lauantai 30. marraskuuta 2013

Pöytä koreaksi!

Osa meistä on sosiaalisia ja rohkeita heittäytymään kaikkeen uuteen. Onnekseni satun seurustelemaan yhden tällaisen sankarin kanssa, vaikka itse sorrun usein elämää rajoittavaan ujouteen. Perjantaina nössöä tajuntaani laajennettiin kansainvälisellä ruokamatkalla.

Jarkko on syksyn ajan tuutoroinut kansainvälisiä vaihtareita (erityisesti eteläkorealaisia) ja sitä myöten olen itsekin päässyt nauttimaan itäisten ystävien tuomasta pirteästä tuulahduksesta. Eilen syksy huipentui Korea-ruokailtaan: me annoimme keittiömme kolmen korealaisen haltuun, katsoimme itse telkkaria ja tunnin päästä istuimme valmiiseen pöytään nauttimaan niin autenttisesta eteläkorealaisesta kuin keskellä Turkua vain voi. Win-win -situation? :D



Ja ruoka! Ah se oli herkkua! Riisinkeittimen puuroksi keittämää riisiä jokaiselle omassa kulhossa, extratulista nuudelia ja paistettua kananmunaa. Näiden kylkeen napsittiin possua ja kanaa, jotka molemmat tarjottiin porkkanan, sipulin ja valkosipulin kera. Kana oli lisäksi maustettu Koreasta asti reissanneella kastikkeella. Ainekset olivat yksinkertaisia (suurin osa lähi-cittarista ostettuja), mutta silti ruoka maistui aivan uudelta!












Suomessa jokainen pysyyköön lautasellaan. Etelä-Koreassa ei. Liharuuat tarjottiin yhteiseltä lautaselta, josta jokainen kauhaisi riisilastin kylkeen palan possua tai kanaa. Samoin kananmunalautanen oli yhteistä omaisuutta, josta jokainen haarukallaan kaapaisi itselleen suullisen. Pois turha pöpökammoisuus ja tervetuloa yhteisöllisyys! Vaikka lihalautasen jakaminen isäni kanssa arjessa tuntuu etäiseltä, uskon, että konkreettisesti noin yhteen liittävä ruokailu todella lähentää perhettä. Kukaan ei voi vain nopeasti lappaa omaa lautastaan tyhjäksi ja röyhtäistä kiitokseksi kadoten takaisin omaan maailmaansa.

Koska taivaallisen ruuan tekeminen ei riittänyt, lisäksi meitä hemmoteltiin korealaisilla synttärijuhlilla. Osa lahjoista oli matkannut Etelä-Koreasta asti ihan vain meitä varten! Ihmiset osaavat olla uskomattoman ihania :)


torstai 28. marraskuuta 2013

Selviytymispakkaus

Sain eilen elämäni toisen selviytymispaketin. Äitini täyttämä pahvilaatikko sisältää kaikkea Turussa elossa säilymiseen vaadittavaa ja hiukan enemmäkin.


Tällä kertaa lootasta paljastui mm. sukkia, kilon pönikkä perusvoidetta, kaakaota, minttuviinaa (liekö näillä joku yhteys...?), säärystimet, postimerkkejä, pipareita, suklaata, keksejä, salmiakkia, sukkahousuja, alushousuja, kollarit, kumihanskoja, saippuaa, purukumia ja sheivausteriä :D Lisäksi mukana kulki kaksi lahjapakettia pian häämöttävien synttäreideni kunniaksi.

Kyllä nyt pärjätään taas hetki!

Lääkiksen hämmentävät tavat, osa 2

Friikkisirkus jatkukoon! Aiemmin puhuin jäätävän kokoisesta rattaistosta, joka lääkiksen oravanpyörää pyörittää, hallitus ja neuvosto siis. Syy jykevään, monitasoiseen koneistoon voi olla lääkiksen jykevä opiskelijamäärä. Nopealla ja suuntaa-antavalla kertolaskulla meitä haahuilee Medisiinan ja Tyksin alueella (unohtamatta hajautuspaikkakuntia) about 130 x 6 = 780 onnellista TLKS:läistä. Vertailukohtana voisin mainita, että biologialla meitä hengaili n. 40 x 5 = 200 henkeä, mikä sekin kuulostaa ylläri-isolta. Näin isolla opiskelijamäärällä kaikki häppeningit täytyy viedä aivan toiseen ulottuvuuteen.
  Koska lössiä riittää, vaaditaan iso tuutorlauma vastaanottamaan uudet fetukset. Meidän ekana koulupäivänä tuutoreiden valuessa saliin, ehdin jo ajatella, että eikö ne ikinä lopu! Sinipaitaisia smurffeja valui saliin ovesta tanssien tasaisena purona. Lääkiksessä tuutoreita on tarjolla ruhtinaalliset kolme per fetusryhmä eli tukea huojuvan uran alussa on runsaasti tarjolla.
  Väki ei tulevaisuudessa tule ainakaan vähenemään, koska sisäänottomäärät ovat kasvussa. Meidän kurssimme teki tämänhetkisen ennätyksen 153 yleisen opiskelijalla ja n. 40 hampaalla. Luentosalissa ei siis onneksi ole vaikeuksia valita paikkaa, kun kaikki paikat ovat tukossa kuitenkin. Jokainen päivä tuntuu myös uudelta elokuun kuudennelta (meidän eka koulupäivä), kun päivittäin huomaat vieressäsi istuvan aivan uuden naaman.
C. Auris = yleiset + hampaat vm. 2013

Lääkiksessä ryypätään ja biletetään. No niin tehdäänkin ja rankalla kädellä, mutta juhlat ovat monesti sidottu johonkin kummalliseen teemaan tai perinteeseen. Täällä juhlitaan, kun koulu alkaa, kun tentti on ohi, kun siirrytään uuteen kurssiin ja kun lopulta päästään siirtymään preklinikasta klinikkaan. Monet bileistä ovat traditio, joiden suorittamiseen kuuluvat tietyt riitit ja tavat, pelkkä kalja ja tahmainen tanssilattia eivät kelpaa. Meidän kurssimme ekat omat bileet järkättiin viime keskiviikkona, EB-bileet eli esittäytymisbileet. Ideana on, että pikkuykköset järkkäävät salaisella teemalla bileet vanhemmille kursseille. Illan kohokohtana esitetään kurssin ensimmäinen oma video. (Videoista myöhemmin lisää.) Muita yleisesti tunnustettuja juhlia ovat hautajaiset (hylätään preklinikka ja siirrytään klinikkaan) ja kirran bileet (siirrytään kirurgian kurssiin). Varmasti niitä on lisääkin, mutta eihän tälläinen junnu mistään mitään tiedä :) Minusta teemajuhliminen on perusbiletystä huipumpaa, ja vielä hauskempaa ja överimpää siitä tekevät videot.

Kukaan lääkikseen hakija (ainakaan Turussa) ei ole voinut välttyä Pääsin lääkikseen -biisiltä. Psyn Gangnam stylen uudelleenkirjoitettu versio tsemppasi ainakin allekirjoittanutta pääsykoekevään aikana. Tuoreempi hitti Mä tahdon leikkaa, luotiin kirran kurssiin siirtymisen kunniaksi. Video muuten noteerattiin myös mtv3:n nettisivuilla. Jestas sitä ylpeyden määrää, kun tajusin, että kyseessä on Turun lääkiksen tuotokset! Mä opiskelen noiden kaa samassa koulussa! Mä oon nähny ton! Noi on saanu ton aikaan! Ennen koulun alkua en vain oivaltanut, miksi videot on luotu. Hmmm no varmaan siellä on jotain tommosta harrastustoimintaa, mietin. Mutta ne ovatkin palanen tätä hillitöntä traditiopiirakkaa.
  Kurssit pullauttelevat videoita ulos aina merkittävien muutosten aikaan. Samaan aikaan järkätään yleensä myös merkittävät bileet, joista olikin jo puhetta. Bailataan ja katsotaan hassunhauskoja videoita. Meidän kurssimme esikoinen näki Tivolin hämyiset discovalot viime keskiviikkona EB:issä. Samalla saimme kakkosilta paluupostina lahjavideon. Tuollainen lahjavideo kakkosilta ykkösille on myös Pääsin lääkikseen. Sitä valaistumisen hetkeä, kun oivalsin viimein, mitä videon infoteksteissä mainitut inside-läppä nuoremmalle vuosikurssille ja lahjaperinteen mukaan tarkoittavat. Mä olen osa tätä hämärää kompleksia, hurraa! :)



Kun näyttelemiseen päästiin luontainen jatkumo on paljon vouhotettu SPEKSI. Itse olen aivan untuvikko: ikinä en ole mitään speksiä käynyt katsomassa enkä varsinkaan osallistunut tekemiseen. Asiantuntijan syvää rintaääntä täältä ei siis ole tulossa, mutta innostuneen junnun mielikuvia. Siispä kärkeen varmaa faktaa lainattuna viime kevään speksin kotisivuilta:

"Speksi on elämys. Se on humoristinen, interaktiivinen ja harrastelijavoimin toteutettu musiikkitanssiteatterishow, jonka Turun Lääketieteenkandidaattiseuran Speksitoimikunta toteuttaa vuonna 2013 jo kolmannentoista kerran. Katsojat näkevät speksissä huolellisesti toteutetun teatteriesityksen. Speksiläisille siitä muodostuu perhe ja yhteisö, joille tyypillistä yhteishenkeä ei muualla näe.

Speksin yksi hienoimmista ominaisuuksista on improvisaatio, jota yleisö voi vaatia huutamalla "OMSTART!" Tällöin näyttelijät, tanssijat tai bändi esittävät edellisen repliikin tai kappaleen rohkeasti heittäytymällä improvisaation maailmaan ja perinteisesti hauskuuttavat yleisöä vatsaapakottavilla vitseillä sekä taituruudellaan.!"

Kuulostaa aika nannalta aina teatterista kiinnostuneelle. Tänä vuonna ajanpuute ja omat henkiset resurssit (nössöilin taas!) saivat minut jättämään näyttelijänuran mahdollistavat improharkat väliin, mutta puvustus-/maskeeraustiimiin lähdin mukaan. Ainakin haistelemaan tunnelmia. Myöhemmin siis toivottavasti tulossa speksisivistyneen PuMa-tiimiläisen fiiliksiä :)

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Kohti sitä punaista

Minä olen jouluihminen. Tykkään syödä jouluruokaa, pohtia lahjoja, ahdistua lahjojen ostamisesta, lopulta ostaa lahjoja sekä saada niitä. Lisäksi tykkään joulun ilosta ja hartaasta mielenlaadusta, joka suomalaiset jouluaikaan valtaa. Pahakseni en pistä myöskään kauniita hankia ja kaupoissa non-stoppina soivia joululauluja. Ihastelen lasten intoa odottaa aattoa ja kerran vuodessa aktivoituvia sukulaisia, kun joulukorttien lähettämisen aika koittaa. Mielessäni on joulu on kuin pehmoinen pumpulipesä, jossa syödään hyvää ruokaa, nautitaan läheisten seurassa ja oleillaan hämyisissä valoissa. Paljon mielikuvassani on tottakin, mutta alitajuntani puurouttaa sen jotenkin todellisuutta pehmeämmäksi ja hämyisemmäksi. Lattia on kova joulunakin ja myös jouluna jalkoja voi paleltaa.

Näinä kahtena vuonna, kun olemme Stockan kanssa samassa kaupugissa majailleet, syksyn Hullut päivät ovat olleet alku joululle. Joulusuklaa kainaloon ja kotiin riemuitsemaan 300 gramman voimalla! Tänä vuonna taidettiin kuitenkin vetää pohjat joulupöhnän aloittamiselle, kun viime Kuopion reissulta palatessani olohuoneen nurkassa törötti joulukuusi. (Toisaalta olin ennen tuota lokakuun 22. päivää bongannut Lidlistä jo lasten joulukalenterit.) Siitä asti olohuoneessamme on luonut tunnelmaa valkoinen sininauhalla hunnutettu joulukuusi. Meidän kuusemme onkin lähes sisustuselementti tyylikkään valkoisine neulasineen. Sen valojen luoma hehku kuitenkin myös rauhoittaa ja jos silmänsä laittaa oikein sirrilleen, sohvalla istuessa voi kuvitella elävänsä joulun pumpulikuplassa, jossa ainut haaste elämässä on valita oikea suklaakonvehti.

 
Oma koti on mahdollistanut myös uusia jouluvaloelämyksiä. Joulukuun -92 synnytyskokemusten traumauttama äitini kun ei voi sietää joulukynttelikköjä. Sai kuulemma salissa tarpeekseen katsella ikkunalaudalla keikkuvaa kynttelikköä minua pukertaessaan. Meidän kodissa kukaan ei kuitenkaan ole traumatisoitunut mistään joulukynttelikköihin liittyvästä, joten keittiön pöydällä pumpulipöhnää luo kynttelikkö. Kynttelikön valo saa kahvikupinkin hehkumaan houkuttavampana ja keittiöön astuessa tulee välittömästi huutava tarve saada tunkea suuhun joulutorttua. Aamun ensimmäinen puuhani onkin ohikulkumatkalla napsauttaa tunnelmanluojaan liekit päälle.

Jouluun liittyy matkustamisen taikaa, kun toiseen kotiin matkaa on kuuden junatunnin verran. Viime vuonna reissasin jouluna ensimmäistä kertaa kotiin 4 kk Turussa asumisen jälkeen. Fiilikset joulukuun 21. päivälle lätkäistyn viimeisen tentin jälkeen, olivat hassut. Olin ylpeä, että täältä minä opiskelijatyttö junalla porskutan avomieheni kanssa pohjoiseen, vanhaan kotikaupunkiin, joulua viettämään. Aiemmin jouluna loikattiin vain aattona autoon ja reissattiin tunti isovanhempien luo. Hassut asiat voivat luoda jouluun lisämausteita.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Lääkiksen hämmentävät tavat, osa 1

Tervetuloa sisäsiittoiseen ja kurssimaiseen kouluun, jossa koulitaan maamme terveydenhuollon ammattilaisia! Lääkis on kokonaan oma maailmansa omituisine tapoineen ja meininkeineen. Ekan vuoden vajaan syksyn perusteella eroja muihin aloihin on tullut vastaan jo paljon, joten jännityksellä odotan mitä kaikkea ehtii vielä tulla vastaan ennen Valviran lupapapereita.

Ensimmäinen järkytys oli nimi. Mikä ihmeen Turun Lääketieteen kandidaattiseura?? Kai tämä on vitsi, että meillä on näin typerä nimi, jolle ei ole edes viihdyttävämpää lyhennettä? TLKS, kun on melkoisen kuiva. Fyssalla kuuluin Hyeenaan ja bilsalla Synapsiin. Älkää kysykö, miten hyeena liittyy fysiikkaan, mutta onhan nuo nyt viihdyttävämpiä kuin TLKS. Uskoin nimikauhistuksen todeksi vasta pari viikkoa sitä kuunneltuani ja monta hupparinselkää nähtyäni. Kunnon lääkisläinen, kun kantaa ainejärjestönsä rumaa nimeä myös hupparinsa selkämyksessä. Nykyään TLKS alkaa sujahtaa kielen lihasmuistista niin näppärästi, että välillä pitää jälkikäteen pohtia, että menikö kirjainhirviö varmasti oikein. Pakkaa sekoittaa myös hammaslääkiksen sisarjärjestö THLKS, Turun Hammaslääketieteen kandidaattiseura. Onneksi yleiset säästyvät yhdeltä kirjaimelta...


Etukäteen vannoin, että kun ovet lääkärikouluun aukenevat haluan napata itselleni aktiiviroolin ja viimeinkin lähteä mukaan ainejärjestötoimintaan, kun loputakin olen tullut jäädäkseni. Toisin kävi. Kuopion fysiikalla ja Turun bilsalla olin tottunut söpöön, pieneen kotikutoiseen meininkiin, jossa ainejärjestön hallitus tapailee silloin tällöin kahvin merkeissä ja järjestää jäsenistölle pikkuäksöniä sillon tällöin. Ehei täällä vaan! Lääkistä pyörittää pikku ykkösen silmin katsottuna isompi piiri kuin koko Suomen valtiota neuvostoineen ja hallituksineen. Seuralla on myös yksi oikea työtekijä pitämässä huolta toimistosta. Ei siis sontaista hiirenkolon kokoista toimistohuonetta, jossa notkuu porukkaa luentotauoilla litkimässä ilmaista kahvia. (Lääkis on nimittäin vienyt kahvittelunkin pidemmälle: meillä on oma ravintola.) Palatakseni ainejärjestöaktiivin olemattomaksi jääneeseen uraani, minut TLKS:n mahtiorganisaatio lamaannutti. Koska hädin tuskin löysin tieni oikeisiin harkkatyösaleihin, päätin, että minulla ei tässä vaiheessa ole kykyä mennä pohtimaan suuria koko lääkistä koskevia kysymyksiä. Onneksi maailmassa on muunkinlaisia ihmisiä ja meidän kurssimme teki neuvostovaaleissa todellisen jytkyn saaden sisään ennätyspaljon ykkösiä. Hurraa! Kenties (toivottavasti) itsekin uskaltaudun tulevina vuosina aktivoitumaan.

Jos koko ainejärjestön tasolla vaikuttaminen tuntuu liian isolta palalta kakkua, voi lääkiksessä heittäytyä myös kurssiaktiiviksi. Ensimmäisen kukauden jälkeen järjestettiin kurssin sisäinen käsiäänestys, jossa valittiin meidän kurssille seuraaviksi kuudeksi vuodeksi nimi, isäntä, emäntä, liikuntavastaava (tytöille oma, pojille oma), nettivastaava, talousvastaava, kopsuvastaava, saunavastaava ja matkavastaava. Toivon, etten unohtanut ketään! Koska lääkis on täynnä hämmentäviä tapoja, tarvitaan myös hämmentävän paljon ihmisiä hoitamaan asioita niin, että kaikki hämmentävät tavat saadaan toimimaan.
Minun osaltani kurssiaktiivin ura kaatui vaalien aikaiseen ajankohtaan (nössöilin taas), mutta ennen kaikkea siihen, ettei mikään vastuutehtävä kiinnostanut minua.
  Kovimmat pestit ovat ehdottomasti isännän ja emännän jobit, joissa niskaan sataa vastuuta ja tekemistä, mutta toivottovasti myös arvostusta. Isännän homma on edustaa kurssia ja hoitaa kaikkia tärkeitä juttuja (lue: en tarkkaan tiedä mitä isäntä tekee, mutta se on oikeasti tärkeää!), kun taas emäntä edustamisen ohella hoitelee kurssin bile- yms. tärkeitä, muttei ehkä niin virallisia juttuja. Tämä käsitys minulla ainakin on. 
Kurssin nimi pitäisi tietysti olla niin siedettävä, että sitä kehtaa hokea ja kirjoittaa seuraavat kuusi vuotta. Koska ollaan upeita ja mahtavia myös nimen täytyisi olla hieno, mutta toisaalta usein myös hauska. Kielenä suositaan usein latinaa, koska jestas sentään ollaanhan me lääkäreitä! Meidän kurssimme meni tyylikkäällä linjalla ja päätyi väännön jälkeen Cursus Aureukseen (=Kultainen Kurssi). Aikaisemmat vuodet ovat olleet hieman rohkeampia ja koulun/sairaalan käytävillä vaeltelevat C. Elegans, C. Vermis, C. Murmur, C. Pestis ja C. Villi.

Koska lääkisläisille ei riitä oma ravintola, on meillä myös oma kerho(bile)tila, Tivoli. Siis hyvästi poikkitieteellisyys, tervetuloa lääkiksen inside-bileet! Hyvästi myös kuitenkin baarihintaiset juomat, kiskurisisäänpääsyt ja erityisesti narikkamaksut sekä överikovaa soiva musiikki. Tivolilla juhlitaan, saunotaan, tanssitaan, pidetään teeiltoja, järkätään lääkiksen valmennuskurssin opetus, suunnitellaan speksiä ja pidetään oikeastaan kaikki seuralaisia viihdyttävä toiminta. Riemulla on kuitenkin hintansa: ansaitakseen kuuden vuoden Tivoli-sisäänpääsyn, täytyy ekana vuonna toimia kolme kertaa renkinä (jokapaikan pikkuapuri) seuran tai ulkopuolisten Tivolin vuokranneiden juhlissa. Rengit kaatavat juomaa baaritiskillä, siivoavat juhlakansan oksennuksia, tarjoilevat ruokaa, valmistavat ruokaa ja toimivat dj:nä niin pitkään kuin bileet ikinä kestävätkin. Kauhutarinoita kuulee 16 tunnin renkivuoroista, kun porukka ei lähde kotiin kulumallakaan. Mutta kyllähän sen ymmärtää. Tivoli on mahtipaikka: tyylikäs, lähellä kotia ja keskustaa, hieno, kaunis, moderni ja mikä kivointa meidän oma :)

Ylempi kuva: http://www.tyy.fi/alayhdistykset/turun-laaketieteenkandidaattiseura

maanantai 25. marraskuuta 2013

Erkin hiusvinkit

Erkki on lääkisläisten anatomian ykkösmies. Täytyykö kuitenkin huolestua, jos löytää Erkin videolta kampausideoita? Sinisessä jumppapuvussa eri liikkeitä esittelevän neidin hiukset saivat minut joka tapauksessa tänään innostumaan letittämisestä. Siispä keskijakaus otsaan ja letit molemmin puolin päätä kiertämään. 


Melkoinen pinnihelvettihän tuonne niskaan täytyy iskeä, sen verta lyhyet nämä hiukseni vielä ovat, mutta tykkään silti. Huonona puolena vain tuo keskijakauksesta neonkyltin lailla hehkuva juurikasvu...

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Ei kurjuutta kummempaa...

Olen onnekas ja olen iloinen. Unelmistani tuli kesällä totta, kun Turun lääkis suostui vihdoin lähettämään postiluukkuuni sen paksun kirjeen. Missään nimessä en ole kiittämätön tai toivo, että asiat olisivat menneet toisin, mutta silti tämä postaus on vikinää lääkiksestä. Huomenna varmaan kadun koko molinaa, mutta tämä päivä oli raskas.

Viimeisen kuukauden ajan kurssimme on tahkonnut läpi ihmiskehon anatomiaa. Ah jes kivaa ja käytännöläheistä! No totta, välillä sitäkin viime kurssin solukalvoreseptoreihin verrattuna, mutta minusta 8 opintopisteen läjäytys anatomiaa on silti karannut kauas ymmärrettävyyden yläpuolelle. Kurssi pitää siis sisällää noin about kaikki ihmiskehon luut, lihakset, tärkeimmät näitä sitovat ligamentit, joiden lisäksi mukaan on ympätty lihasten hermotus ja pääpiirteet näitä rakenteita ravitsevista verisuonista. Tämäkin kuulostaa melkein jopa siedettävältä noin niin kuin luentodiojen perusteella. Ilme vaan muuttuu, kun eteen lätkäistään tämä luennoitsijan "kurssin lakikirjaksikin" tituleraama kimpale. Eikä siinä vielä kaikki! Onneksi kaikki tykkää Sobotasta. Ja neuroanatomiasta :)



Jäätävän monta sivua. Ja vielä engalnniksi. Pahinta kaikessa on kuitenkin epätietoisuus. Kukaan ei tunnu tietävän, eivätkä luennoitsijat tunne tarvetta kertoa, millä tasolla nämä asiat on ykkösvuoden syksyllä tarkoitus oppia! Jos kurssin raamattu kätkee kansiensa väliin 1082 sivua ja kurssin kesto on 1,5kk, onko luvatonta olettaa, että ihan kaikkea nyt ei kuitenkaan ole tarkoitus oppia? Jos näitä tasan yhteen ainoaan lääkiskurssiin nojaavia kokemuksiani hyödynnän, kirjat voisi polttaa ja ilmaiset luentodiat lukemalla napataan vitoset, kun tunnolliset kirjanlukijat saavat huomata kurssin jääneen hylsyksi. Näin siis viime kurssilla. Samaan aikaan opettajat kuitenkin hokevat, että kirjojen lukeminen on must! Siispä uhrasin kahteen kirjaan yhteensä 93 euroa ja mitä sainkaan palkaksi?

Huono olohan siitä seurasi. Ja melkein itku tänään, kun Moore valui syliini koko volyymillaan. Luentodioja plärätessä välillä pääsi jo tulemaan hyvä olo, hei mähän tunnen ton lihaksen! Kaikelle sille voi heittää hyvästit, kun eteen lörähtää 160 sivua alaraajaa kirjoitettuna ainakin minun mielestä haastavalla (tai ei ainakaan helpolla) englannilla. Yhtäkkiä sitä ei tiedäkään mistään mitään ja paniikki iskee. Tenttiin on kolme viikkoa enkä osaa tuota, enkä tuota, enkä varsinkaan tuota. Aloitanko tuosta? Vai tuosta? Ehkäpä sittenkin tuosta, koska onhan nuo nyt tärkeitä? (Paniikki syvenee...) Luenko noita luentodioja? Mutta kirja on lakikirja! Tämä lukeminen niin hidasta!! (Paniikki vie järkevän ajattelukyvyn.) Malttia, malttia, hiljaa hyvä tulee. Mutta aika ei riitä! (Paniikki estää kaiken lukemisen. Vaipuu epätoivoon.)

Jotta elämä ei olisi liian helppoa, samalla takaraivossa tykyttävät omat ja ympäristön vaatimukset. Jestas nainen! Olet päässyt sisään elämäsi kouluun, jonka ovea rynkytit kolme vuotta, hoida nyt edes hommasi! Haluaisin olla hyvä. En erinomainen enkä joka kurssin uusinnan kautta rämpijä, vaan ihan vaan keskiverto lääkisläinen. Sen vaatima työmäärä vain tuntuu ylitsepääsemättömältä. Vai hourinko minä vain? Kuvittelen, että meiltä vaaditaan liikaa? Onko tämä vain sitä mitä kuuluukin olla ja minä uikutan, koska olen laiska? Jatkuva ahdistus istuit sitten lukemassa tai rentoutumassa. Syyllisyys lukemattomuudesta, mutta toisaalta kykenemättömyys lukemiseen, koska pää on niin tukossa. Öisin uniin tunkevat ligamentit ja univalvehouruissa päässä pyörivät lihakset.

Pelkään epäonnistumalla pettäväni itseni ja kaikki, jotka eivät tänä vuonna päässeet sisään. He varmasti hoitaisivat homman kotiin tunnollisesti ja ilolla. Vannoin itsekin tekeväni niin ja tässä minä silti olen valittamassa, että on rankkaa. Pelkään myös, että muut ympärilläni onnistuvat ja minä haaluilen täällä epäonnistumisen suossa. Luennoilla ihmiset hymyilevät ja nauravat. Ei niitä ahdista! He ovat kovia tekijoitä, jotka vääntävät, vaikka läpi harmaan kiven, ja ärsyttävää kyllä saavat sen näyttämään helpolta. Pelkään, että tenttini menee hylsyyn ja tämä valtava anatomiamöykky jää painamaan selkääni kevääseen, kun eteen vyöryy jo seuraava kamaluus, paljon pelätty biokemian kurssi. Pelkään olevani surkea lääkisläinen, joka ei pian ymmärrä, mitä kurssikaverit puhuvat ympärillä.

Paljon puhutaan kilpailusta lääkiksen sisällä. Että kun samaan kasaan isketään parisataa ylisuorittajaperfektionistia, jotka ovat aina tottuneet olemaan parhaita oli laji kuviokellunta tai ydindysiikka, tuloksena on taistelua tenttituloksista suupielet verta valuen. Turun puolesta voin tuulettaa ainakin tämän yhden tentin kokemuksellani: ainut kilpailu käytiin itseni kanssa. Olenko minä tosiaan nykyään keskivertoa huonompi opiskelija? pohdin, kun solubilsan tulokset näyttivät kakkosta. Etukäteen olin päättänyt, että kunhan läpi menee niin kaikki kelpaa. Tuloshetkellä hieman kuitenkin vähän jopa nolotti. Kakkonen on keskivertoa huonompi! Päätin tsempata anatomian kurssin suhteen. Nyt painin, kun ahdistaa, kiukuttaa ja pelottaa. Kakkonen tulostaulukossa olisikin helpotus.

Sitten siihen kurjan päivän kruunaavaan kurjuuteen. Viime keväänä lukupäivän pelastukseksi muodostunut jumppakin lätki tänään naamaan kuin märkä rätti. Koko kroppa tärisi alusta asti ja vatsalihasten aikana oma kykenemättömyys sai aikaan kyyneleiden kohoamisen silmiin. Miksi *piiiiiip* edes tämä ei voi tänään onnistua? Olen siis tyhmä ja vätys yhtä aikaa, aika hemmetin kova paketti! Seurasi itseinhossa kieriskelyä yliopiston salin lattialla muiden kunnollisten, älykkäiden ja timmien kanssaopiskelijoiden rääkätessään vatsalihaksiaan yhä tiukempaan kuntoon. Tai no eivät ne edes rääkänneet itseään tietty, kun ovat jo valmiiksi niin kovassa kunnossa! *piiip*

Pahoittelen ruikutuksen määrää postauksessa. Nyt suihkunraikkaana elämä alkaa jo (ainakin hetkellisesti) näyttää vähän paremmalta :)


Paluu

Hyydyin blogin kanssa kesällä, vaikka tykkäsin kirjoittamisesta. Kului päivä, kului kaksi, hups kului viikko ja menipä siinä sitten useampi kuukausi. Nyt olen kuitenkin täällä taas!

Eksyin viime viikkoina tenttiin lukua väistellessäni lukemaan muutamaa uutta blogituttavuutta ja tajusin, miten ikävä minulla on kirjoittamista. Bloggausurani tyssäsi kesällä nimenomaan kuvien ottoon, ei niinkään kirjoittamiseen. Vihaan valokuvausta! Olen sen verran surkea valokuvattava, että aina on naama väärässä kulmassa ja silmät eri tasossa tai sitten pää on kunnossa, mutta vaatteet täysin piilossa, kun alakroppa on jotenkin kierosti mutkalla. Lisäksi asujen kuvaamista vaikeuttaa se, että tunnen oloni noloksi pyytäessäni poikaystävää napsaisemaan kuvat. Tämä lähinnä siksi, että valokuvausitsetuntoni on surkea. En tahdo, että kukaan näkee linssin takaa, miten yritän näyttää hyvältä, vaikka todellisuudessa kasvoista hehkuu hurmaavan hymyn sijaan jäätävä irvitys ja tummansivertävät silmäpussit. Täytynee yrittää tsempata tämän suhteen, koska faktahan on se, että itselaukaisijakuvat ovat kamalia. Varsinkin vasten olohuoneen valkoista seinää aina samassa asennossa :D Tunnen mokani, mutta olen huono paikkaamaan niitä.

Pelkäksi tekstiblogiksi en blogiani halua kuitenkaan muuttaa, koska minä pidän vaatteistani ja haluan jakaa niitä muillekin. Vaikka tyylini on melko tavallinen, haluan uskoa, että asuvalinnoissani on jokin jippo, joka saa minut olemaan minä. En seuraa muotia enkä todellakaan tiedä mitään merkkituotteista tai edes H&M:n suunnittelijayhteistöistä, en ole vaatteensa vain kirpparilta löytävä maailmanpelastaja enkä mitään muutakaan erikoista. Mutta se, mitä olen riittäköön.

Hiukan muokkasin ulkoasuakin, mutta koska olen kädetön myös tietokoneiden kanssa, melko simppeleillä kuvioilla mennään. Siispä, paljon tsemppiä minä bloggausuran kakkoskierrokselle!