sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Matkalla maailmankansalaiseksi

Kuinka vaikeaa ihmiselle voi olla avata suunsa ja keskustella kielellä, jota on opiskellut viimeiset yhdeksän vuotta ja kirjoittanut YTL:n hyväksymästi? Minä tiedän, että todella vaikeaa. Todella vaikeaa. Ja se on säälittävää. Todella säälittävää.

Olen taitava puhumaan ja kirjoittamaan suomea. Olen aina viihtynyt jossain määrin yleisön edessä ja esimerkiksi koulun esitelmät saivat mahassa möyrivän kauhun sijaan aikaan ihanaa kipristelevää jännitystä, joka muuttui vapautuneeksi esitelmäksi tositilanteessa. Kaikki kääntyy kuitenkin ympäri, kun ääkköset ja öökköset laitetaan boikottiin, ärrän rohiseva sointi piilotetaan ja kirjaimia ei enää lausutakaan niin kuin ne kirjoitetaan. Rentoutuneen persoonan tilalle vaihtuu änkyttävä, vaisu, nolosteleva ja kynsinauhojaan repivä reppana, joka laskee sekunteja kauhun hetkeen, jolloin suu pitäisi avata ja huulien välistä täytyisi livauttaa Lontoon kieltä. Pahinta panikoinnissa on, ettei se rajoitu virallisiin esitelmätilanteisiin vaan kaikkiin hetkiin, joissa englantia täytyisi veistellä.

Hyvä ystäväni vietti pari vuotta sitten au pair -vuoden Lontoossa, rakastui ja asuu nyt Suomessa tämän brittiherrasmiehen kanssa. Ensimmäisellä tapaamiskerrallamme en onnistunut sanomaan hänelle sanaakaan koko iltana, vaikka tarjolla oli jännitystä alentavaa alkoholia ja hetken jopa istuimme pöydän ääressä aivan kaksin. Häpesin olemassaoloani niin paljon. Häpesin itseäni ja häpesin sitä mielikuvaa, jota suomalaisista tarjoilin tälle britille: mykkiä jörriköitä, jotka eivät edes ystävän poikaystävälle puhu. Hiljaisuudella on paha tapa jäädä asumaan, kun sen kerran on päästänyt sisään. Joka kerta muuri välillämme syveni ja ikävä möykky sisälläni kasvoi. Halusin hänen tuntevan olonsa tervetulleeksi ja lisäksi kaikista merkeistä päätellen edessäni istui mahtava persoona, jonka nyt missaisin, jos en saisi suutani auki. Mutta kun on ollut alusta asti hiljaa, aloittaminen on vain entistäkin vaikeampaa. Tuntuu, että odotukset ovat suuremmat. "Hmmm mitähän se on salaillut, kun ei ole aiemmin puhunut. Kuuntelenpa nyt aivan erityistarkkaan." "Kuulkaa, ihme on tapahtunut! SE PUHUU!" Tietenkään kaverini eivät varmasti pahantahtoisesti ajattele minua vastaan, mutta silti pelkäsin. Pelkäsin myös keskustelukumppanini reaktiota, jos yllättäen avaisin sanaisen arkkuni.

Mikä minua sitten pelottaa? Taitoa pitäisi papereiden mukaan löytyä, mutta paperit ovat tositilanteessa hyödyttömiä. Englanti on maailmankieli, jota jokaisen on osattava ja jota kuulee joka tuutista. Juuri maailmankielen asema pelottaa minua. Englanti on kieli, joka tänä päivänä tulisi hallita lähes toisena äidinkielenä, mutta minun taitoni eivät todellakaan ole sillä tasolla. Pelkään tilanteita, joissa pääni on täynnä sanottavaa, mutta suuni ei kykene muodostamaan yhtäkään ymmärrettävää lausetta ja ympäröivät ihmiset katsovat kysymysmerkkeinä suuntaani ymmärtämättä sanojani. Pelkään, että sanottuani jotain keskustelukumppanini toistuvasti katsoo kysyvästi silmiini, enkä kymmenenkään selityskerran jälkeen saa itseäni ymmärretyksi. Pelkään noloja tilanteita, ohi meneviä vitsejä ja kasaan kuivuvia nokkelia kommentteja, joita en saa ulos ymmärrettävästi. Pelkään ympäröivien ihmisten ahdistuvan, kun avaan suuni: "Taas tuo yrittää mölistä jotain, mistä ei saa mitään selvää.". Kuitenkin samalla haluaisin avata suuni ja kokeilla. Kuulla miltä puheeni kuulostaa ja nähdä kuinka ympäristö ottaa minut vastaan. Kyetä olemaan minä vieraallakin kielellä.

Brittimiehen kanssa raja ylitettiin eräänä kesäiltana. Minä puhuin ja hän ymmärsi. Jos ei ymmärtänyt niin sitten kysyi tarkennuksia, mutta joka tapauksessa me kommunikoimme. Tänä syksynä kykenin jo hiukan rentoutumaan hänen kanssaan ja sisukseni hehkuivat riemua, kun keskustelimme kuin mennyttä mykkyyttä ei olisi ollutkaan. Kenties roolit olivat osittain kääntyneet ympäri: hän ymmärtää suomea jatkuvasti paremmin, mutta käyttää sitä vasta vähän.  

Tämän syksyn parhaimmat opettajat minulle ovat kuitenkin olleet korealaiset vaihtarit. Ensimmäiset tapaamiskerrat olin jälleen lukossa. Olin jälleen se säälittävä suomalainen, joka mykkänä hymyilee vieraille ja juttelee suomeksi tilanteessa mukana oleville suomalaisille. Mutta pikkuhiljaa olen saanut kilpeni hajoamaan. Nykyään suuni mongertaa englantia tottelevaisesti, jos paikalla on vaihtareita enkä enää välttele puhumista. Vieläkin joudun etukäteen miettimään pystynkö sanomaan tämän jutun englanniksi, vai kuivuuko vitsiin hauskuus kangertelevaan kieleen, mutta yhä useammin uskaltaudun puhumaan, mitä sylki suuhun tuo. Korelaiset ovat olleet myös uskomattoman hyviä opettajia. Heidän oma englantinsa ei ole täydellistä ja he tallustavat yhtä vieraalla kielimaaperällä kuin minäkin, kummallakaan ei ole etuna eikä painolastina äidinkielen asemaa. Kuuntelijoina he ovat armollisia ja saan selittää asian vaikka viiteen kertaan aloittaen välillä aivan alusta. Toisaalta sama toimii toiseen suuntaan: Jos en ymmärrä, kysyn.

Ja mitäkö olen oppinut? Sen minkä todeksi jo tiesinkin. Maailma ei vahtaa minun englannintaitoani vaan saan ihan rauhassa puhua englanninkielisille ihmisille ilman, että kukaan pitää minua osaamattomana moukkana. Typerä moukka olen vain, jos pidän turpani tukossa. Lisäksi olen oppinut, että minä oikeasti osaan jotain, kieleni on täydellisen ymmärrettävää, kun pää vain suostuu avaamaan suuta lukittavat lukot.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti