sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Ei kurjuutta kummempaa...

Olen onnekas ja olen iloinen. Unelmistani tuli kesällä totta, kun Turun lääkis suostui vihdoin lähettämään postiluukkuuni sen paksun kirjeen. Missään nimessä en ole kiittämätön tai toivo, että asiat olisivat menneet toisin, mutta silti tämä postaus on vikinää lääkiksestä. Huomenna varmaan kadun koko molinaa, mutta tämä päivä oli raskas.

Viimeisen kuukauden ajan kurssimme on tahkonnut läpi ihmiskehon anatomiaa. Ah jes kivaa ja käytännöläheistä! No totta, välillä sitäkin viime kurssin solukalvoreseptoreihin verrattuna, mutta minusta 8 opintopisteen läjäytys anatomiaa on silti karannut kauas ymmärrettävyyden yläpuolelle. Kurssi pitää siis sisällää noin about kaikki ihmiskehon luut, lihakset, tärkeimmät näitä sitovat ligamentit, joiden lisäksi mukaan on ympätty lihasten hermotus ja pääpiirteet näitä rakenteita ravitsevista verisuonista. Tämäkin kuulostaa melkein jopa siedettävältä noin niin kuin luentodiojen perusteella. Ilme vaan muuttuu, kun eteen lätkäistään tämä luennoitsijan "kurssin lakikirjaksikin" tituleraama kimpale. Eikä siinä vielä kaikki! Onneksi kaikki tykkää Sobotasta. Ja neuroanatomiasta :)



Jäätävän monta sivua. Ja vielä engalnniksi. Pahinta kaikessa on kuitenkin epätietoisuus. Kukaan ei tunnu tietävän, eivätkä luennoitsijat tunne tarvetta kertoa, millä tasolla nämä asiat on ykkösvuoden syksyllä tarkoitus oppia! Jos kurssin raamattu kätkee kansiensa väliin 1082 sivua ja kurssin kesto on 1,5kk, onko luvatonta olettaa, että ihan kaikkea nyt ei kuitenkaan ole tarkoitus oppia? Jos näitä tasan yhteen ainoaan lääkiskurssiin nojaavia kokemuksiani hyödynnän, kirjat voisi polttaa ja ilmaiset luentodiat lukemalla napataan vitoset, kun tunnolliset kirjanlukijat saavat huomata kurssin jääneen hylsyksi. Näin siis viime kurssilla. Samaan aikaan opettajat kuitenkin hokevat, että kirjojen lukeminen on must! Siispä uhrasin kahteen kirjaan yhteensä 93 euroa ja mitä sainkaan palkaksi?

Huono olohan siitä seurasi. Ja melkein itku tänään, kun Moore valui syliini koko volyymillaan. Luentodioja plärätessä välillä pääsi jo tulemaan hyvä olo, hei mähän tunnen ton lihaksen! Kaikelle sille voi heittää hyvästit, kun eteen lörähtää 160 sivua alaraajaa kirjoitettuna ainakin minun mielestä haastavalla (tai ei ainakaan helpolla) englannilla. Yhtäkkiä sitä ei tiedäkään mistään mitään ja paniikki iskee. Tenttiin on kolme viikkoa enkä osaa tuota, enkä tuota, enkä varsinkaan tuota. Aloitanko tuosta? Vai tuosta? Ehkäpä sittenkin tuosta, koska onhan nuo nyt tärkeitä? (Paniikki syvenee...) Luenko noita luentodioja? Mutta kirja on lakikirja! Tämä lukeminen niin hidasta!! (Paniikki vie järkevän ajattelukyvyn.) Malttia, malttia, hiljaa hyvä tulee. Mutta aika ei riitä! (Paniikki estää kaiken lukemisen. Vaipuu epätoivoon.)

Jotta elämä ei olisi liian helppoa, samalla takaraivossa tykyttävät omat ja ympäristön vaatimukset. Jestas nainen! Olet päässyt sisään elämäsi kouluun, jonka ovea rynkytit kolme vuotta, hoida nyt edes hommasi! Haluaisin olla hyvä. En erinomainen enkä joka kurssin uusinnan kautta rämpijä, vaan ihan vaan keskiverto lääkisläinen. Sen vaatima työmäärä vain tuntuu ylitsepääsemättömältä. Vai hourinko minä vain? Kuvittelen, että meiltä vaaditaan liikaa? Onko tämä vain sitä mitä kuuluukin olla ja minä uikutan, koska olen laiska? Jatkuva ahdistus istuit sitten lukemassa tai rentoutumassa. Syyllisyys lukemattomuudesta, mutta toisaalta kykenemättömyys lukemiseen, koska pää on niin tukossa. Öisin uniin tunkevat ligamentit ja univalvehouruissa päässä pyörivät lihakset.

Pelkään epäonnistumalla pettäväni itseni ja kaikki, jotka eivät tänä vuonna päässeet sisään. He varmasti hoitaisivat homman kotiin tunnollisesti ja ilolla. Vannoin itsekin tekeväni niin ja tässä minä silti olen valittamassa, että on rankkaa. Pelkään myös, että muut ympärilläni onnistuvat ja minä haaluilen täällä epäonnistumisen suossa. Luennoilla ihmiset hymyilevät ja nauravat. Ei niitä ahdista! He ovat kovia tekijoitä, jotka vääntävät, vaikka läpi harmaan kiven, ja ärsyttävää kyllä saavat sen näyttämään helpolta. Pelkään, että tenttini menee hylsyyn ja tämä valtava anatomiamöykky jää painamaan selkääni kevääseen, kun eteen vyöryy jo seuraava kamaluus, paljon pelätty biokemian kurssi. Pelkään olevani surkea lääkisläinen, joka ei pian ymmärrä, mitä kurssikaverit puhuvat ympärillä.

Paljon puhutaan kilpailusta lääkiksen sisällä. Että kun samaan kasaan isketään parisataa ylisuorittajaperfektionistia, jotka ovat aina tottuneet olemaan parhaita oli laji kuviokellunta tai ydindysiikka, tuloksena on taistelua tenttituloksista suupielet verta valuen. Turun puolesta voin tuulettaa ainakin tämän yhden tentin kokemuksellani: ainut kilpailu käytiin itseni kanssa. Olenko minä tosiaan nykyään keskivertoa huonompi opiskelija? pohdin, kun solubilsan tulokset näyttivät kakkosta. Etukäteen olin päättänyt, että kunhan läpi menee niin kaikki kelpaa. Tuloshetkellä hieman kuitenkin vähän jopa nolotti. Kakkonen on keskivertoa huonompi! Päätin tsempata anatomian kurssin suhteen. Nyt painin, kun ahdistaa, kiukuttaa ja pelottaa. Kakkonen tulostaulukossa olisikin helpotus.

Sitten siihen kurjan päivän kruunaavaan kurjuuteen. Viime keväänä lukupäivän pelastukseksi muodostunut jumppakin lätki tänään naamaan kuin märkä rätti. Koko kroppa tärisi alusta asti ja vatsalihasten aikana oma kykenemättömyys sai aikaan kyyneleiden kohoamisen silmiin. Miksi *piiiiiip* edes tämä ei voi tänään onnistua? Olen siis tyhmä ja vätys yhtä aikaa, aika hemmetin kova paketti! Seurasi itseinhossa kieriskelyä yliopiston salin lattialla muiden kunnollisten, älykkäiden ja timmien kanssaopiskelijoiden rääkätessään vatsalihaksiaan yhä tiukempaan kuntoon. Tai no eivät ne edes rääkänneet itseään tietty, kun ovat jo valmiiksi niin kovassa kunnossa! *piiip*

Pahoittelen ruikutuksen määrää postauksessa. Nyt suihkunraikkaana elämä alkaa jo (ainakin hetkellisesti) näyttää vähän paremmalta :)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti