perjantai 27. joulukuuta 2013

Koska meistä tuli vanhoja?

Suuret pyhät ovat näppärä ajankohta tulla koluamaan entisen kotikaupungin nurkkia. Samoja nurkkia nimittäin koluaa hyvin todennäköisesti moni muukin vanha tuttu, joka on luunsa suurimmaksi osaksi aikaa majoittanut ulos Kuopiosta. Eilen treffasin pitkästä aikaa ihania lukiolikkoja.

Ekstemporee paras temporee. Sain illalla viiden maissa soiton: missä olet, tulen hakemaan, aikaa 20 min. Noin 25 min myöhemmin loikkasin pikalaittautuneena lukioajan kaverin autoon ja matka päämäärättömään saattoi alkaa. Haikeasti voin muistella loikenneeni samaisen kaverin autoon yllättävän monta vuotta sitten ihanana kevätpäivänä, kun tuore ajokortin omistaja tuli nappaamaan loppuvuoden lapsen ajelulle. Nyt kolme vuotta myöhemmin yllättävän moni asia on toisin.

Meistä on tullut vanhoja. Nuoria aikuisia keskellä oravanpyörää, jossa jahtaamme opiskelupaikkaa, mukavaa työpaikkaa ja ylläpidämme parisuhteita. Kaiken tämän teemme omalla reviirillämme, jonka olemme luoneet kauas Kuopiosta, osa Helsingin suunnalle, minä Turkuun. Mikä ilon päivä onkaan siis hylätä tuo ratas ja loikata maaseudun rauhaan tänne landelle, jossa vanhat tutut vaeltavat samoilla kaduilla. Väärin. Luvassa on kiireistä juoksua paikasta toiseen, kun yrität nähdä kaikkia mahdollisia tuttuja, olla hyvä tytär, ihana tyttöystävä ja mukava miniäkokelas. Lisäksi niskaan huohottaa joulunpyhät, joiden aikana minkään sopiminen on mahdotonta jouluahdistuksen, sukuloimisen ja yleisen "rauhoittumisilmapiirin" vuoksi. Loma landella onkin kiirettä landella.


"Eikö kavereiden näkeminen pitäisi olla ihana asia, eikä kalenteriin väkipakolla lykättävä tapaaminen?", totesi eilinen kuskimme, kun pohdimme elämämme suuntaa pimeällä parkkipaikalla keskellä Vänäriä. Ja niin valitettavan totta. Rakastan ystäviäni, vaikka tiedän, että olen huono pitämään yhteyttä. Joka kerta heidän kanssaan saa nauraa ja rentoutua, mutta ihmisten samaan paikkaan kerääminen tuntuu olevan yhtä helppoa kuin maailmanrauhan toteuttaminen. Aina joku menee jossain ja jollekin sopisi tuo paremmin, yksi on töissä ja toinen tapamaassa poikaystävän kuolevaa isotätiä. Nykyään mikään ei enää ole spontaania vaan vaatii vähintään fb-tapahtuman luomisen. Kaikilla on oma rattaansa, jonka täytyy pyöriä lomallakin tai oikeastaan erityisesti lomalla, koska olemmehan täällä viihdyttämässä pitkään meistä erossa olleita vanhempiamme. Opiskelupaikkakunnalla ehtii sitten hengittää, kun kukaan ei enää odota näkevänsä sinua täsmälleen tähän aikaan illallispöydässä. Tai sitten ei, koska täytyy ansaita leipä pöytään: toiset juoksevat luennoilla noppien perässä, toiset töissä.

Kaikki tämä kiireen tuntu ja näkemisstressi on kuitenkin ristiriitaista, koska haluanhan minä ystäviäni nähdä! Tuntuu vain hölmöltä sopia treffejä kalenteriin kuin suuremmankin bisnesmiehen sihteeri, pohtien, että jos nään tätä viideltä, ehdinkö nähdä tuon seitsemältä. Mutta niin maailma vain nykyään makaa ja me hamsterit juoksemme, minkä ehdimme.

Eilen sain välähdyksen naamoista, joiden kanssa vietin kolme ihanaa opiskeluvuotta. Osaa olin nähnyt aiemmin syksyllä, yhtä vain kerran vilaukselta lukion päättymisen jälkeen. Eilen olimme kuitenkin suuremassa läjässä pitkästä aikaa. Aikaa oli jälleen aivan liian vähän, mutta nautin joka hymystä, naurusta ja typerästä jutusta, jonka ehdimme vaihtaa. Kuten yksi totesi: "Te ette oo sitten muuttunut pätkääkään!" Toivottavasti ei ollakaan :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti