maanantai 30. joulukuuta 2013

Mitä jäi käteen? osa 2

Luvassa elämää heinäkuulta tähän vihoviimeiseen joulukuun päivään.

Heinäkuussa kestittiin vieraita ja Ruisrokattiin elämämme ensimmäistä kertaa. Ekat isot festarit kummallekin ja ekat festarit yhdessä. Samuli Putrosta tuli entistä ihanampi ja PMMP tuli vihdoin ja juuri ajoissa nähtyä. Muuten arki rullasi ennallaan ja pesuladuuni kävi yhä tutummaksi...


Elokuussa muutin nimeni lääketieteen ylioppilaaksi. Join ja riekuin ulkona paljon, yritin tutustua ihmisiin ja löytää paikkaani 200 uuden lääkärikokelaan joukosta. Löysin ihanan tuutorryhmäni, joka on pullollaan huippuja tyyppejä. Löysin myös valtavan määrän uusia naamoja ja nimiä, joista kaikkia en tunne vieläkään ja päivittäin löydän uusia. Kuun lopussa ylitettiin myös kahden vuoden rajapyykki meidän parisuhteessa ja yhteisen kodin ensimmäinen vuosipäivä.


Syyskuussa opiskelija-arki palasi perusarjeksi, kun Jarkkokin palasi kouluun. Kaksi opiskelijaa, makaronia, bileitä, vaihtareita, jumppaa, salilla käyntiä, muutama työvuoro ja käyntiin lähtevä työharjoittelu. Postiluukusta alkoi tipahdella lähes vyörymällä kaikenmaailman lääketiedelehtiä: Nuori lääkäri, Lääkärilehti, Mediuutiset ja Duodecim. Kauhean viisas ja tärkeä olo tuli.

Lokakuussa piipahdimme kumpikin vuoron perään Kuopiossa, minä läpäisin liian vähällä lukemisella ensimmäisen lääkisen kurssin ja Jarkko pystytti joulukuusen. Kaksi noppaa opintorekisteriin, KLING! Muuten lokakuu on mössöä vain. Ei kai noin ankean nimisessä kuussa mitään huippua olekaan voinut tapahtua. Paitsi lääkisristeily, joka sekin päättyi tämän kirurgin kohdalla hiukan heikohkosti...

Marraskuussa vajosin lihasligamenttihermotusluu-masennukseen. Sobotta oli kirosana ja pää pelkkää toimimatonta proteiinimassaa. Kuu soljui ohi, minun huokaillessa kuinka täytyisi lukea, mutta ei onnistu. Jarkko onneksi sai harjoittelunsa kunnialla päätökseen.

Joulukuu on ollut yhtä juhlaa! Jarkon synttärit, minun synttärit, läpäisty anatomian tentti, joulu ja äidin viisikymppiset. Huomenna edessä odottaa vielä yhdet pirskeet, kun tälle vanhalle vuodelle heitetään hyvästit. Selvisin myös joulukuun kaikista lahjahaasteista, vaikka viimeinen osa Jarkon joululahjasta odottaakin vielä postissa hakijaansa, ja sain ihania lahjoja itsekin. 


Vuosi 2013 tulee jäämään historiaan vuotena, jona aloitin lääketieteen opiskelut, porukat saivat savusaunan pystyyn ja Jarkko ja minä vietimme ensimmäisen yhteisen joulun. Vuotena, jona olin onnellinen.

Mitä jäi käteen? osa 1

Vajaa tunti jäljellä vuoden viimeistä maanantaita. Huomenna edessä odottaa kohtalokkaasti vuoden viimeinen päivä. Tarvitseeko hävetä? Mitä jäi kouraan vuodesta 2013 vai jäikö mitään?

Tammikuussa aloitin bloggaamisen. Pari päivää jaksoin kirjoitella todella vain itselleni, mutta sitten uteliaisuus vei voiton ja avasin ovet hakukoneille ja bloggerin listaukselle. Vieläkin olen epävarma blogin suhteen, enkä ole Jarkon lisäksi kenellekään tästä huudellut. Oma pieni salaisuuteni :) Niin hämmentävää, että periaatteessa blogi on tyrkyllä koko maailmalle, mutta silti kukaan ei tiedä sen olevan olemassa. Enkä näe tätä negatiivisena! Ainoastaan jotenkin nurinkurisena. Useasti olenkin miettinyt, kuinka monta salamyhkäistä kanssabloggeria kaveriporukastani löytyykään.... Blogin saralla kouraan on tarttunut pienimuotoinen harrastus ja pikkuruinen rukutusreikä, johon saa välillä käydä oksentamassa kirjallisia tuotoksiaan arjen pyörteistä.

Helmikuun kohokohtana oli kenties purjehdus arjesta karkuun, kun Itämeren prinsessa keinutti meidät Ruotsiin ja takaisin. Oli laiva, halpaa viiniä, minä ja mieheni <3 Oli myös kuperkeikkoja laivan käytävällä, keinutusta aallokossa, liian ahdas laivapunkka kahdelle, halpaa olutta ja maisema-aamupala harmaassa Tukholmassa.


Maaliskuussa karattiin pohjoiseen. Ruka ja Kuopio kutsuivat minttukaakoille ja palelluttamaan nenänpään paukkupakkasiin. 4 päivää laskettelua, hiihtoa ja lumilautailun alkeita. Ihminen on hämmentävä olento, kun kankeahko valuminen alas jo pimennettyä rinnettä lumilaudalla noin 100 ihmisen seistessä mäen alla saa itkemään.


Huhti- ja toukokuu painettiin fysiikkaa, kemiaa ja bilsaa. Elämällä oli tasan kolme tarkoitusta: pysyä hengissä, pitää parisuhde elossa ja päästä lääkikseen. Nyt vuoden lopussa uskallan jo huokaista onnistuneeni, koko paketti pysyi kasassa. Toukokuun lopussa kävin oksentamassa luetut jutut kauppiksen koesaliin, josta ulos marssin suhteellisen tasapainoisena, tietäen kuitenkin, että hylsy tulossa.

Kesäkuu toi mukanaan rahaa, aamuherätyksiä ja kas kummaa, ammatin. Joku unohti lääkiksen oven raolleen! En tiedä, kuka sotki paperit tai lahjoi lääketieteen laitoksen, mutta nimi löytyi listalta. Yksi raja ylitettiin ja se muutti kaiken. Ärsyttävän pienellä asialla niin suuri vaikutus. Yksi nimi oikealla listalla. Muuten arki jyräsi ja pesuladuuni tuli tutuksi...



perjantai 27. joulukuuta 2013

Koska meistä tuli vanhoja?

Suuret pyhät ovat näppärä ajankohta tulla koluamaan entisen kotikaupungin nurkkia. Samoja nurkkia nimittäin koluaa hyvin todennäköisesti moni muukin vanha tuttu, joka on luunsa suurimmaksi osaksi aikaa majoittanut ulos Kuopiosta. Eilen treffasin pitkästä aikaa ihania lukiolikkoja.

Ekstemporee paras temporee. Sain illalla viiden maissa soiton: missä olet, tulen hakemaan, aikaa 20 min. Noin 25 min myöhemmin loikkasin pikalaittautuneena lukioajan kaverin autoon ja matka päämäärättömään saattoi alkaa. Haikeasti voin muistella loikenneeni samaisen kaverin autoon yllättävän monta vuotta sitten ihanana kevätpäivänä, kun tuore ajokortin omistaja tuli nappaamaan loppuvuoden lapsen ajelulle. Nyt kolme vuotta myöhemmin yllättävän moni asia on toisin.

Meistä on tullut vanhoja. Nuoria aikuisia keskellä oravanpyörää, jossa jahtaamme opiskelupaikkaa, mukavaa työpaikkaa ja ylläpidämme parisuhteita. Kaiken tämän teemme omalla reviirillämme, jonka olemme luoneet kauas Kuopiosta, osa Helsingin suunnalle, minä Turkuun. Mikä ilon päivä onkaan siis hylätä tuo ratas ja loikata maaseudun rauhaan tänne landelle, jossa vanhat tutut vaeltavat samoilla kaduilla. Väärin. Luvassa on kiireistä juoksua paikasta toiseen, kun yrität nähdä kaikkia mahdollisia tuttuja, olla hyvä tytär, ihana tyttöystävä ja mukava miniäkokelas. Lisäksi niskaan huohottaa joulunpyhät, joiden aikana minkään sopiminen on mahdotonta jouluahdistuksen, sukuloimisen ja yleisen "rauhoittumisilmapiirin" vuoksi. Loma landella onkin kiirettä landella.


"Eikö kavereiden näkeminen pitäisi olla ihana asia, eikä kalenteriin väkipakolla lykättävä tapaaminen?", totesi eilinen kuskimme, kun pohdimme elämämme suuntaa pimeällä parkkipaikalla keskellä Vänäriä. Ja niin valitettavan totta. Rakastan ystäviäni, vaikka tiedän, että olen huono pitämään yhteyttä. Joka kerta heidän kanssaan saa nauraa ja rentoutua, mutta ihmisten samaan paikkaan kerääminen tuntuu olevan yhtä helppoa kuin maailmanrauhan toteuttaminen. Aina joku menee jossain ja jollekin sopisi tuo paremmin, yksi on töissä ja toinen tapamaassa poikaystävän kuolevaa isotätiä. Nykyään mikään ei enää ole spontaania vaan vaatii vähintään fb-tapahtuman luomisen. Kaikilla on oma rattaansa, jonka täytyy pyöriä lomallakin tai oikeastaan erityisesti lomalla, koska olemmehan täällä viihdyttämässä pitkään meistä erossa olleita vanhempiamme. Opiskelupaikkakunnalla ehtii sitten hengittää, kun kukaan ei enää odota näkevänsä sinua täsmälleen tähän aikaan illallispöydässä. Tai sitten ei, koska täytyy ansaita leipä pöytään: toiset juoksevat luennoilla noppien perässä, toiset töissä.

Kaikki tämä kiireen tuntu ja näkemisstressi on kuitenkin ristiriitaista, koska haluanhan minä ystäviäni nähdä! Tuntuu vain hölmöltä sopia treffejä kalenteriin kuin suuremmankin bisnesmiehen sihteeri, pohtien, että jos nään tätä viideltä, ehdinkö nähdä tuon seitsemältä. Mutta niin maailma vain nykyään makaa ja me hamsterit juoksemme, minkä ehdimme.

Eilen sain välähdyksen naamoista, joiden kanssa vietin kolme ihanaa opiskeluvuotta. Osaa olin nähnyt aiemmin syksyllä, yhtä vain kerran vilaukselta lukion päättymisen jälkeen. Eilen olimme kuitenkin suuremassa läjässä pitkästä aikaa. Aikaa oli jälleen aivan liian vähän, mutta nautin joka hymystä, naurusta ja typerästä jutusta, jonka ehdimme vaihtaa. Kuten yksi totesi: "Te ette oo sitten muuttunut pätkääkään!" Toivottavasti ei ollakaan :)

Voi pukki, minkä teit!

Omena ooo omppomppoo! Aattoiltana paketista paljastui nimittäin ipad. Molemmat omistamani omput ovat pudonneet yllärinä käteeni kuin Isac Newtonin niskaan vuosisatoja aiemmin. Kohta kaksi vuotta sitten sain ns. koulunlopetuslahjaksi iphonen ja tiistaina näyttö laajeni ja sormet alkoivat napsua padilla, kun pukki ojensi kelkastaan ompputabletin. Tässä ollaan nyt pari päivää lempeästi tutustuttu toisiimme leikin kautta ennen tammikuussa alkavaa koulukäyttöä.

Lähes jumalaisen kaunis ja sulava vekotinhan tämä on. Akku tuntuu kestävän vuosisatoja ja näyttö on tarkka kuin mikä! Toiseen suuntaan akun lataaminen kyllä kestää yllättävän pitkään. Ei täydy varmaan edes mainita, miten reissubloggaaminen hiukan helpottui, kun postauksia ei tarvitse tihrustaa puhelimen näytöltä ;) Kone on kevyt napata kainaloon ja sujahtaa kaikkiin koulukäytössä oleviin laukkuihini näppärästi, samoin kuin pukin tuomaan uutukaiseen. Hiukan ufolta vekottimen älykkyys suhteessa sen kokoon kuitenkin tuntuu, kuin syliini olisi istutettu ydinfysiikkaa iltapuhteeksi laskeva puolivuotias.

Tunnen oloni hiukan sielunsa myyneeksi. Ihan kuin olisin tehnyt taas syvemmän diilin paholaisen kanssa. Apple kuoriii kermat, kun minä liityn modernien kiireihmisten joukkoon, joille kaikki yhteydet tulee olla kevyesti käden ulottuvilla missä ja milloin tahansa. Lisäksi olen varma, että toistensa kanssa naimisissa olevat omppuvehkeeni päättävät jotenkin liittoutua minua vastaan, ja vähintäänkin vuotaa puoli elämääni kaupallisille tahoille tai ainakin Yhdysvaltojen hallitukselle. Kauniin statussymbolin hinta on kallis...

Huffe, Tuffe vai Luffe?

Kannattaa muuttaa kotoa pois. Nyt sen taas huomasi. Jos oma elämä myllysi muuton yhteydessä ympäri, niin onneksi osaavat kotipuolessakin veivata samalla mitalla. Olen ikäni halinut muiden perheiden koiria haaveillen omasta turresta, kuitenkin tietäen toiveen olevan mahdoton allergian takia. En mitenkään kykenisi elämään jatkuvasti hilsepallojen armoilla nenä ja silmät allergeeneistä valuen, vaikka lääkkeet auttavatkin. Kotioloissa täytyy kuitenkin olla allergiavapaata ilmaa, jossa silmiä saa hangata ilman allergiavaaraa ja naamaan työntää sohvatyynyyn ilman, että naama turpoaa täyteen allergiatäpliä.

Kun koti muuttaa Turkuun, jää toinen koti kodiksi, jossa ollaan vain kylässä. Koti koti minulle on toki Kuopiossakin, mutta vuodessa aikaa täällä tulee vietettyä vain muutamia viikkoja, joten elämä täällä oikeutetusti (ja ihanasti) rullaa eteenpäin. Ovi on nyt auki koiralle, kun tuhiseva nokka on karannut kuuden tunnin päähän. Viime käynnin yhteydessä varovasti koputtelin täällä jäätä koiran suhteen ja valtavaksi hämmennyksekseni idea alkoi upota kuin pilkkijä näihin tämän talven jäihin. Aihe synnytti keskustelua, kun aiemmin homma on torpattu heti kalkkiviivoille. Maaperä on otollinen. Kaikki kaipaavat liikuntaa ja ulkopuuhastelua elämäänsä, asumme lähellä hyviä ulkoilumaastoja, mökkinurmi huutaa tassuja tallomaan pintaansa ja energiaa koulutustouhuun riittäisi. Ja se allergiaongelma siirrettiin etelään.


Nyt ollaankin ihanan ongelman edessä, jota en uskonut pääseväni pohtimaan. Mikä olisi se meidän lattioitamme raapimaan sopiva yksilö? Minkäluontoinen se olisi ja millainen karva nahasta riippuisi? Puhun nyt koko ajan meistä hankkimassa koiraa, koska haluan ajatella tämän projektin osaksi myös minun elämääni, vaikka jatkuvasti en koiran elämässä tulekaan olemaan. Pikkukoiraa ei kukaan meistä halua vaan meidän koiramme tulisi olla koiran kokoinen. Luonne tulisi olla säyseä, mutta ei laiska vaan innokkaan toimelias. Turkki saisi olla mahdollisimman helppohoitoinen. Erikoiskykyjä  harrastustoiminnan kannalta ei tarvitsisi olla, mutta koiran täytyisi oppia tuntemaan alueensa ja kyetä liikkumaan mökillä maastossa/pihapiirissä vapaana. Kovin haukkuherkkäkään koiramme ei saisi olla, koska rivitalo asettaa omat haasteensa. 
Etsimme siis perhekoiraa, joka kiintyy perheeseensä, jaksaa ja haluaa liikkua, on tottelevainen eikä liian omapäinen.

Monia rotutestejä myöhemmin listan kärjessä keikkuivat yleisimmät noutajasuosikit kultainen- ja labradorinnoutaja. Äiti on menettänyt sydämensä eksoottisemmalle pystykorvalle shiba inulle, mutta rotukuvaus laski shiban pisteitä: rotu on äänekäs, omapäinen ja etäinen. Lisäksi villa, Volvo och vuvve, on jo kultaistanoutajaa vaille kasassa... Itse hiukan pelkään kultiksen pehmoisen pitkää turkkia. Että siitä tulee iso vaiva ulkoilujen yhteydessä ja toisaalta kotona karvojen leijaillessa joka paikassa. Omissa haaveissani koiralla on lyhyt ja helppohoitoinen turkki. Mielestäni se tuntuu silittäessäkin parhaimmalta ja antaa koiralle ryhtiä. Tietenkään turrea ei saa turkin perusteella valita, mutta itseeni lyhyt karva vetoaa enemmän. Siispä googlailua jatkamaan.

Tänään hän sitten marssi vastaan. Oma suosikkini. Lyhytkarvainen collie olisi valintani. Kaunis keskikokoinen rotu, jonka olemus on ryhdikäs ja jäntevä. Löytyy päätä ja lempeyttä sekä intoa liikkua ja touhuta. Lisäksi sattuu vielä olemaan lyhytkarvainen ja äärimmäisenl kaunis koira. Olen aina tykännyt collieista, mutta pitkä ja haastavahoitoinen turkki on tiputtanut Lassien ja kumppanit listalta. Tänään kuitenkin sivistyin, että collieita löytyy lyhytkarvaisinakin. Miinuksena rodulle on mahdollinen epävarmuus luonteessa ja epäilevyys vieraita kohtaan, mutta nämä piirteet ovat toivottavasti karsittavissa minimiin sopivalla kasvattajavalinnalla. Collie kun ei saisi olla lainkaan aggressiivinen lajikuvauksen mukaan. Lisäksi haukku kai on herkässä, kun epävarmoja paimentajia voivat olla. Mutta tämänkin kuulemma yksilökohtaista. Itse vain tykkäisin niin paljon! 
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sileäkarvainen_skotlanninpaimenkoira

Saattaa kuitenkin olla, että collieni jää haaveksi. Kultainennoutaja on tuttu ja turvallinen, helppo ensimmäinen koira. Mukava lutumussukka. En kiellä ja rakastan aivan puhki varmasti kultaisenkin, mutta takaraivossa haaveilen hiukan erilaisesta turresta :) 

Ps. Haluaisin lisätä tähän postaukseen enemmän kuvia, mutta olen päättänyt linjauksen, että blogissani vilisee vain omaräpsimiäni kuvia, koska olen onneton kaiken maailman tekijänoikeusjuttujen kanssa. Lisäksi en myöskään nauti ajatuksesta, että joku jossain blogissaan käyttäisi minun ottamiani kuvia, joten näin reiluinta kaikille. Siispä kuva vain tiibetinspanieli Lillistä, joka asustaa Jarkon perheen luona :)

Loppuun vielä päivän piristys: http://www.stuffmakesmehappy.com/2013/05/the-30-most-adorable-pictures-of-corgis.html

perjantai 20. joulukuuta 2013

Pikainen ruokatarina

Turkulaista ravintolakulttuuria on tullut koluttua läpi tasan Hanko Sushin, Pinellan ja Trattoria Romanan verran. Tulevaisuudessa onneksi vielä odottaa intialainen, joka jäi välistä keikuttavan korvan takia pari viikkoa sitten. Tänään loikkasimme kuitenkin ilmaisen lounaan perässä täysin uuteen ravintolaan, ravintola Paniniin.

Panini sijaitsee jokirannassa lähellä Mamia söpöllä sisäpihalla. Itse asiassa poistuessamme huomasimme rakennuksen olevan sama, jossa Lidl sijaitsee. Kätevimmin käynti vain käy jokirannan puolelta. Ainakin jos saapuu kävellen Tuomiokirkon suunnasta.

Paikkana Panini oli tyylikäs, mutta rento. Tummia värejä ja tummaa puuta. Väki vaihtui tiuhaan, kun lounasta nauttivat pukumiehet vaihtuivat uusiin lounastauon päättyessä. Koko ajan paikan ovella odotti kuitenkin parin metrin jono ihmisiä tiskille, josta lounas tilattiin ennen pöytiin siirtymistä. Kävijäkunta oli ikähaarukaltaan ja seuraltaan laaja. Osa nautti lounasta perheen kesken, toiset kiskaisivat ruuan bisneksien hoitelun ohessa ja viereisen pöydän valtasi pikkujouluja viettävä työporukka.

Tyylikäs linja jatkui myös lautasella. Lounaslistalla oli kolme päivittäin vaihtuvaa vaihtoehtoa sekä lisäksi mahdollisuus pizzaan tai salaattiin. Tänään lista tarjosi valittavaksi vuohenjuustolasagnea, kinkkusalamipastaa ja pihvilounaan, joista Jarkko kotiutti masuunsa pastan. Itse pyörsin pastani viime hetkillä katkarapu-nuudelisalaattiin, enkä kadu.


Salaatti oli todella ravintola-annos. Se ei ollut läjä silputtuja kasviksia ja nahjuisia katkiksia. Sen sijaan se oli erittäin makurikas, raikas ja monipuolinen annos herkullista ruokaa. Ja jestas, että annos oli kaunis! Hyvin harvoin olen ravintoloissa salaatteihin koskenut, mutta uskallan silti väittää, että Paninin salaatti oli keskivertoa taitavammin hiottu ja maustettu. Koska tämän annoksen myötä tajusin, että salaattikin voi maistua joltain upeammalta kuin salaatilta.


Pyykkimuijan vapaa-aamu

Kuulun koulukuntaan, joka vaatii paljon unta kyetäkseen toimimaan. Ilman unta olen masentava, vaitonainen, tehoton ja mistään innostumaton. Ajatus ei juokse ja naama sekä mieli on harmaa. Siispä yleensä mahdollisuuden tarjoutuessa nukun mahdollisimman pitkät yöunet. Rentoutuakseni sekä ihan vain kyetäkseni antamaan tälle maailmalle jotain parempaa kuin myrsin ja ruikuttavan itseni. Siispä unta. Paljon unta. Paitsi eilen keskiviikkona, kun kokeilin jotain uutta.

Tiistaina iltavuoron jälkeen kaaduin sänkyyn vähän yli yksi yöllä ja keskiviikkoaamuna kello pärähti seitsemältä. Ärsytti, mutta tiesin sen jo etukäteen ja olin varautunut. Olin päättänyt, että tasan seitsemältä noustaan, ei armotorkutuksia, ei uusien vaihtoehtojen pohdintaa eikä mitään muitakaan kepulikonsteja. Varttia vaille kahdeksan viipotinkin jo kohti keskustaa pimeässä Turun aamussa kuin kunnon toimistotyöläinen konsanaan. Erona vain määränpää. Kun tosiduunarit astuivat harmaaseen toimistoonsa, minä astuin hämyisään kahvilaan.


Lukion aikana kakkosvuonna minulla oli yhden jakson ajan perjantaiaamussa hyppytunti. Tuo hyppytunti sai minut rakastumaan aamuhetkiin tyhjissä kahviloissa. Hetkiin, kun paikalla on vain työmatkalaisia nappaamassa hätäisesti epäekologiset pahvikuppikahvinsa mukaan, eläkeläispappa, joka ei ole saanut unta kello viiden jälkeen sekä kahvilaa uuteen aamuun herättävät työntekijät. Sekä minä. Eilen päätin palata noihin aamuihin ennen yhdeksältä odottavaa kampaaja-aikaa.


Uhrasin tunnin unta ylihintaiseen kahvikuppiin. Uhrasin rentoutumiskeinoni 4,15 euron cafe mochaan. Mutta en kadu. Joka sekunti oli menetettyjen eurojen ja unihetkien väärti. Tunnelma oli täysin entisellään: minä, herkkukahvi, turhanpäiväinen naistenlehti ja lämpöinen kahvila <3 Kaiuttimista soljui espanjankielinen musiikki ja maailma liikkui, mutta minä en. Minä rakensin maailmani sohvannurkkaan ja nautin ulkona väijyvästä pimeydestä, josta sain pysyä vielä hetken kaukana. Luin artikkelin Päivi Räsäsestä, pohdiskelin joululahjoja, maistelin kahvia kaikilla makusoluilla, tuijottelin ulos ikkunasta ja muhin kahvila-aamun onnellisessa tunnelmassa.

Myöhemmin päivällä töihin meno ei jurpsuttanut oikeastaan yhtään ja aamun vapaan aikana tunsin saaneeni jotain aikaan. Olin rentoutunut :)

Ps. Nyt olen vielä rennompi, koska joululoma! Työt takana ja vapaus edessä!

tiistai 17. joulukuuta 2013

Käy työstä käydä töissä

Kummasti jo yksi työpäivä pitemmän tauon jälkeen palauttaa maan pinnalle ja saa arvostamaan hetkiä, kun saa keskittyä vain aivotyöhön. Joululomalle jäämisen hehkuttaminen perjantaina olikin hiukan liioittelua, kun tällä viikolla odotti neljän iltavuoron putki. Jotenkin etukäteen sitä jaksaa uskoa positiivisen ajattelun voimaan, että kyllähän minä nyt pari päivää jaksan ja palkkapäivänä sitten hymyilyttää. Todellisuus iskee yleensä kuitenkin ensimmäisen työkaksituntisen aikana: tätä jatkuu vielä kuusi tuntia puoli yhteentoista asti! Huh!

Iltavuoroja ei muutenkaan ole luotu minulle. Aamulla ei ehdi saada mitään aikaiseksi, kun takaraivossa muhii vain sekuntikello, joka tikittää kohti alkavaa vuoroa. Jos jotain saa aikaiseksi on se ruoka, joka kuitenkin pakataan pakasteboxiin ja kiikutetaan mukana töihin eli periaatteessa koko aamu valmistaudutaan edessä odottavaan työpäivään. Illalla on sitten noin puolitoista tuntia aikaa rentoutua ja möllöttää telkkarin edessa ennen kun mennään nukkumaan, että jaksetaan herätä taas uuteen työhön valmistavaan aamuun. Jännyydellä vain odottelen uravalinnan tuomia haasteita työaikojen suhteen...

Pyörällä 9 kilometrin matka hujahtaa puolessa tunnissa. Koko kesän sahasimmekin polkien aamuin illoin työmatkat ja iltavuoron jälkeen kotioven saa avata noin viisi yli yksitoista, kun vuoro on päättynyt puoli yksitoista. Bussilla homma on hankalampaa, kuten yleensäkin. Matkanteko iltavuoroon alkaa tuntia ennen vuoron alkua, koska myöhäisemmällä bussilla ei ehdi. Kestän vielä tämän, koska bussi häviää pyörälle vain vartin. Mutta se paluumatka... Ensin törötetään bussipysäkillä kaksikymmentä minuuttia, että bussi suvaitsee saapua. Sitten körötetään keskustaan, saavutaan torille 9 minuuttia aikataulusta myöhässä, missataan tämän takia vaihtobussi, odotetaan tuulisen torin reunalla seuraavaa, huristellaan kotiin ja todetaan kotiovella kellon näyttävän 23.40. Turpaan tuli bussi. Jarkko oli tällä aikaa käynyt pyörämatkan varrella kaupassa, tullut kotiin, vaihtanut kotivaatteet, laittanut nuudelivedet tulille ja tutkinut uusia levylöytöjä (löytyy muuten nyt SMG:n ensimmäinenkin levy.) Molemmat matkat huomioiden bussi saa köniin 45 minuuttia plus jos oikein yltiöpositiivisesti haluaa ajatella, pyöräillessä saa myös liikuntaa ja 8 tunnin työpäivän jälkeen raikas ilmakin tuntuu ihan hyvältä.

Mutta positiivista jouluvibaa ajatuksiin! Viikko aattoon, vain kolme työpäivää edessä, yksi jo takana, TLRT:n tentti kakkosella läpi, perjantaina nokka kohti Kuopiota ja aika monta joululahjaa jo ostettuna. Kyllä tämä tästä. Ja palkkapäivänä varmasti hymyilyttää, kun sinne asti vain päästään :)

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Matkalla maailmankansalaiseksi

Kuinka vaikeaa ihmiselle voi olla avata suunsa ja keskustella kielellä, jota on opiskellut viimeiset yhdeksän vuotta ja kirjoittanut YTL:n hyväksymästi? Minä tiedän, että todella vaikeaa. Todella vaikeaa. Ja se on säälittävää. Todella säälittävää.

Olen taitava puhumaan ja kirjoittamaan suomea. Olen aina viihtynyt jossain määrin yleisön edessä ja esimerkiksi koulun esitelmät saivat mahassa möyrivän kauhun sijaan aikaan ihanaa kipristelevää jännitystä, joka muuttui vapautuneeksi esitelmäksi tositilanteessa. Kaikki kääntyy kuitenkin ympäri, kun ääkköset ja öökköset laitetaan boikottiin, ärrän rohiseva sointi piilotetaan ja kirjaimia ei enää lausutakaan niin kuin ne kirjoitetaan. Rentoutuneen persoonan tilalle vaihtuu änkyttävä, vaisu, nolosteleva ja kynsinauhojaan repivä reppana, joka laskee sekunteja kauhun hetkeen, jolloin suu pitäisi avata ja huulien välistä täytyisi livauttaa Lontoon kieltä. Pahinta panikoinnissa on, ettei se rajoitu virallisiin esitelmätilanteisiin vaan kaikkiin hetkiin, joissa englantia täytyisi veistellä.

Hyvä ystäväni vietti pari vuotta sitten au pair -vuoden Lontoossa, rakastui ja asuu nyt Suomessa tämän brittiherrasmiehen kanssa. Ensimmäisellä tapaamiskerrallamme en onnistunut sanomaan hänelle sanaakaan koko iltana, vaikka tarjolla oli jännitystä alentavaa alkoholia ja hetken jopa istuimme pöydän ääressä aivan kaksin. Häpesin olemassaoloani niin paljon. Häpesin itseäni ja häpesin sitä mielikuvaa, jota suomalaisista tarjoilin tälle britille: mykkiä jörriköitä, jotka eivät edes ystävän poikaystävälle puhu. Hiljaisuudella on paha tapa jäädä asumaan, kun sen kerran on päästänyt sisään. Joka kerta muuri välillämme syveni ja ikävä möykky sisälläni kasvoi. Halusin hänen tuntevan olonsa tervetulleeksi ja lisäksi kaikista merkeistä päätellen edessäni istui mahtava persoona, jonka nyt missaisin, jos en saisi suutani auki. Mutta kun on ollut alusta asti hiljaa, aloittaminen on vain entistäkin vaikeampaa. Tuntuu, että odotukset ovat suuremmat. "Hmmm mitähän se on salaillut, kun ei ole aiemmin puhunut. Kuuntelenpa nyt aivan erityistarkkaan." "Kuulkaa, ihme on tapahtunut! SE PUHUU!" Tietenkään kaverini eivät varmasti pahantahtoisesti ajattele minua vastaan, mutta silti pelkäsin. Pelkäsin myös keskustelukumppanini reaktiota, jos yllättäen avaisin sanaisen arkkuni.

Mikä minua sitten pelottaa? Taitoa pitäisi papereiden mukaan löytyä, mutta paperit ovat tositilanteessa hyödyttömiä. Englanti on maailmankieli, jota jokaisen on osattava ja jota kuulee joka tuutista. Juuri maailmankielen asema pelottaa minua. Englanti on kieli, joka tänä päivänä tulisi hallita lähes toisena äidinkielenä, mutta minun taitoni eivät todellakaan ole sillä tasolla. Pelkään tilanteita, joissa pääni on täynnä sanottavaa, mutta suuni ei kykene muodostamaan yhtäkään ymmärrettävää lausetta ja ympäröivät ihmiset katsovat kysymysmerkkeinä suuntaani ymmärtämättä sanojani. Pelkään, että sanottuani jotain keskustelukumppanini toistuvasti katsoo kysyvästi silmiini, enkä kymmenenkään selityskerran jälkeen saa itseäni ymmärretyksi. Pelkään noloja tilanteita, ohi meneviä vitsejä ja kasaan kuivuvia nokkelia kommentteja, joita en saa ulos ymmärrettävästi. Pelkään ympäröivien ihmisten ahdistuvan, kun avaan suuni: "Taas tuo yrittää mölistä jotain, mistä ei saa mitään selvää.". Kuitenkin samalla haluaisin avata suuni ja kokeilla. Kuulla miltä puheeni kuulostaa ja nähdä kuinka ympäristö ottaa minut vastaan. Kyetä olemaan minä vieraallakin kielellä.

Brittimiehen kanssa raja ylitettiin eräänä kesäiltana. Minä puhuin ja hän ymmärsi. Jos ei ymmärtänyt niin sitten kysyi tarkennuksia, mutta joka tapauksessa me kommunikoimme. Tänä syksynä kykenin jo hiukan rentoutumaan hänen kanssaan ja sisukseni hehkuivat riemua, kun keskustelimme kuin mennyttä mykkyyttä ei olisi ollutkaan. Kenties roolit olivat osittain kääntyneet ympäri: hän ymmärtää suomea jatkuvasti paremmin, mutta käyttää sitä vasta vähän.  

Tämän syksyn parhaimmat opettajat minulle ovat kuitenkin olleet korealaiset vaihtarit. Ensimmäiset tapaamiskerrat olin jälleen lukossa. Olin jälleen se säälittävä suomalainen, joka mykkänä hymyilee vieraille ja juttelee suomeksi tilanteessa mukana oleville suomalaisille. Mutta pikkuhiljaa olen saanut kilpeni hajoamaan. Nykyään suuni mongertaa englantia tottelevaisesti, jos paikalla on vaihtareita enkä enää välttele puhumista. Vieläkin joudun etukäteen miettimään pystynkö sanomaan tämän jutun englanniksi, vai kuivuuko vitsiin hauskuus kangertelevaan kieleen, mutta yhä useammin uskaltaudun puhumaan, mitä sylki suuhun tuo. Korelaiset ovat olleet myös uskomattoman hyviä opettajia. Heidän oma englantinsa ei ole täydellistä ja he tallustavat yhtä vieraalla kielimaaperällä kuin minäkin, kummallakaan ei ole etuna eikä painolastina äidinkielen asemaa. Kuuntelijoina he ovat armollisia ja saan selittää asian vaikka viiteen kertaan aloittaen välillä aivan alusta. Toisaalta sama toimii toiseen suuntaan: Jos en ymmärrä, kysyn.

Ja mitäkö olen oppinut? Sen minkä todeksi jo tiesinkin. Maailma ei vahtaa minun englannintaitoani vaan saan ihan rauhassa puhua englanninkielisille ihmisille ilman, että kukaan pitää minua osaamattomana moukkana. Typerä moukka olen vain, jos pidän turpani tukossa. Lisäksi olen oppinut, että minä oikeasti osaan jotain, kieleni on täydellisen ymmärrettävää, kun pää vain suostuu avaamaan suuta lukittavat lukot.

lauantai 14. joulukuuta 2013

Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki!

Scandinavian Music Groupille! 
Itselleni en ehkä kymmentä pojoa eilisen tenttisuorituksesta viitsi antaa, mutta tunnelmat ovat hyvät ja eiköhän tentti läpi kuitenkin hujahtanut. Eilen oli joka tapauksessa aika juhlia lomaa! Annoin Jarkolle synttärilahjaksi pari viikkoa sitten liput SMG:n Turun keikalle ja eilen liput laitettiin käyttöön. Vähän skumppaa huiviin, uudet farkut jalkaan (lisää myöhemmin) ja menoksi!

Scandinavian Music Group on tainnut meille kummallekin lopullisesti iskeä vasta meidän seurustelun aikana, mutta nyt se on iskenyt menetettyjen vuosienkin edestä. Omat aiemmat kokemukset SMG:n tuotannosta rajoittuivat radiohitteihin eikä Jarkollekaan bändi ollut sinkkubiisejä tutumpi, mutta jotenkin kummasti levyt yksi kerrallaan etsiytyivät koneelle ja lähtivät soimaan useammin ja useammin. Taisi hempeän herkkä äänimailma sopia seurustelun alkuhuumaan <3 Viimeisen vuoden sisään kahta levyä lukuunottamatta SMG:n tuotanto on eksynyt ihan fyysisinä kopioina meidän levyhyllyyn eikä soitto ole ainakaan vähentynyt. Musiikkimakumme eroavat Jarkon kanssa melko lailla, mutta SMG kuuluu sarjaan, joka uppoaa kumpaankin ilman tuntemusta "jos nyt laitan tätä, niin on ihan jees kummallekin, mutta ei oikeasti hyvä kummallekaan".

Jos SMG toimii monelle, toimii se myös monessa tilanteessa. Kukaan ei vaivaannu, jos peli-illan taustahälynä raikaa Casablanca, tiskatessa Kaunis Marjaana tsemppaa heiluttamaan harjaa lujempaa ja bussissa on kiva keskittyä tosissaan kuuntelemaan Missä olet Lailaa. Musiikki ei ole liian unettavaa eikä liian raivokasta vaan sopivasti siltä väliltä. Se on myös sopivasti outoa, mutta ei ärsyttävällä tavalla. Tykkään erityisesti biisien sanoituksista, jotenkin suomen kieltä käytetään vekkulilla ja erityisellä tavalla, otetaan kaikki irti kauniista kielestämme. Soittimessani SMG taitaa olla yksi pitkäaikaisimpia asukkeja, joita jaksan yhä kuunnella. Eilisen jälkeen innostus vain kasvoi, kun näki yhtyeen tekevän taikojaan ilmielävänä.


Terhi on kaunis, mutta eri näköinen kuin odotin, Joel on ihana ja Pauliinalla on kiinnostava nahkahame. Ekat fiilikset bändin marssittua lavalle. Ja mitä ammattilaisia! Pelkkää korvakarkkia koko ilta eikä yhtyeen katselukaan suoraisesti silmiin sattunut... ;) Uusi levy julkaistaan ensi tammikuussa, joten ajoituksemme oli täydellinen, koska itse ainakin saan kovimmat riemut biiseistä, joiden sanat osaan huutaa mukana sana sanalta. Uutta materiaalia saimme nauttia neljän biisin verran, muuten setti oli täynnä aiempia timantteja. Vanhoista biiseistä yksi oli itselleni tuntematon, koska SMG:n ensimmäistä levyä hyllystämme tai edes koneelta meiltä ei löydy. Koko muun keikan sai riemuita muun yleisön kanssa ja laulaa kurkkunsa käheäksi mahtavia kappaleita, joiden taso pysyi livenäkin täydellisenä. Koko bändi näytti ja kuulosti lavalla rennolta ja hyväntuuliselta. Sama positiivinen tunnelma velloi myös yleisön puolella: iloista laulua ja rentoa tanssahtelua. Ja mikä tällaisesta keikkanoobista mahtavinta, kertaakaan keikan aikana en tuntenut olevani väärässä paikassa, väärien ihmisten ympäröimänä.


Yllättäen ilta ei ollut erityinen vain meille, vaan myös bändille. 10 vuotta mukana vaikuttanut kitaristi veti eilen viimeisen keikkansa Scandinavian Music Groupin riveissä. Kyseinen herra on myös laulaja Atletico Kumpula -yhtyeessä, minkä sain eilen tietää. Atleticon voi muistaa viime keväältä Uuden Musiikin Kilpailusta, jossa bändi kisaili Paperilyhty -biisillään. Itselleni tuo kilpailukappale on mysteeri, mutta radiossa soinut Me kuulutaan yhteen sen sijaan tutumpi. Jos biisin nimi suoraan ei soita kelloja, voi kappaleen muistaa hauskoista "Hei ruipelo! Hei läskipää!" -sanoituksista :)


Kokonaisuudessaan ilta ja keikka olivat mahtavia. Täydellisen onnistuneita. Voin suositella jokaiselle visittiiä SMG:n keikalle. Löydät hyvää fiilistä, hienoa musiikkia, kauniita ihmisiä, musiikin ammattilaisia ja 100% vastinetta rahoillesi.

Ps. Ekaa kertaa eturivissä!

torstai 12. joulukuuta 2013

Liver box

Jouluruoka. Se jakaa suomalaistenkin mielipiteet, joten pienellä riskillä lähdimme eilen tarjoamaan sitä korelaisille vaihtareille. Korea-illassa pari viikkoa sitten markkinoimme suomalaisen joulupöydän antimia ja erityisesti maksalaatikko (liver box :D) sai innostuneen vastaanoton. Eilen itämaiset makunystyt laitettiin tositoimiin, kun pöytämme oli ladottu opiskelijabudjetin sallimissa rajoissa täyteen suomalaista jouluruokaa.

Pikkuiseen pöytäämme nosteltiin porkkana-, lanttu- ja maksalaatikkoa, rosollia, kinkkua, kylmäsavulohta ja karjalanpiirakoita. Pelkistettyä, mutta toisaalta kaikki oleellinen oli mukana. Itse tykkään kaikista edellä mainituista, mutta jo eilisen neljän suomalaisen otannasta kaksi nyrpisteli nenäänsä perinteisille laatikoille. Korealaiset sen sijaan olivat kuin kotonaan herkkujemme äärellä. Kaikki maistoivat kaikkea eikä mikään ruoka aiheuttanut ainakaan näkyvää oksennusrefleksiä, kaikki taisivat jopa ottaa lisää. Myös Jarkon etukäteen äklöilemä ja minun kehumani maksalaatikko upposi vieraisiimme. Liver boxille naureskelimme jo Korea-illassa, ja kieltämättä se kuulostaa melkein eksoottiselta, kun yrittää ajatella ulkomaalaisen tavoin.


 Olen valtavan ylpeä vieraistamme! Itse myönnän olevani äärimmäisen nirppis sisäelimistä valmistettujen ruokien suhteen. Maksalaatikoista vain mummon tai mamma Saarioisen valmistama kelpaa ja muuten maksaruuat jäävät täysin koskemattomiksi. Myöskään muihin sisäelimiä sisältäviin ruokiin en koske tikullakaan. Jos kuvittelen itseni ulkomaille ruokapöytään, jossa eteeni nostettaisiin liver boxiksi kutsuttu ruokalaji, joutuisin muutaman kerran nieleskelemään ennen kuin haarukka ujosti työntyisi suuhun. Meidän vieraamme kuitenkin maistelivat innolla kaikkea vailla typerää nirppailua.


Jälkkäriksi taiteilimme porukalla torttuja ja pipareita, jotka mutustettiin uunituoreina glögin kera. Nämäkin herkut keräsivät kehuja eikä kukaan huomauttanut torttujen näyttävän natsimerkeiltä ;)


Toivon, että pystyimme tarjoamaan pienen palasen suomalaisuutta vaihtareille, joiden omassa maassa joulua ei juhlita saman suurusluokan juhlana kuin Suomessa :) Meille joulu kuitenkin on melko oleellinen osa vuoden kiertoa juhlana, jolloin rauhoitutaan, syödään hyvin sekä nautitaan rakkaiden seurasta.

Lettipäänä

Täytyy näin alkuun ohi aiheen todeta, että olipa ihana herätä näin kauniin harmaaseen aamun. Kivasti antaa tarmoa lukemiseen, kun mustien verhojen takaa löytyy sointuvan harmaa maailma...

Mutta itse aiheeseen! Hiuksiini on vuoden aikana kertynyt sen verran mittaa, että kutrit taipuvat jo vinolle letille. Aiemmin olen kiepautellut kummatkin puolet omille leteilleen ja yhdistänyt töpöhännät takana, mutta eilen päätin kokeilla toispuoleista lettikampausta. En ole sormistani kovin taitava hiusten kanssa varsinkaan, jos sormet pitää upottaa omaan päähän. Mutta kun lopputulos sain korealaisyleisön kehumaan minua kauniimmaksi kuin ikinä, olin kuitenkin kieputuksiini ihan tyytyväinen :)


Ensi viikolle on loman kunniaksi varattuna aika kampaajalle, joten pääsen harmahtavasta juurikasvusta hetkeksi eroon. Pohdintaan vain jää, jääkö tämä kerta viimeiseksi vaalennukseksi. Lompakkoa kun vähän meinaa tökkiä jatkuva kampaajalla juokseminen, itse en valita. Olen kyllä blondina viihtynyt, vaikka edelleenkään en itseäni miellä vaaleahiuksiseksi. Säännöllisesti jaksan hämmästyä peiliin katsoessa, että hiukseni todella ovat noin vaaleat tällä hetkellä. Ikinä ennen elämässäni en ole näin vaaleaverikkö ollut. Pituuden osaltakin alkaa kohta olla identiteettikriisin paikka, kun aletaan hipoa puolipitkän rajoja. Erehdyin pari päivää sitten katselemaan kuvia vuoden takaa, kun hiukset huitelivat pisimmällään korvan seuduilla ja aika hyvältä nekin näyttivät... Mutta kyllä kasvatuksessa ollaan niin pitkällä, että järki ei onneksi anna periksi tehdä mitään dramaattista. Tappokemikaalia vain päähän ja latvoista kärsineimmät haarat pois.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Osatako vai eikö osata?

Pari viikkoa sitten velloin tähän astisen lääkisuran pahimmassa opiskelumasennuksessa. Päähän ei uponnut mikään, se vähä päähän tarttunut valui vauhdilla ulos ja intoa anatomian tankkaamiseen ei ollut sitten lainkaan. Ratkaisuni oli heittää kirjat nurkkaan, missä olen niitä istuttanut liiaksi koko kursssin ajan. Pikku hiljaa syvääkin syvemmästä suosta on kuitenkin noustu. Mutta onko sieltä rämmitty ylös hiukan liiankin toiveikkaana?

TLRT:n (tuki- liikuntaelimistön rakenne ja toiminta) kurssi on jäätävän tärkeä, mutta jäätävän aikaavievä. Näin meille on hoettu ja asiaahan ammattilaiset puhuvat. Lääkärille on suhteellisen oleellista tuntea koko kehon perusanatomia ja aikaa latinankielisten termien tankkaaminen vaatii. Näin tentin kynnyksellä minusta kuitenkin tuntuu, että olen päässyt liian vähällä. Eihän koko elämäni uhrautunutkaan tämän kurssin aikana anatomian alttarille! Silti koen, että osaan jotakin. Onko yhtälö mahdollinen?

Ahdistuskohtauksen jälkeen päätin, että kirjat eivät tee minusta tämän kurssin suhteen viisaampaa. Hylkäsin kurssiraamatun Mooren, ja keskityin luentodioihin, Sobottaan ja kurssin harkkatyövihkoseen. Olo keveni heti, kun niskassa ei huohottanut 1082 sivua englanninkielistä anatomiaa. Oppiminenkin oli paljon tehokkaampaa, kun sisäistetävän tiedon määrä oli rajallinen. Nyt diat ja harkkavihkonen alkavat olla hallinnassa. Huomenna, tentin aattona edessä on vielä kertailua ja nippelitiedon tarkennusta, mutta päälinjat koen hallitsevani. Kuumottavin kysymys kuuluukin, että riittävätkö päälinjani mihinkään. Kuten edellisessä aihetta käsittelevässä postauksessa kirosin, on kurssin laajuus edelleen hiukan epäselvä. Kukaan ei ole varma tasosta, jolla rakenteet tulee hallita. Harjoitustentitkään eivät ole kunnolla suuntaa antaneet, koska aina tentissä opettajat hokevat, että todellinen tentti ei sitten ole näin helppo laisinkaan. Toisaalta eilen tenttiä luomassa ollut opettaja vannoi, että tentistä pääsee kyllä läpi, jos anatomiaa vain osaa. Mutta kuinka syvällisesti, siihen kukaan ei ennen perjantaita osaa vastata.

Oloni on melko samanlainen kuin ennen pääsykoetta viime keväänä. Osaan paljon, mutta toisaalta tiedostan, että löytyy paljon faktaa, joka on muistini/taitoni ulottumattomissa. Aina tentissa saatetaan kysyä jotain niin kieroa, että olen pihalla kuin lumiukko. Samoin oli pääsykokeen kanssa. Aina koe voidaan lätkiä täyteen niin haastavia tehtäviä, että toivoa sisääpääsyyn ei vain ole. Ihmisen kyvyt kun ovat aina rajalliset eikä kukaan osaa kaikkea, vaikka välillä siltä tuntuu, kun ympäröiviä ihmisiä kuuntelee. Ihmeitä kuitenkin tapahtuu. Tämä itkuvirteni lääkiksen kurssista on siitä elävä todiste. Vaikka koe lätkitään eteen mahdottomia tehtäviä, voi sen aina päästä läpi ;)

Ps. Pahoittelen kuvien tuhruista laatua. Syytän Bloggeria.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Turku. Osa 2.

Teksti sisältää kaupunkisijoittelua.

Turkulaiset ovat paskoja tyyppejä. Niin täynnä itseään ja vihaavat kaikkia ulkopuolisia. Mitään yhteyttä niihin ei saa, kun eihän ne edes Suomea puhu, mongertavat vain Turun murretta. Mulkoilevat vain kulmiensa alta ja kääntävät selkänsä, kun yrität lähestyä. Kaukanakin se Turku on...

Jepjep. Tämän lorun sai moneen kertaan kuulla, kun ilmoitti tutuille aikeistaan muuttaa Varsinais-Suomen helmeen. Turku sitä ja turkulaiset tuota. Ihmisten mielikuvissa korostui kaksi merkittävää piirrettä, jotka erottavat Turun omaksi yksityiseksi syrjäkyläkseen muusta Suomesta: puhevikainen murre ja sulkeutuneisuus. Kumpaakaan en täysin allekirjoita.

Aloitetaan turkulaisten mielenmaisemasta. Yhtäkään överisulkeutunutta turkulaista en ole tavannut. Tarkoitan siis todella epänormaalin sulkeutunutta, tavallinen sulkeutuneisuushan on kaikille meille suomalaisille yhteinen kansallispiirre. Kukaan ei ole minua syrjinyt tai jättänyt leikeistä pihalle, koska syntyperäni on syvällä Savossa, kaukana Aurajoen hedelmällisistä rannoista. Yhtälailla olen saanut pitää täällä ihmisarvoni kuin Kuopionkin kaduilla tallatessa. Joko olen sattunut törmäämään Turun ainoisiin kivoihin ihmisiin tai turkulaisten sisäpiirimeininki on muiden suomalaisten kateellista panettelua. Kuka nyt ei tahtoisi elää Suomen yhdessä kauneimmista kaupungeista nauttien merituulen pehmeästä syleilystä kuitenkin ilman pk-seudun ihmisryysistä? ;) Turkulaiset ovat suoria ja rehellisiä ihmisiä, jotka uskaltavat sanoa mielipiteensä ääneen. Oikeita suomalaisuuden perikuvia siis, mutta ilmeisesti tämä suoruus on aikanaan säikäyttänyt jonkun ulkoturkulaisen, joka on laittanut kauhutarinan kammottavista turkulaisista liikkeelle.

Turkulaisten puhevikaisuudelle joudun hiukan antamaan periksi. Kuulostaahan se sanojen lyhentely ja omituisen konditionaalin viljely epänormaalilta. Yleisesti nuoret turkulaiset puhuvat kuitenkin täydellisen ymmärrettävää suomea, joten Turkuun uskaltaa matkustaa ilman Varsinais-Suomea taitavaa tulkkia. Myös pankki- ja terveydenhuoltoasiat olen aina saanut hoidettua rehellisellä suomen kielellä ja varsin vähäisellä elekielen käytöllä, joten uskallan väittää turkulaisten intergroituneen erinomaisesti osaksi valtaväestöä.

"Ai joo vai?" Turkulaiset tykkäävät ihmetellä ja varmistella. "Ai joo vai" läjähtää ilmoille, kun kerrot turkulaiselle mehevän uuden juorun tai maailmaamullistavan ratkaisun fysiikan tehtävään. Joskus "ai joo vai":hin riittää tylsempikin juttu, mutta silloin se on lähinnä kohtelias kuittaus kertojan olevinaan kiinnostavaan juttuun. Niin tai näin "ai joo vai" on ehdottomasti turkulaisten oma juttu. Missään muualla kukaan ei noin uteliaasti varmistele tarinoiden olemassaoloa.


 "Mä kattosin, että sä otit mun puhelimen." Huh. Tämä on ollut yksi vaikeimpia paloja Turussa. Jatkuva konditionaalin viljeleminen paikoissa, joihin se ei todellakaan kuulu. Eihän se -isi -pääte turkulaisten puheessa konditionaalin virkaa hoida, mutta itse tekisi mieli lauseiden perään lisätä jos-sana, muuttamaan lauseen edes jokseenkin suomen kieliopin mukaiseksi. Hurjinta koko tarinassa on, etteivät turkulaisraukat edes oivalla puhevikansa outoutta. Heille on ihan ok höpötellä tarinoitaan, jotka saattaisivat toteutua, eivätkä he ymmärrä savolaisen tuhahdusta ylimääräisten isi-päätteiden kohdalla. Normaalia on se mitä enemmistö tekee, joten kai täällä puhevikaisuutta on puhua tavallista suomea. Tyydyn siis viäntelemmään ja kiäntelemmään savvoo hilijoo ja kovvoo tiellä omassa kovissa, piilossa normaalilta Varsinais-Suomen murteelta...

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Sakkaa korvassa ja synttärit myttyyn

Vuorokausi vaihtui ja lukemat muuttuivat. Nimittäin neiti 21-wee nykyisin. Synttäriaamu ei startannut kuitenkaan juhlahumulla vaan pääkopan heittämisellä. Tiukka käännös vasempaan sängyssä, että pääsisin hiukan halailemaan toista ja humps: maailma heittää ympäri kuin hyrrä. Tunnistin saman tien viime kevään uuden tuttavuuden, hyvälaatuisen asentohuimauksen. Moinen aiheutuu sisäkorvan tasapainosta huolehtiviin kaarikäytäviin jumiin jääneestä sakasta, jolloin päätä kallistellessa korvat lähettävät aivoille ristiriitaista viestiä. Seurauksena hyvin vahvaa pyörivää huimausta ja ainakin minulla pahoinvointia. Pyöritys on todella rajua. Kuin överihumalassa, mutta kaikki aistinsolut täydessä terässä niin, että varmasti koet jokaisen pyörivän sekunnin täysillä. Todellinenkaan synttäribailaaja tuskin haluaa aloittaa juhla-aamuaan kaatokännifiiliksilla.

Ajattelin saavani tilanteen haltuun, koska keväinenkin sakkakasa siirtyi parempaan asemaan muutamissa tunneissa ja illalla päätä sai jo pyöritellä vapaasti. Tällä kertaa olo on kuitenkin koko päivän pysynyt tasaisen ikävänä. Pää ikäänkuin kelluun selkärangan jatkeena ja varon visusti kääntelemästä päätä kohti olkapäitä. Siispä pää nököttää kuin niskatuella tuettuna. Huono olo onneksi on kadonnut pään varomisen myötä. Aamulla olo äityi niin ikäväksi, että jouduin käydä ottamassa lähempää kontaktia vessanpöntön kanssa.

Surullisinta koko sotkussa on ajoitus. Jos täytän kerran vuodessa lisää vuosia, voisi sisäkorvakin kunnioittaa tätä hetkeä hallitsemalla sakkansa. Tämän sunnuntain oli tarkoitus olla täynnä kivaa synttäriyllätystä lahjana Jarkolta, mutta nyt koko päivä on mennyt sohvalla päätä tunnustellessa.Tänään pystyimme suunnitelluista juhlallisuuksista nauttimaan ainoastaan herkullisen sushilounaan olkkarin lattialla istuen. Kieltäydyn kuitenkin alistumasta elämään korvani ehdoilla. Siispä ihanan synttäriyllätyksen muut osat siirretään tulevaan ajankohtaan, jolloin korvakin on oppinut käyttäytymään.

Siihen asti nautin pehmeästä sohvasta ja kiltistä asuinkumppanista, joka jaksaa viihdyttää synttärisankaria seurallaan ja suklaalla. En valita tästäkään <3 


lauantai 7. joulukuuta 2013

Onnea on....

Nukkua pitkään, mutta herätä järkiaikaan.
Hylätä laadukas kotiruoka ja ahtaa napaansa sen sijaan noutopizzaa.
Löytää samalla kiva lähipizzeria, josta tulevaisuudessa hätäpizzaratkaisut voi käväistä hakemassa.
Huomata, että lähes viikko sitten ostetut ruokakauppaneilikat elävät yhä.


Kiertää kirpparilla ja löytää uusi laukku, mutta ei mitään muuta.
Olla välittämättä keittiössä kasvavasta tiskivuoresta.
Nähdä lunta Turussakin.
Pärjätä kuitenkin ulkona ilman sukkahousuja housujen alla.
Olla tuntematta syyllisyyttä pakastimen päällä pari päivää koskemattomina lojuneista koulukirjoista.
Tietää, että viikon päässä odottaa loma. Meni tentti läpi tai ei.
Viettää viimeistä vuorokautta 20-vuotiaana.

perjantai 6. joulukuuta 2013

Onnea Suomi!

Meillä itsenäisyyspäivä on Kuopiossa viimeiset 19 vuotta uhrattu minun synttärikahvitteluille. Mummot ja mammat natustaneet kaakkua ja taustalla ovat rähinöineet Tuntemattoman sotamiehet. Mitään todellisia itsenäisyyspäivän perinteitä meillä ei siis ole ollut. Nyt nämä kaksi tuoreinta juhlapäivää ollaan vietetty Turussa Jarkon kanssa kaksin. Miehenkään puolelta syvään juurtuneita traditioita ei ole, joten tässä on ollut kolonen luoda muutama oma perinne.


1. Hyvät yöunet ennen juhlaa.
Viime yönä meni jopa hieman överiksi, kun silmät räpsähtivät auki tänään vasta yli yhden... En aio moista kuitenkaan harmitella, koska sehän on kuin laittaisi rahaa pankkiin, kun nuori ihminen nukkuu ;)

2. Suomimusiikkia ja vain Suomimusiikkia.
Tämä on mielestäni aika hauska Jarkon suunnasta tullut juttu. Itsenäisyyspäivänä kuunnellaan vain suomalaisten bändien musiikkia. Laulaa saa suomeksi tai englanniksi, kunhan kotimaa on Suomi. Päätäntävalta vaihtuu levy kerrallaan, joten kummankin lempparit kuunnellaan läpi vuorollaan.  Tällä hetkellä soittimesta pauhaa Kymppilinja, joka on päivän seitsemäs levy. Vuorottelumenetelmää suositaan meillä kyllä arkipäivissäkin, kun osittain aika rajustikin eri suuntiin on musiikkimakumme kallellaan. Kertyvä levypino on lisäksi hauska muistuke päivän aikana kuulluista artisteista plus näkyvä todiste ostettujen levyjen tarpeellisuudesta.

3. Herkkuruokaa.
Minulle hyvä ruoka on aina ollut tärkeä osa hienoa juhlaa. Aiemmin ruoka vain suunniteltiin porukoiden tasolla ja minä osallistuin pilkkomalla porkkanoita yms. Vaan eipä enää! Oma menu ja omat säännöt! Ruuan piti olla toteutettavissa järkibudjetilla (tarkoittaen meillä oikeasti järkibudjettia) ja erottua kuitenkin arkimössöistä. Lisäksi plussaa tietysti olisi ainakin hento Suomi-tuulahdus aineksissa ja makumaailmassa.

Alkupalaksi K&J keittiö tarjoili kylmäsavulohi-katkarapu täytteisiä ruisrieskarullia, pääruuaksi nautittiin merilohta, valkosipuliperunoita sekä uunikasviksia ja jälkiruuaksi napsitaan ässämix-karkkeja Tuntemattoman sotilaan lomassa. Opiskelijabudjetti kohtaa herkun! Lisäksi hifisteltiin tänään Lähiömutsi-blogista nappaamallani sitruunalimonadilla. Kotitekoista limpparia tujulla sitruunan maulla. Me tosin jalostimme ohjeen drinksuksi, kun lirautimme sekaan hiukan kirkasta juhlajuomaa...

Norjasta rahdatun lohen olematonta Suomi-arvoa paikkailimme suomalaisilla juureksilla: lanttua ja porkkanaa. Maaseutumakua parhaimmillaan! Tuo lisäksi omaa spesiaalikeissin tuntua valmistaa ruokaa juureksista, kun harvemmin noita halpoja herkkuja tulee hyödynnettyä. Hiukan nolosti myönnän, että lanttu kohtasi keittiömme ensimmäistä kertaa..

4. Linnan juhlat. (Vai mitkä nää nyt on?)
Päätin nuorempana, että elämäntehtäväni on päästä linnan juhliin. Hiukan joudun tavoitteita ehkä vetämään takaisin. Kunhan nyt saisi itsensä lääriksi, joskus kultaa nimettömän ympärille ja kenties uutta elämää tähän maailmaan joskus luotua. En silti kyllä valittaisi, jos kutsu luukusta tipahtaisi, kunhan minun kutsuvuotenani pukukoodi sallisi pitkänpitkät juhlamekot! Tänä vuonna mekkomeno oli mielestäni hiukan laimeaa. Tietysti poikkeuksellinen pukukoodi asetti rajoituksensa, mutta silti jäi vähän hajuton ja mauton maku vieraista. Juhla itsessään oli virkistävän erilainen pysyen silti tyylikkäänä ja harmonisena. Konsertilta odotin ehkä enemmän Suomen historian läpileikkaamista kuin kirjailijatykitystä, mutta musiikkiosuudet kyllä upposivat. Omaksi suosikiksi jäi Maria Ylipään Myrskyluodon Maija.

Lisähuomautuksena pakko harmitella ikäluokkatoverin Silver Gynisen äärimmäisen typeriä kommenttejä toimittajan kysyessä, mitä itsenäisyys ja veteraanien kokemukset hänelle merkitsevät. "No en mä nyt silleen tiedä... No ei se ehkä tälleen meidän ikäsille silleen mitään.. Pitäs ehkä kysyy vanhemmalta." Toivon todella, että jokaisen sotaveteraanin ja lotan kuulokoje on tuon haastattelun aikana ollut epäkunnossa. Omia poskia ainakin kuumotti, kun ajattelin, mitä itsenäisyytemme turvanneet tuon haastattelun perusteella meistä nuorista ajattelevat.

5. No se Tuntematon.
Tästä ei jokavuotista perinnettä kyllä tule, mutta väitän, että jokaisen on Tuntematon sotilas joskus nähtävä. Kokonaan. Molemmat meistä on nähnyt vuosien aikana pätkiä sieltä täältä, mutta kokonaiskuva uupuu kummaltakin. Itselleni annan kuitenkin kunniamaininnan itse kirjan lukemisesta. Sain joskus lukioaikana vaativan sivistymiskohtauksen ja päätin kahlata läpi Suomi-klassikot. Projekti alkoi ja päättyi Tuntemattomaan. Tällä hetkellä hyllystä löytyy kuitenkin Sinuhe, joten saatan joutua projektiani joskus jatkamaan. Tänään kuitenkin iltasaduksi verta, suolenpätkiä ja Suomihistoriaa.

Onnea siis 96-vuotias Suomi ja iso kiitos kaikille itsenäisyyttämme puolustaneille!

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Lahjoista

Tykkään ostaa lahjoja. Hetkinä, kun lahja sopii saajalleen kuin nenä päähän, voisin jopa sanoa rakastavani sitä. Todellisuus on kuitenkin usein vähemmän ruusuinen. Kun lahjottavien lista venyy varsinkin joulukuun paikkeilla nälkävuoden tapaan, muuttuu lahjarakkaus lahjavihaksi syveten lopulta lahjaepätoivoksi kuun 24. päivän lähestyessä. Tälläkään hetkellä minulla ei ole yhtään lahjaa plakkarissa kenellekään.

Varsinkin lähimmilleni haluaisin kyetä antamaan lahjoja, joissa on ideaa. Lahjoja, joista näkee, kuka ne on antanut, kenelle ja miksi. Lisäksi ultrahyperhienoa olisi, jos lahja olisi pitkäikäinen, hyödyllinen ja toivottu, olematta kuitenkaan ennalta-arvattava ja yllätyksetön. Monesti luisun kuitenkin lahjahaahuiluissani ostamaan jotain, mitä itse haluaisin tai pitäisin kauniina/hyödyllisenä. Tottakai typerää, mutta muuttaa lahjaepätoivon lahjanolouteen, joka kuitenkin on suvaitumpaa: olenhan kuitenkin ostanut jotain. Olen siis muistanut lahjansaajan olemassaolon. Tässä vaiheessa voi nolona mutista itse pitävänsä lahjasta, ja tarkistaa paketin avaajan kasvoilta väkinäisen hymyn ja pakotetun kiitoksen.

Huonon lahjan ojentaminen tuntuu huonolta, siinä missä hyvän lahjan antaminen tuntuu saamistakin paremmalta. Ja puhumme siis puhtaasti paketeista, muu saaminen sikseen. Näyttelijänlahjat kunniaan kummallakin puolella avattuja lahjakääreitä, jotta kummankaan harmitus ei vain tartu toiseen. Lahjan antaja ei halua saajan tuntevan oloaan säälittäväksi olennoksi, jossa ei ole mitään persoonallista tarttumapintaa, johon ihanan ja henkilökohtaisen lahjan perustaisi. Toisaalta käärön vastaanottava osapuoli ei halua antaa luuserin kaverinsa kokevan oloaan luuseriksi, vaan kiittelee vaivaantuneena, koska onhan reppana sentään yrittänyt. Taustalla voi myös kummitella oma lahjaepäonnistuminen, jolloin tietää oman pakettinolouden olevan vielä edessäpäin. Vuoroin vieraissa  :)

Uskon elämysten voimaan ja tykkään moniosaisista lahjoista, joissa alkuun hivellään sielua ja lopulta täydennetään pakettia maallisella materialla. Elämyslahjoille voi usein antaa pojot myös ekologisuudesta ja kaappitilan säästämisestä, kun uutta rojua ei kerry kaappeihin vaan mielen perukoille. Ihmismieleen ja -muistiin onneksi mahtuu. Jarkkoa olen ehtinyt lahjamuodossa juoksuttaa teatteriin ja keikalle, pikkusiskon lähetin musikaaliin ja vanhemmat olisin passittanut elokuviin, jos vain aikatauluista olisin uskaltanut päättää. Samoin olen itse päässyt kosmetologin puristeltavaksi ja herkkuillalliselle fyysisen lahjapaketin sijaan. Tykkäsin.

Avomieheni vanheni alkuviikosta jälleen vuodella, joten tilastollisesti joulukuun lahjakriisin olisi pitänyt entisestään syventyä. Onnekseni todennäköisyydet ovat väärässä. Tänäkin vuonna vien mieheni keikalle ja lisäksi annoin maallista materiaa, joskin henkilökohtaista. Ei lahja-ahdistusta, -masennusta, -kriisiä tai -paniikkia, vain onnenkyyneleitä ja hymyä :)

Yksi selätetty. Jäljellä vain koko muun suvun ja läheisten joululahjat...

maanantai 2. joulukuuta 2013

Turku. Osa 1.

Teksti sisältää kaupunkisijoittelua.

Olen paljasjalkainen kuopiolainen. En voi edes sanoa syntyneeni muualla ja muuttaneeni aivottomana käärönä Savon sydämeen. Pisin siirtymäni on kaupungin päästä toiseen muuttojen myötä, joten kovin laajaa kokemusta eri kaupungeista minulla ei ole. Onnekseni vain tiedän muuttaneeni yhteen parhaista.

Paria kuukautta vajaat 20 vuotta Kuopiota riittää, vaikka yksiavioisuuteen uskonkin. Muutto Turkuun viime vuoden syksyllä avasi ovet suureen maailmaan: neljän tunnin matka Tampereelle vaihtui kahteen ja samoin kävi viiden tunnin reissulle Helsinkiin. Hämmentävää kyllä, parhaita asioita Turussa onkin tuo kahden tunnin välimatka maan päämajaan. En käännä postausta Helsinki-aggressioihini vaan tyydyn pelkistetysti toteamaan, että nautin kaupunkeja erottavasta 163 kilometristä. Toisaalta nautin valtavasti myös Turkua ja Kuopiota erottavista 455 kilometristä, joten kuopiolaiset ja helsinkiläiset voivat yhdistää vihansa minua kohtaan.

Turku on herttainen ja kaunis. Söpö ja suloinen kuin herkkuleivos. Riittävän iso viemään makeannälän, mutta tarpeeksi pieni pitämään linjat kunnossa. Kun taustat ovat Kuopiossa, Turku on loistava askel sivistykseen. Juuri tarkistetun tiedon mukaan hallitsemme Suomen kuudenneksi suurimman kunnan titteliä (asukasluvun mukaan). Se riittää mainiosti. Kaukaa muuttaneena se riittää varmistamaan, että joka toinen torilla vastaan kävelevä ei ole kaveri, kaverin kaveri, serkku, kaima, naapuri tai mummo. Toisaalta Turussa säästyy myös väenpaljoushyperventiloinnilta (poislukien Stockan Hullut Päivät), koska ihmisiä on inhimillinen määrä tungettuna samojen rajojen sisäpuolelle.

Turussa välimatkat ovat inhimillisiä. Voin napata pyörän alleni ja kiitää kaupungin toisesta päästä toiseen olematta olympiaurheilija. En tarvitse aikatauluihin sitovaa bussikorttia päästäkseni kouluun, töihin, keskustaan tai kaverin luo. Itse asiassa hommasin vasta tänä syksynä bussikortin sateisia ja kurjia aamuvuoropäiviä varten. Yliopistokin on suurin piirtein koko roska samassa läjässä, joten kun joku on yliopistolla, tiedän tasan, millä alueella hän hengailee. Yksi kampus ja siinä kaikki. Kukaan ei kuitenkaan saa virheellisesti kuvitella, että kyseessä on säälittävä kasaankuivuva kampus kaupungin reunalla. Ehei, olemme elävä ja iso joukko kilometrin säteellä Turun ytimestä. Kuolevat kampukset kuuluvat muihin kaupukeihin.

Turulla on historiaa ja luonnetta. Uljas entinen pääkaupunkimme, taivaita hipova Tuomiokirkko, muinoin laineilla keikkunut Suomen Joutsen, Turun linna, kuraisena virtaava Aurajoki ja jokavuotinen joulurauhan julistaminen. Jokainen tietää lisäksi, missä Turku sijaitsee ja, että täällä asuu asennevammaisia, joiden puheesta ei saa selvää. Meillä on paikkamme Suomen kartalla. Suosittelen jokaiselle paluureissua baarista pakkasyönä, kun Tuomiokirkko kimmeltää kaupungin kuuluisimpana siluettina. Joka kerta jaksan hämmästyä, kuinka suuri kirkko onkaan.


 Turku on kesäkaupunki, vaikka Tuomikirkko kaunis talviöinä onkin. Joka suunnasta ympäröivän järvimaiseman sisällä kasvaneena kaipaan vettä. Kallavettä surevan opiskelijan itkevää sydäntä lohduttaa kuitenkin kaupunkia halkova Aurajoki. Vesi ei hehku sinisen puhtaana, mutta laineilla keikkuu sorsia, lokkeja ja veneitä kuin kotijärvessä konsanaan. Aurajoki luo Turun söpöyden. Se on kaupunkilaisten rakastama kuraläjä, mutta luo silti Turun. Kesäpäivät ovat kesäpäiviä, koska jätskin tai siiderin voi nauttia virtaavaa vettä ihaillen. Vesielementti on tarjonnut myös uutta: jokilaivakulttuuri on kesää parhaimmillaan. Pehmeän kesätuulen keinuttauessa laivaa ja uv-säteiden heijastuessa joen pinnasta siideri maistuu normaaliakin herkummalta.

Koska postaus venyy hurjalla tavalla, päätin jakaa sen osiin. Tulevaisuudessa siis lisää Turkua, turkulaisia ja opiskelijan Turkua.