tiistai 16. huhtikuuta 2013

Ihmeiden aika ei ole ohitse!

Olen vannoutunut herätyskellon käyttäjä. Minulla on uskollinen, punainen Mikki Hiiri -herätyskello, jonka perinteiseen herätysrimputukseen olen herännyt ala-asteen ensimmäisistä luokista lähtien. En siis tarkoita sellaista true-kivikautista metallikilkutinta, jonka äänen kuulee naapuriin asti, vaan siitä pykälän kehittyneempää piipitystä. Kuulostaa jokseenkin tältä "tyty-ty-tyty-ty-tyty-ty-......", jos joku saisi äänestä kiinni :) Koska olen vainoharhainen, minulla on viimeiset kahdeksan vuotta soinut perinteisen hakattavan kellon rinnalla puhelimen herätys aina 5 minuuttia perinteisen kilityksen jälkeen. Pelkäsin nimittäin, että rakkaasta Mikistä loppuu patteri yön aikana. Siispä minä en todellakaan ole ihminen joka myöhästyy jostain, koska "kello ei soinut" vaan minun kelloni soivat, AINA. 


Kun aloin säännöllisemmin nukkua Jarkon vieressä (=kun muutettiin yhteen Turkuun), oli aika luopua Mikistä. Tunsin itseni nimittäin melkoisen julmuriksi Mikin kailottaessa puoli seitsemän aikaan minulle, kun toisen unikasan taas ei tarvitsisi herätä vielä pariin tuntiin. Siispä Mikki laatikkoon ja puhelimen herätys käyttöön. Aluksi valitusvirsi iPhonelle: missä ovat itsevalintaiset herätysäänet?? Ei kukaan halua herätä niihin applen tarjoamiin keinoääniin! Itse aloin ensimmäisten kuukausien aikana vihata harppuja ja nyt odotan milloin vihani kääntyy heinäsirkkoihin. Aikaisemmin (kun omistin vielä sony ericssonin) turvaherätysäänenäni toimi Jason Mrazin ihanan pehmeästi alkava Prettiest friend, johon en ehtinyt kyllästyä moneen vuoteen. Apple aggressio hallintaan ja takaisin tämän aamun traagisiin tapahtumiin. 

Minä unohdin laittaa kellon soimaan illalla. Huh. Tuntuu vaikealta myöntää se ääneen, mutta näin kävi ;) Siispä paniikkiherääminen puoli yhdeksän, kun uninen kellon vilkaisu paljastikin totuuden, että kellojen piti soida jo puoli tuntia sitten. Alkuun luulin muutaman sekunnin sammuttaneeni kellon ja jatkaneeni nukkumista, (mikä sekin on minulle epäominaista) mutta sitten oivalsin todellisuuden. Onneksi aikaa valui hukkaan vain puoli tuntia, mistä olen aika yllättynyt, normaalisti aamuisin ilman kelloja uni kyllä maistuu piiiitkään. Mutta yök niitä paniikinsekunteja, joiden aikana tajuaa, että kello ei soinut, minä nukun yhä, kello on miljoona ja apua! Onneksi tänään ei ollut mitään tärkeää ohjelmassa, lukemisen aloitus vain viivästyi vähän.

Illalla suuntasin jumppaan. Olen viime viikkoina ihastunut pumppiin, koska koen, että erityisesti lihaspuolen kuntoni tarvitsee ohjattua treeniä, kestävyyttä osaan juosta itse vähän lenkillä. Pumpissa treenaataan tangolla ja painoilla koko kehon lihakset: jalat, peppu, vatsa, kädet monesta suunnasta ja rinta. Ja se on sitä mitä tarvitsen: treeniä kaikkialle, koska mikään ei ole huipussaan. Tiistaisin olen perinteisesti käynyt PHA:ssa eli lihaskuntoa ja kestävyyttä yhdistävällä tunnilla, mutta tänään ahnehdin lihasten perään ja syöksyin juuri PHA:ta edeltävään pumppiin. Ja se ahneus ei päättynyt siihen. Olin etukäteen kieltänyt itseltäni mahdollisuuden tuplatuntiin: PHA oli riittävä rääkki virkeillekin lihaksille, saati minun pumppihyydytetyille raajoilleni. Palautin siis kiltisti kaikki välineet ja pakkasin kamoja, kun ahneuskärpänen iski. Jos minä jäisin kuitenkin...... Kun olisi kiva huomata kehitys PHA sarjan tullessa viikko viikolta tutummaksi..... Jotkut sanoo, että kakkostunti on helpompi, kun lihakset on jo lämpiminä..... Äsken ei tullut sykettä ollenkaan, kyllähän minä nyt pystyn.... Teen kevyemmin jos uuvuttaa.... Minä jäin.

Minä, joka olen aina vihannut ryhmäliikuntatunteja, koska siellä ihmiset vain haukkoina kyttäävät toisiaan tunteakseen itsensä hiukan muita vahvemmiksi ja nauravat tahdissa pysymättömille reppanoille päänsä sisällä, jumppasin kaksi (2) 50 minuutin tuntia peräkkäin tällaisellä ryhmäliikuntatunnilla. Kaiken lisäksi olen yhä elossa! Elossaolo saattaa tosin johtua siitä, että annoin itselleni tietoisesti luvan tehdä kevyemmin, olinhan juuri väätänyt täysillä pumppitunnin. Silti pääsin jalkojen osalta lähes ruumiistairtautumiskokemuksiin, kun jalkasarjojen jälkeen reidet tuntuivat leijuvan ilman minkäänlaista kontrollia. Nyt istun sohvalla ihanan tyytyväisenä ja raukeana... En tiedä teenkö tempaustani uusiksi, mutta ei se niin kamalaa ollut, että katuisin tätä päivää. Minä pystyin siihen!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti