torstai 18. huhtikuuta 2013

Sadepäivän pienet ilot

Nalle-Puh vietti aikanaan tuulispäivää. Vieläkin pikkusiskoni kanssa tuulisina päivinä jaksamme huomauttaa toisillemme, että tänään on tuulispäivä. Puhin tuulispäivä palasi tänään mieleeni, kun kevään merkit liihottelivat taivaan tuuliin sateen ja myrskytuulen mukana. Lähes koko päivän kuuntelin sateen naputusta ikkunalautaan ja tuulen vinkunaa vetävissä ikkunoissa. Kummallista, kuinka hyvän laskuflown aikana pisaroiden ääni kuulosti korvaani musiikilta, kun taas epäonnistumisen jälkeen puhisin ja kiukkuilin, kuinka jatkuva ropitus pilaa keskittymiseni.

Eilisen fysiikantunnin jälkeen päätin tänäänkin jatkaa fysiikan pakertamisella. Kohta pitäisi alkaa kaikki teoria olla taputeltuna ja edessä olisi siirtyminen kertaamisvaiheeseen. Tänään laskin viime ja toissavuoden valintakokeiden (eli kokeiden, joissa olen ollut mukana tositilanteessakin) fysiikan tehtäviä. Vuosi 2012 oli nannaa: kolmesta tehtävästä vain yksi c) kohta jäi rästiin osaamattomuuden takia. Yhden tehtävän ratkaisin epävarmasti tietämättä, onko tapani millään tapaa oikea, mutta onneksi kokeilu päättyi onnellisesti ja tehtävä ratkesi kauniisti. Kevät 2011 tuotti enemmän päänvaivaa ja muutamia lunttauksia vastauspuolelta. Erityisesti sähköoppiin liittyvä herra Virtasen impedanssiviritelmä toi hymyn huulille. Aikanaan kokeessa nimittäin jouduin tehtävän kohdalla nostamaan kädet totaalisesti pystyyn tajuamatta lainkaan, mitä minulta kysyttiin. Nyt tajusin! Kuitenkin sähköopissa minusta tuntuu, että välillä tajuan kaavat väärin ja sijoitan esimerkiksi koko systeemin jännitteitä tai energioita, kun täytyisikin laskeskella vain tietyn systeemin komponentin jänniteillä. Herra Virtasen mysteeri vaati nytkin muutaman lunttivilkaisun ennen oikeaa vastausta, mutta koen nyt oivaltaneeni tehtävän jujun.

Rankan fysiikka-aamupäivän jälkeen kevensin lukemalla biologiaa ja katsomalla "taustamateriaalina" Yle areenasta "Ihmisen kehityshistoria -suolisto" -dokumentin. Ihan jees dokkari. Vähän enemmän faktaa olisin kaivannut maisemakuvien lisäksi, mutta eihän kyseessä ollutkaan mikään opetusvideo vaan perustalliaisille suunnattu tiedeohjelma.

Illalla suunnitelin omaa osuuttani vappusumppua varten. Kamalaa huomata miten kirjoitustaito rappeutuu, kun koulu ei enää säännöllisesti pakota kirjoittamaan! Olen aina tykännyt kirjoittaa ja lukioaikoina koin olevani melko taitavakin siinä. Nyt tuntuu, että mahdollinen taito on lipsunut näpeistäni ja kauas. Kirjoitin sumppua varten viidakkosatua, jonka rinnalle luodaan tarinaa tukeva kuvaesitys ja äänimaailma. Pyrkimyksenä on luoda lapsille monien aistin kautta aivoihin tunkeva satuhetki. Ongelmana vain, että satu ei halunnut syntyä. Aivoni tuntuivat olevan aivan jäässä, kun minun olisi täytynyt kaivaa päästäni jonkinlainen ripe mielikuvitusta ja luoda se kautta tarina viidakon asukeista. Kuulostaa niin helpolta, kun mitään rajoitteita ei ole! Ärsyttävintä minusta kaikessa "uuden luomisessa" (maalaamisessa, piirtämisessä, kirjoittamisessa jne) on ajatus siitä, kuinka jokaisella ihmisellä on teoriassa kyky valita juuri ne oikeat sanat ja laittaa ne oikeaan järjestykseen tai tarttua siihen kynään ja liikuttaa sitä paperilla mestariteoksen luoden. Silti se ei vain onnistu kaikilta ja tämän takia en itse tykkää ollenkaan piirtää, en vain osaa liikuttaa kynää oikein.

Kirjoittaa minä olen ainakin joskus osannut. Tänään ongelmia oli kuitenkin kaikessa: en keksinyt kiinnostavia hahmoja, en juonta, en käännekohtaa enkö persoonia hahmoilleni. Lisäksi en oikein hahmota satuni pituutta enkä sen pelottavuutta. Pelkään myös, että tarina on juoneltaan lapsista huono. Normaalisti olen tuotoksistani hyvin varma: joko tiedän onnistuneeni tai alisuoriutuneeni. Nyt en tiedä lainkaan miten arvostelisin kirjoitukseni. Pääsin tänään tarinassa loppuhuipennusta vaille finaaliin ja sivuja on 4,5. Olin alkuun suunnitellut, että paketoin sadun viiteen sivuun, mutta sitten juoni ryöpsähti yli äyräiden. Nyt pakollisena takarajana on kuusi sivua, mutta vielä minulla ei ole hajuakaan, kuinka tarinani päätän. Viikonlopun aikana satu on saatava siihen kuntoon, että uskallan ensin luetuttaa sen Jarkolla ja sen jälkeen esitellä sen nolostumatta muille sumppulaisille.

Illalla kauppareissulla törmäsin paikallisen kukkakaupan pihalleen tekemään kevätasetelmaan. Vaikka sade oli piiskannut tulppaanit linttaan, toivat kukat minulle hyvän mielen. Oikeastaan vesipisarat valkoisen tulppaanin pinnalla olivat kuin timanttikoristeita. Ympäristön harmaus vain toi asetelmaan synkeän kontrastin.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti