasin, että möhnähän toimii! Tykkään pureskella kynsinauhoja ja illalla levitetty voide usein pelastaa verinahalla olevat kynnenvierukset yön aikana.



torstai 18. huhtikuuta 2013

Sadepäivän pienet ilot

Nalle-Puh vietti aikanaan tuulispäivää. Vieläkin pikkusiskoni kanssa tuulisina päivinä jaksamme huomauttaa toisillemme, että tänään on tuulispäivä. Puhin tuulispäivä palasi tänään mieleeni, kun kevään merkit liihottelivat taivaan tuuliin sateen ja myrskytuulen mukana. Lähes koko päivän kuuntelin sateen naputusta ikkunalautaan ja tuulen vinkunaa vetävissä ikkunoissa. Kummallista, kuinka hyvän laskuflown aikana pisaroiden ääni kuulosti korvaani musiikilta, kun taas epäonnistumisen jälkeen puhisin ja kiukkuilin, kuinka jatkuva ropitus pilaa keskittymiseni.

Eilisen fysiikantunnin jälkeen päätin tänäänkin jatkaa fysiikan pakertamisella. Kohta pitäisi alkaa kaikki teoria olla taputeltuna ja edessä olisi siirtyminen kertaamisvaiheeseen. Tänään laskin viime ja toissavuoden valintakokeiden (eli kokeiden, joissa olen ollut mukana tositilanteessakin) fysiikan tehtäviä. Vuosi 2012 oli nannaa: kolmesta tehtävästä vain yksi c) kohta jäi rästiin osaamattomuuden takia. Yhden tehtävän ratkaisin epävarmasti tietämättä, onko tapani millään tapaa oikea, mutta onneksi kokeilu päättyi onnellisesti ja tehtävä ratkesi kauniisti. Kevät 2011 tuotti enemmän päänvaivaa ja muutamia lunttauksia vastauspuolelta. Erityisesti sähköoppiin liittyvä herra Virtasen impedanssiviritelmä toi hymyn huulille. Aikanaan kokeessa nimittäin jouduin tehtävän kohdalla nostamaan kädet totaalisesti pystyyn tajuamatta lainkaan, mitä minulta kysyttiin. Nyt tajusin! Kuitenkin sähköopissa minusta tuntuu, että välillä tajuan kaavat väärin ja sijoitan esimerkiksi koko systeemin jännitteitä tai energioita, kun täytyisikin laskeskella vain tietyn systeemin komponentin jänniteillä. Herra Virtasen mysteeri vaati nytkin muutaman lunttivilkaisun ennen oikeaa vastausta, mutta koen nyt oivaltaneeni tehtävän jujun.

Rankan fysiikka-aamupäivän jälkeen kevensin lukemalla biologiaa ja katsomalla "taustamateriaalina" Yle areenasta "Ihmisen kehityshistoria -suolisto" -dokumentin. Ihan jees dokkari. Vähän enemmän faktaa olisin kaivannut maisemakuvien lisäksi, mutta eihän kyseessä ollutkaan mikään opetusvideo vaan perustalliaisille suunnattu tiedeohjelma.

Illalla suunnitelin omaa osuuttani vappusumppua varten. Kamalaa huomata miten kirjoitustaito rappeutuu, kun koulu ei enää säännöllisesti pakota kirjoittamaan! Olen aina tykännyt kirjoittaa ja lukioaikoina koin olevani melko taitavakin siinä. Nyt tuntuu, että mahdollinen taito on lipsunut näpeistäni ja kauas. Kirjoitin sumppua varten viidakkosatua, jonka rinnalle luodaan tarinaa tukeva kuvaesitys ja äänimaailma. Pyrkimyksenä on luoda lapsille monien aistin kautta aivoihin tunkeva satuhetki. Ongelmana vain, että satu ei halunnut syntyä. Aivoni tuntuivat olevan aivan jäässä, kun minun olisi täytynyt kaivaa päästäni jonkinlainen ripe mielikuvitusta ja luoda se kautta tarina viidakon asukeista. Kuulostaa niin helpolta, kun mitään rajoitteita ei ole! Ärsyttävintä minusta kaikessa "uuden luomisessa" (maalaamisessa, piirtämisessä, kirjoittamisessa jne) on ajatus siitä, kuinka jokaisella ihmisellä on teoriassa kyky valita juuri ne oikeat sanat ja laittaa ne oikeaan järjestykseen tai tarttua siihen kynään ja liikuttaa sitä paperilla mestariteoksen luoden. Silti se ei vain onnistu kaikilta ja tämän takia en itse tykkää ollenkaan piirtää, en vain osaa liikuttaa kynää oikein.

Kirjoittaa minä olen ainakin joskus osannut. Tänään ongelmia oli kuitenkin kaikessa: en keksinyt kiinnostavia hahmoja, en juonta, en käännekohtaa enkö persoonia hahmoilleni. Lisäksi en oikein hahmota satuni pituutta enkä sen pelottavuutta. Pelkään myös, että tarina on juoneltaan lapsista huono. Normaalisti olen tuotoksistani hyvin varma: joko tiedän onnistuneeni tai alisuoriutuneeni. Nyt en tiedä lainkaan miten arvostelisin kirjoitukseni. Pääsin tänään tarinassa loppuhuipennusta vaille finaaliin ja sivuja on 4,5. Olin alkuun suunnitellut, että paketoin sadun viiteen sivuun, mutta sitten juoni ryöpsähti yli äyräiden. Nyt pakollisena takarajana on kuusi sivua, mutta vielä minulla ei ole hajuakaan, kuinka tarinani päätän. Viikonlopun aikana satu on saatava siihen kuntoon, että uskallan ensin luetuttaa sen Jarkolla ja sen jälkeen esitellä sen nolostumatta muille sumppulaisille.

Illalla kauppareissulla törmäsin paikallisen kukkakaupan pihalleen tekemään kevätasetelmaan. Vaikka sade oli piiskannut tulppaanit linttaan, toivat kukat minulle hyvän mielen. Oikeastaan vesipisarat valkoisen tulppaanin pinnalla olivat kuin timanttikoristeita. Ympäristön harmaus vain toi asetelmaan synkeän kontrastin.






tiistai 16. huhtikuuta 2013

Ihmeiden aika ei ole ohitse!

Olen vannoutunut herätyskellon käyttäjä. Minulla on uskollinen, punainen Mikki Hiiri -herätyskello, jonka perinteiseen herätysrimputukseen olen herännyt ala-asteen ensimmäisistä luokista lähtien. En siis tarkoita sellaista true-kivikautista metallikilkutinta, jonka äänen kuulee naapuriin asti, vaan siitä pykälän kehittyneempää piipitystä. Kuulostaa jokseenkin tältä "tyty-ty-tyty-ty-tyty-ty-......", jos joku saisi äänestä kiinni :) Koska olen vainoharhainen, minulla on viimeiset kahdeksan vuotta soinut perinteisen hakattavan kellon rinnalla puhelimen herätys aina 5 minuuttia perinteisen kilityksen jälkeen. Pelkäsin nimittäin, että rakkaasta Mikistä loppuu patteri yön aikana. Siispä minä en todellakaan ole ihminen joka myöhästyy jostain, koska "kello ei soinut" vaan minun kelloni soivat, AINA. 


Kun aloin säännöllisemmin nukkua Jarkon vieressä (=kun muutettiin yhteen Turkuun), oli aika luopua Mikistä. Tunsin itseni nimittäin melkoisen julmuriksi Mikin kailottaessa puoli seitsemän aikaan minulle, kun toisen unikasan taas ei tarvitsisi herätä vielä pariin tuntiin. Siispä Mikki laatikkoon ja puhelimen herätys käyttöön. Aluksi valitusvirsi iPhonelle: missä ovat itsevalintaiset herätysäänet?? Ei kukaan halua herätä niihin applen tarjoamiin keinoääniin! Itse aloin ensimmäisten kuukausien aikana vihata harppuja ja nyt odotan milloin vihani kääntyy heinäsirkkoihin. Aikaisemmin (kun omistin vielä sony ericssonin) turvaherätysäänenäni toimi Jason Mrazin ihanan pehmeästi alkava Prettiest friend, johon en ehtinyt kyllästyä moneen vuoteen. Apple aggressio hallintaan ja takaisin tämän aamun traagisiin tapahtumiin. 

Minä unohdin laittaa kellon soimaan illalla. Huh. Tuntuu vaikealta myöntää se ääneen, mutta näin kävi ;) Siispä paniikkiherääminen puoli yhdeksän, kun uninen kellon vilkaisu paljastikin totuuden, että kellojen piti soida jo puoli tuntia sitten. Alkuun luulin muutaman sekunnin sammuttaneeni kellon ja jatkaneeni nukkumista, (mikä sekin on minulle epäominaista) mutta sitten oivalsin todellisuuden. Onneksi aikaa valui hukkaan vain puoli tuntia, mistä olen aika yllättynyt, normaalisti aamuisin ilman kelloja uni kyllä maistuu piiiitkään. Mutta yök niitä paniikinsekunteja, joiden aikana tajuaa, että kello ei soinut, minä nukun yhä, kello on miljoona ja apua! Onneksi tänään ei ollut mitään tärkeää ohjelmassa, lukemisen aloitus vain viivästyi vähän.

Illalla suuntasin jumppaan. Olen viime viikkoina ihastunut pumppiin, koska koen, että erityisesti lihaspuolen kuntoni tarvitsee ohjattua treeniä, kestävyyttä osaan juosta itse vähän lenkillä. Pumpissa treenaataan tangolla ja painoilla koko kehon lihakset: jalat, peppu, vatsa, kädet monesta suunnasta ja rinta. Ja se on sitä mitä tarvitsen: treeniä kaikkialle, koska mikään ei ole huipussaan. Tiistaisin olen perinteisesti käynyt PHA:ssa eli lihaskuntoa ja kestävyyttä yhdistävällä tunnilla, mutta tänään ahnehdin lihasten perään ja syöksyin juuri PHA:ta edeltävään pumppiin. Ja se ahneus ei päättynyt siihen. Olin etukäteen kieltänyt itseltäni mahdollisuuden tuplatuntiin: PHA oli riittävä rääkki virkeillekin lihaksille, saati minun pumppihyydytetyille raajoilleni. Palautin siis kiltisti kaikki välineet ja pakkasin kamoja, kun ahneuskärpänen iski. Jos minä jäisin kuitenkin...... Kun olisi kiva huomata kehitys PHA sarjan tullessa viikko viikolta tutummaksi..... Jotkut sanoo, että kakkostunti on helpompi, kun lihakset on jo lämpiminä..... Äsken ei tullut sykettä ollenkaan, kyllähän minä nyt pystyn.... Teen kevyemmin jos uuvuttaa.... Minä jäin.

Minä, joka olen aina vihannut ryhmäliikuntatunteja, koska siellä ihmiset vain haukkoina kyttäävät toisiaan tunteakseen itsensä hiukan muita vahvemmiksi ja nauravat tahdissa pysymättömille reppanoille päänsä sisällä, jumppasin kaksi (2) 50 minuutin tuntia peräkkäin tällaisellä ryhmäliikuntatunnilla. Kaiken lisäksi olen yhä elossa! Elossaolo saattaa tosin johtua siitä, että annoin itselleni tietoisesti luvan tehdä kevyemmin, olinhan juuri väätänyt täysillä pumppitunnin. Silti pääsin jalkojen osalta lähes ruumiistairtautumiskokemuksiin, kun jalkasarjojen jälkeen reidet tuntuivat leijuvan ilman minkäänlaista kontrollia. Nyt istun sohvalla ihanan tyytyväisenä ja raukeana... En tiedä teenkö tempaustani uusiksi, mutta ei se niin kamalaa ollut, että katuisin tätä päivää. Minä pystyin siihen!

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Suklaaterapiaa



Koska....

...ulkona näytti, näyttää ja tulee näyttämään tältä.


Aamulla erehdyin hetken jopa iloitsemaan ikkunalautaan napsuvien pisaroiden äänestä... huh vedän ajatukseni takaisin. Onneksi en sentään ääneen mitään sanonut..

...ulkona oli jäätävän kylmä mekossa ja sukkahousuissa. 
...tänään on vasta maanantai. 
...minulle iski tänään migreeni ensimmäistä kertaa himpun vajaaseen puoleentoista vuoteen juuri, kun olin menossa valmennuskurssille.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Elämä on herkkua!

Eilen elämä oli todellakin herkkua, vaikka päivä ei tuntunut tippaakaan lauantailta. Kävin päivällä pitkästä aikaa yksin juoksemassa. Viime aikoina ollaan juoksenneltu yhdessä Jarkon kanssa, mikä on ollut minulle aikamoinen saavutus, koska luulin vihaavani yhteisjuoksua. Alkuun juoksu tuntui rullaavan kohtuullisesti, vaikka yksin keskityinkin selkeästi tarkemmin kehon ikäviin tuntemuksiin. Puolessa välissä tuuli siirtyi puhaltamaan kovemmin vastaan ja luovutus oli lähellä. Siirryin jo lupausvaiheeseen: "Jos jaksat tämän suoran juosten, niin sitten on lupa kävellä." Onneksi lupausta ei ikinä tarvinnut lunastaa, koska lopulta juoksin kotiin asti ja vieläpä kovimmalla vauhdilla, mitä olen koskaan juossut. Päivän ensimmäinen herkku siis 7 kilometriä vähän vajaaseen 40 minuuttiin :)

Illalla oli kotitekoisten hamppareiden ja salkkareiden vuoro. Elämän yksinkertaiset ilot. Hampurilaisten teko kotona on äärimmäisen helppoa ja maistuvat äärimmäisen hyvältä, vink vink. Ainut monimutkaisuus, joka eilen tuli vastaan ruuanlaitossa, oli uuniruuhka. Perinteiseen uuniimme olisi nimittäin pitänyt sukeltaa paistumaan yhtä aikaa ranskalaiset, pekonit ja pihvit. Pienellä joustavuudella kriisistä onneksi selvittiin ja päivän herkkuhetki oli valmis. 

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Kevätrimpuilua

Eilisen asukuvat vähän viivellä. Jalassa korkeavyötäröiset vaaleanpunaiset shortsit ja lörttänä Ginan paita. Tuo huivi on minusta oikea kevätpläjäys. Tai oikeastaan nimenomaan antipläjäys, koska sävyiltään se on on niin herkkä. Juuri niin hennonvärinen kuin kevään ensimmäisten kukkasten voi kuvitellakin olevan. Hassua miten tuntuu, ettei päässä muuta liikukaan kuin kevät ja tuleva kesä. Kaikki tuntuu päässäni linkittyvän aurinkoon, kukkiin, valoon ja lämpöön. Vaatteita valitessakin joudun miettimään, mitä kevät pukisi, koska pelkään pelottavani auringon pois pukeutumalla liian synkästi :)

Tuo tunnelin tolppaan taiteiltu sydän kiinnitti eilen kotimatkalla huomioni. En tiedä, onko se ollut siinä koko minun Turku-elämäni vai onko jälki aivan tuore, mutta iltaani se silti sykähdytti. Söpöä nähdä jotain noin hempeää harmaassa tunnelissa.

Löysin eilen Citymarketista tulevan kesän ballerinat. Tennarit ja ballerinat ovat molemmat kenkiä, jotka joudun joka kevät ostamaan uusiksi, kun edellisen kesän kengät on kävelty hajalle. Toisaalta olen ylpeä, että kenkiä tulee käytettyä ja toisaalta harmittaa, kun joka vuosi täytyy etsiä uudet. Viime kesän kävelin kukertavilla neitiballerinoilla, mutta tänä vuonna palasin itselleni tutummalle linjalle. Tykkään kenkien maanläheisestä värityksestä ja osaan helposti nähdä tossut eri vaatteiden parina.



Illalla ohjelmassa oli Vapunaloitusbileet ja kokeilin pitkästä aikaa aivan selvänä juhlimista. Illan etkojuomana lipitin tölkin Fostersin uutta sitruunalimppari-olut -mixiä. Prosentteja juomassa oli kaksi eikä oluen mausta (kenties onneksi) tietoakaan. Hiukan simamainen maku minusta, mutta tietysti saatoin olla vain vappufiiliksissä. Mysteeriksi jäi saako olutpohjaisen limpparin kanssa käyttää jääpaloja.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Kevätkukkia

Illalla auringon jo laskiessa, kun kotuduin valmennuskurssilta, törmäsin ihanuuteen, jota en vielä hetken arvannut näkeväni: leskenlehtiin. Nuo pikkuiset keltaiset kukkaset ovat pienestä pitäen olleet minulle tärkeä merkki kevään etenemisestä. Pienenä ajattelin leskenlehtien olevan voikukkien pikkusiskoja, kun kukat näyttivät pieniin silmiini niin samanlaisilta. Leskenlehtiin liittyy myös muisto kaukaisesta keväästä, kun keräsi kimpun kevään ensimmäisiä leskenlehtiä äidilleni. Kukat laitettiin maljakkoon parvekkeelle ja olin uurastuksestani valtavan ylpeä. Pitkästä ilosta seurasi kuitekin surku, kun kukat lakastuivat hetkessä uudessa vetisessä kasvuympäristössään. Sen jälkeen en ole leskenlehtiä yrittänytkään keräillä vaan antanut kevätkukkien kukkia maassa. Kuvan kukkaset ovat hiukan jo nupullaan, koska ilta painoi päälle, mutta keltainen siellä karikkeen seassa selkeästi vilkkuu.


Nahkatakki pääsi tänäänkin käyttöön, mutta taas uudelaisen parin kanssa. Maanataina kokelin farkut ja eilen pappahousut, joten tänään oli hameen vuoro. Kuvia on valitettavasti huononlaisesti, koska aikaa kului ruuanlaittoon ja lukemiseen. 


Yhdistin raskaamman takin perusnaiselliseen musta-valkoraidalliseen kynähameeseen ja jalkaan tyrkkäsin tottakai uudet tennarit. Tuota hametta on tullut harvemmin käytettyä, kun materiaalinsa puolesta se tuntuu perushametta juhlavammalta/jäykältä. Tennarit ja nahkatakki onneksi rentouttivat hamosen. Yläosa oli yksinkertainen 3/4 -hihainen musta paita ja kaulassa killui oranssi tuubihuivi. Oman jekkunsa toi päähän pannaksi sidottu niin ikään oranssi jenkkihuivi. Huomioikaa muuten ponnarilla olevat hiukset. Pinnejä ja lakkaa koko takaraivo täynnä, mutta ponnari se on.


Huivi aiheutti tänään yllättäen hämminkiä valmennuskurssilla. Päähäni alkoi jomottaa ihmeellisesti noin tunnin kuluttua kurssin alusta enkä kyennyt keskittymään kunnolla. Kipu keskittyi oikean silmän ympärille: ylös, sivuille, alas ja taakse, eikä ottanut laantuakseen, vaikka nappasin särkylääkkeenkin. Kivun jatkuessa aloin hieroa sairasta päätäni ja vahingossa satuin painaisemaan kohtaa, johon olin solminut huivin. AUTS! Selkeä kipupiste napotti suoraan solmun alla. Kuin taikaiskusta kipu kaikkosi, kun vähän hölläsin pantaa ja solmin rusetin uudestaan. Ihan vain vinkkinä kaikille panta- ja nutturapäille, jos pääkipu sattuu yllättämään :)
 

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Radio, elämäni rakkaus

Minun ja radion rakkaustarina on pitkä ja lähes kriisitön. Ala-asteella, kun mp3-soittimet vasta pyrkivät markkinoille, oli supercoolia tietää, mikä on tilanne NRJ:n mysteeriäänikilpailussa ja mitkä biisit roikkuvat illan top 10 -listalla. En ikinä kuitenkaan sulautunut täydellisesti yhteen NRJ:n kanssa, joten lähdin kosiomatkalle radioaaltojen aallonharjoille. Kokeilin vähän aikaa silloista Kiss FM:ää, joka soitti hiukan nrj:tä laajemmalla skaalalla vanhempaakin musiikkia. Se deittailu tyssäsi henkilökemioiden puutteeseen ja mainoksiin. Onneksi Radio Nova syöksyi laastariksi hätiin ja haiken mielin kuuntelin Novalta Yön Rakkaus on lumivalkoinen -laulua varmaan noin kahden tunnin välein. Novan aikaan minulla oli "nää mökkibiisit kuulostaa ihan hyvältä" -vaihe, joten Novan musiikki oli sulatettavissa. Mutta. Kun perjantai-iltapäivänä koulupäivän jälkeen avaan radion kuullakseni mukavan veisun ja saan vain Pertti Salovaaran kertomaan liikennetiedotteita, alkoi minun ja Novan suhde rakoilla. Erohan siitä seurasi ja jäin leijumaan tyhjän päälle. Jumituin ilmestyneeseen Voiceen, kunnes kohtalo puuttui peliin.


Yläasteen kasiluokalla meille kapinalapsille järjestettiin Kuopion musiikkikeskuksella pyöräilykypärän käyttöön kannustava valistustapahtuma, jossa YleX oli vahvasti mukana. Tapahtuman juonsi Peltsi ja joku toinen ylex:n juontaja. YleX oli ollut minulle muukalainen, sellainen outo kanava, josta kukaan ei puhunut ja jonka taajuuksilla puhe kuului jotenkin kaupallisia kanavia matalampana. Tumma muukalainen kuitenkin vei minut mukanaan.. Pääsin tapahtumasta kotiin ja viritin taajuuden 93,9:ään. Sillä taajuudella pysyin aina Turkuun muuttoon asti, jolloin joudun tarkistamaan taajuuden. Yhä edelleen rakkaus kuitenkin kukoistaa ja ylex soi taustalla nytkin.

Kestävänä liittomme taustalla on kolme peruspilaria:
1. Juontajat
2. Musiikki
3. Ei mainoksia

Kaikki puutteet, joita olin aiemmissa kanavissa vihannut, ovat nyt poissa ja tilalla on vain priimaa. Kun aloin kuunnella ylex:ää kanavan aamuja veti Peltsi, Marja ja Ile. Aamut olivat minulle tärkeimpiä, koska aamuisin minulla oli meikatessa ja bussimatkoilla aikaa kuunnella. Ensimmäisenä tuosta minulle "alkuperäisestä" kolmikosta tippui Marja, sitten meni Peltsi ja enää on jäljellä aamussa yhä hommia paiskiva Ile. Peltsin lähtö oli kova paikka, mutta eniten pelkään aikaa, kun menetän Ilen. Ihastuin ja tykästyin hänen ääneensä sekä radiopersoonaansa välittömästi. Aamujen kokoonpano on seilaillut vuosien aikana enkä ole inhonnut ketään, mutta uskon, että nyt kanavalla on taas vahva aamurunko, kun aamuja vetävät pääosin Ile ja Matti. Vähän kaipaan pysyvämpää naisjuontajaa, mutta naisten suhteen olen paljon valikoivampi. Marjasta aikanaan tykkäsin, samoin nykyään eri ohjelmassa vaikuttavasta Venlasta, mutta suosikkini on Aino, joka muistaaksi vaikutti aikanaan aamussa. Toivon, ettei muistini nyt huijaa. Ainolla on mielestäni jännittävä ääni ja selkeä persoona, jossa on tietyt tunnistettavat erikoispiirteet. Haluan kokea, että tunnen vähän juontajaa.

 Seuraava plussa YleX.lle on musiikki. Kanava soittaa kaikki samat listarenkutukset, kuin muutkin kanavat, mutta lisäksi tarjolla on tuoreempia ja yllättävämpiä juttuja sekä pelkästään musiikkiin keskittyneitä ohjelmia. En ole mikään musiikkifriikki, mutta välillä on kiva kuulla uusia juttuja. Lisäksi musiikin satunnaisuus ja se, että biisit vain pakotetaan kuunneltavakseni, on yksi tärkeä syy, miksi tykkään kuunnella radiota. Olen surkea valitsemaan musiikkia ja tietämykseni maailmasta löytyvistä bändeistä on suppea kuin mikä. Ilman radiota kuuntelisin varmaan jatkuvalla toistolla Elokuun ja Posteljoonan levyjä. Nyt korviini pakotetaan eri biisejä, mikä on loistavaa, koska haluan kuulla uutta, vaikka en siitä heti pitäisikään. Aika yleensä parantaa. Radio pitää minut myös vähän kartalla musiikkimaailman muutoksista ja tiedottaa etukäteen, mitä baarissa seuraavan kerran tullaan tanssahtelemaan.

Rakkautemme viimeinen peruspalikka on mainosten puute. YleX on yleisradion kanava ja ylellähän ei mainoksia vilku. Siispä ei myöskään ylen radiokanavalla. Kun kaupallisella kanavalla juontaja lupaa tietyn biisin, menee vartti ennen kuin biisi oikeasti tulee, koska välissä kuunnellaan kaalimatoja, abc:n herkkumättöjä ja autokorjaamoja... YleX:llä ainoat mainokset ovat kanavan omia, joissa mainostetaan eri tapahtumia ja tulevia kilpailuja. Eivätkä mainokset ole tylsiä jaaritteluja, vaan ihanan outoja ja arvaamattomia. Eikä niitä myöskään tule kymmentä peräkkäin vaan, kun joku biisi ilmoitetaan tulevaksi, se todella tulee.

Voisin jatkaa tätä ylistysvirttä vaikka koko päivän, mutta uskon, että pointtini saatiin jo. Minä liputan vahvasti radion ja erityisesti YleX:n puolesta. Hiukan muokattuna: Minkä kohtalo yhdistää, älköön ihminen erottako. Tämä rakkaus kestää <3

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Kesäilta lumisateen keskelle

Vedän takaisin kaikki iloiset kommentit, kuinka Turku paljastuu talviturkistaan ja paljastaa kesäpukunsa. Tuhoon tuomittu toive. Aamulla ikkunasta tervehti ilmatieteen laitoksen mukaan kahden hiutaleen lumimyrsky, joka piilotti alleen kaiken, mitä eilen ihailin ulkona. Pikkuinen viherpiiperonikin ehti kaivatua ulos kolostaan, kun eilen ehdin pohtia, keksisinkö takapihalle jotain kukkajuttuja kesäksi. Enää ei tarvitse hetkeen miettiä, kun takapihaa kuorruttaa taas turvallinen muutaman sentin lumikerros. Tennaritkin jouduin piilottamaan kaapin perälle, ettei raukkojen tarvitse nähdä julmaa maailmaa, jossa maa hohtaa valkoisena.

Kesä kuitenkin pakotetaan nyt ruokapöytäämme, kun hetken mielijohteesta keksimme tehdä lettuja. Verhot vain tiukasti kiinni niin voi melkein kuvitella ulkona olevan kesä. Kesä, letut, mansikkahillo ja vaniljajäätelö <3



lauantai 6. huhtikuuta 2013

Kirpparimatka

Tykkää kirppistellä, mutta Turku on tehnyt siitä vaikeaa. Kuopiossa on kaksi toimivaa kirpparia: citypörssi aivan keskustassa ja SPR:n kontti melko lähellä kotiani. Citypörssi on aivan nappipaikalla kaupungintalon takana niin, että sinne voi piipahtaa vaikka kaveria odotellessa tai muun puuhan puutteessa. Toisin Turussa. Kai. Länsikeskuksesta ja Manhattanilta löytyy molemmista isot itsepalvelukirpparit, mutta keskusta on ainakin pikagooglauksella tyhjää aluetta lukuunottamatta UFF:in kirppareita. Mutta en vielä tee täystyrmäystä, täytyy tutkia asiaa tarkemmin.

Tällä hetkellä olen kuitenkin tietoinen vain Länsikeskuksen ja Manhattanin kirppareista, jotka molemmat sijaitsevat monen kilometrin päässä keskustasta. Jäähyväiset siis pikaisille kierroksille muun keskustakiertelyn ohessa... Sen sijaan kaukaisemmille kirppareille täytyy lähteä päiväretki-meiningillä hyvät kengät jalassa ja vesipullo laukussa. Kilometrejä kertyi tänäänkin aivan vahingossa kymmenen, kun patikoimme Manhattanille ja takaisin.


Pääsinpä tänään ulkoiluttamaan tennareitakin ekaa kertaa! Olen vahtinut katujen kuivuutta ja hiekkamääriä koko viikon ja tänään totesin, että on tullut aika. Aika laittaa tennarit jalkaan. Ja kyllähän se herkulta tuntui :) Kesä!

Reissu kirpparille ei onneksi ollut turha, vaikka alkuun vaatteiden laatu huolestutti. Vastaan tuli rivitolkulla vain kuluneita henkkamaukan toppeja ja olkatopattuja palikkajakkuja.



Alkuun pikkusälää: Torey Haydenin kirja, Apulannan levy, feikkilasit ja viime elokuun Olivia. Nahkatakki on vähän ylläriveto, joka vain käveli vastaan. Olin kevään aikana vähän syttynyt idealle nahkatakista, mutta en uskonut sen päätyvän ostoslistalle vielä vuoteen. Nyt Vilan takki kuitenkin tarttui mukaan seitsemällä eurolla. Viimeisenä oleva mekko onkin kiinnostava. Nahkatakin tapaan se on vähän mukavuusalueen ulkopuolella, mutta silti olen siitä innoissani. Mekko on luonnonvaalea, läpikuultava, selästä pitsinen ja helmaltaan takapitkä. Ainut ongelma tällä hetkellä on mekon alle puettavat alusvaatteet, kun kevyestä kankaasta kaikki näkyy läpi. Täytyy ehkä ommella helmaan lisäkangas tai keksi joku muu alushameratkaisu.


Siinä mekko edestä ja takaa. Tykkään erityisesti helman mallista ja olenkin jonkin aikaa himoinnut takaa pidemmällä helmalla varustettua mekkoa ta hametta.

Minä ostin mustat asustelasit. Ette ikinä arvaa mitä Jarkko osti? :D










keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Pöytä on varattu neljäksi.

Kun kuulet nämä sanat, tiedät, että on tulossa hyvä päivä. Ja kun saat sanojen mukana punaisen ruusun, tiedät, että päivästä on tulossa erittäin hyvä :)


Jarkko oli siis järkännyt ylläritreffit ja parturista tulleessaan toi minulle ruusun ja kutsui ulos syömään. Trattoria romana on italialaistyylinen ravintola Hämeentiellä. Olin syksyllä joskus maininnut, että paikka näyttää kivalta ja sen ohi kävellessä tuoksuu aina hyvältä. Seinilläkin on näköjään ollut korvat, ja tänään pikku hämäyskävelyn jälkeen treffiravintolaksemme paljastui Trattoria.























Paikka on yleensä aina täynnä, mutta me olimme ajoissa liikenteessä, joten saimme syödä ja treffailla aivan rauhassa.

Osa ruokalistasta oli luettavista perinteisestä paperimenusta, mutta osa ruuista täytyi bongata seinillä roikkuvista liitutauluista. Tarjolla oli monipuolisesti erilaisia pastoja ja pizzoja italialaiseen tyyliin, mutta myös kokolihaa ja salaatteja. Me päädyimme molemmat pastaan: jotain veikeännimistä kinkkua ja valkosipulia tomaatti-chilikastikkeessa ja päällä paljon parmesaania. Namm...


Ruoka oli todella hyvää ja annos oli minun mahalleni täydellisen kokoinen. Syödessä toivoin vain, ettei annos ikinä loppuisi.

Ruokailun jälkeen pyörähdimme vielä keskustan kautta ja minä löysin ne! Suht halvat tennarini! Anttila myi tarjouksella tennareita 15 eurolla ja minä tartuin syöttiin. Tarjosin kodin punaoransseille söpöyksille. Nyt täytyisi vain malttaa olla käyttämättä tossuja ennen kuin kadut ovat kuivemmassa kunnossa. Helpommin sanottu kuin tehty...

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Surullisia juttuja

Inhoan tietokoneelta opiskelua. En tykkään katsella näyttöä enkä lukea siltä ja erityisesti minua jurppii, kun en voi piirtää sivunreunaan omia mainintojani tai kuvia. Siispä sitkeästi koko syksyn luentomatskuja lukiessani kirjoitin niistä omat paperiversiot, joista opiskelin. Nyt kun aikaa on vähän ja mielenkiintoa aihetta kohtaa vielä vähemmän, olen tyytynyt vain tuijottelemaan näyttöä ja tuhrimaan ylimääräiset merkintäni erilliselle paperille. 

Koneella lukiessa minulla on paha tapa myös lipsua hiukan aiheesta. Bongaan siis aineistosta kiinnostavan sanan ja lähden googlailemaan sitä. Viime syksynä genetiikan tenttiin lukiessani olin todella ongelmissa, kun vastaan tuli mielenkiintoisia geneettisiä sairauksia dia toisensa perään ja jokainen niistä oli tietenkin googlattava. Olen aina ollut kiinnostunut ihmiskehon sairauksista, niiden syistä ja seurauksista, joten erilaiset, dioissa vain kirjainyhditelminä mainitut sairaudet, olivat kuin neonvärisiä mainoskylttejä, joiden aiheuttamat ongelmat minun oli saatava tietää. 

On helppo lukea erilaisten ainoastaan informatiivisten sivujen kuvauksia vakavista sairauksista. Asiat vain todetaan: tämä aiheuttaa, tätä aiheuttaa ja tähän johtaa. Sellaisesta tiedosta olinkin ensisijaisesti kiinnostunut, kun hakua lähdin tekemään. Tieteellisten sivujen lisäksi törmäsin kuitenkin näiden sairauksien tunteelliseen puoleen, kun löysin erään vakavasta rappeuttavasta sairaudesta kärsivän lapsen äidin kirjoittaman blogin. Perheen vuonna 2005 syntynyt tytär sairasti INCL-sairautta, jonka aiheuttaa suomalaiseen tautiperimään kuuluva väistyvästi periytyvä geenivirhe. Molempien vanhempien ollessa mutanttigeenin kantajia (vaatimus taudin ilmenemiselle) on todennäköisyys lapsen sairauteen 25%. Virhegeenit ovat kuitenkin harvinaisia (joka 70. suomalainen on kantaja) ja Suomessa todetaan keskimäärin 3 tautitapausta vuodessa. Sairaus alkaa oireilla 1-1,5 vuoden iässä aiheuttaen lapsen henkisen ja fyysisen taantumisen ja ennenaikaisen kuoleman keskimäärin kymmenen vuoden iässä. Nämä ovat sitä faktaa, jota lähdin aluksi hakemaan, ja jota wikipedia minulle tarjosi. Paljon enemmän minulle kuitenkin antoi tuo perheen arjesta kertova blogi, johon kannustan kaikkia tutustumaan:

Tästä kaikesta
http://tastakaikesta.blogspot.fi/p/senni-kasvaa-ja-kehittyy.html

Blogissaan perheen äiti kirjoittaa arjestaan, johon vahvasti liittyy sairaan Senni-tytön hoitaminen, mutta myös sisustaminen, matkailu ja ystävät. Blogi on kaunis kuviltaan sekä tekstiltään, ja huokuu rakkautta ja kiitollisuutta jokaisesta hetkestä, jonka vanhemmat saavat tyttönsä kanssa viettää. En voi kuin ihailla perheen kykyä löytää iloa niistä paremmista päivistä ja hymyn hetkistä, joita tuon surullisesti vain pahenevan, taudin kanssa koetaan varmasti aivan liian harvoin. Tekstistä huokuu myös ilo, jota Sennin olemassaolo tuottaa. Olen opiskellessani ihmisbiologiaa miettinyt paljon millaiseksi arki sairaan lapsen kanssa muodostuu. Tämä blogi sai minut paremmalle mielelle, kun näin, että erityinenkin arki on välillä iloa ja hyviä hetkiä, että surullisten asioiden keskellä voi olla iloa ja toivoa.

Tutustuin Tästä kaikesta -blogiin (muistaakseni) viime joulukuussa. Luin lähes kaikki siihenastiset postaukset silloin läpi, välillä kyynelehtien, välillä hymyillen. Perheen arki tuntui lohdullisen toiveikkaalta ja onnelliselta, vaikka joka hetki he tietävät, että edessä on varmat jäähyväiset rakkaalle. Tenttiviikon ja jouluhäslingin kiireessä unohdin kuitenkin blogin.

Tänään kemian tenttiin lukiessani kuitenkin muistin viime syksyn ja aloin etsiä blogia uudelleen. Pienen hakemisen jälkeen löysinkin sen. Ensimmäisenä näin sivulla kuitenkin surua henkivän kirjoituksen, josta oivalsin, että perhe on menettänyt Sennin. Tuntuu kamalalta. Tuntuu kuin olisin vasta hetki sitten "tutustunut" Sennin ja perheen elämään, ja nyt sitä elämää ei enää olekaan. Luulin tänään Tästä kaikesta -blogiin palatessani meneväni kurkkaamaan perheen tuoreet puuhailut (koska perheen arjessa puuhataan paljon kaikenlaista), mutta sainkin huomata, että asiat olivat kääntyneet nopeasti huonoon suuntaan ja lopulta elämä oli käynyt Sennille liian raskaaksi. Oli surullista huomata, kuinka vuoden ensimmäinen kirjotus oli täynnä kiitollisuutta hyvästä edellisestä vuodesta ja toivoa tulevalle vuodelle, mutta jo kirjoitusta seuraavat päivät toivat perheelle mukanaan vain surua. Äidin tapa kirjoittaa tyttärensä kuolemasta ja sen aiheuttamista tunteista on todella koskettava. Lisäksi kauniit kuvat ja runopätkät syventävät tekstin herkkää tunnelmaa.

Haluan ottaa osaa perheen suruun ja kertoa, että ihailen heidän tapaansa elää ja olla kiitollinen tästä elämästä, joka meille on annettu. Oli kaunista lukea, kuinka tärkeintä elämässä on tytön hyvinvointi ja erilaisten kokemusten tarjoaminen hänelle arjessa. Sennin elämä oli kaunis ja olen iloinen, kun sain lukea siitä.

Kuurankukkia auringonnousussa

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Munajahti ja opiskeluahdistus

Minulla oli pääsiäiselle yksi ainut tavoite. Yksi ainoa: lue yhteen kemian tenttiin sen verran, että pääset läpi, saat kaksi opintopistettä ja teet Kelan tädistä asteen verran onnellisemman. Nyt tenttiin aikaa melko tarkalleen 24 tuntia ja Kelan täti tuntee jo alkavia masennusoireita. Huh... Tilanne kuvastaa täsmälleen koko yliopistoajan opiskeluani: tentti huomenna, materiaalit lukuun tänään. Valitettavasti systeemini on toiminut tähän asti, joten ei ole ollut syytä opetella ahkerammaksi. Tästäkin ulkolukutyylistäni syytän vain väärää opiskelualaa ja yritän uskotella, että ensi vuonna kehonosat latinaksi uppoavat päähän suuremmalla innolla...

Aamu alkoi tänään kuitenkin iloisemmin, kun vuorossa oli pääsiäisen kohokohta eli pääsiäispupun piilottamien suklaamunien etsiminen. Perinne tulee Jarkon perheen puolelta ja tänä vuonna pääsimme ensimmäistä kertaa viettämään omaa hybridipääsiäistä, jossa on palanen minun perheeni tapoja ja pala Jarkon perheen tapoja. Minun kotonani nimittäin vierailee pääsiäisyönä pääsiäiskukko, joka käy munimassa yöksi sängyn alle laitettuun hattuun suklaamunat. Tänä vuonna kylässä kävivät kuitenkin molemmat, pupu sekä kukko.

Sain siis aamulla kouraani asuntomme pohjapiirustuksen, johon oli tussilla piirretty ympyrät munakätköjen merkiksi. Jahtini oli voitokas ja saldona kuusi Kinder-munaa :) 

Yllärilelut

Munanmaalauksen aikana havahduin keltaisen värin upeuteen, joten läiskin eilen kynteni keltaisiksi. Lakatessa toisaalta myös muistin, miksi olin keltaisen lakkani hylännyt: kerroksia täytyy laittaa kolme, jos haluaa tasaisen värin eli aikaa kuluu kuivatteluun.