maanantai 27. tammikuuta 2014

Se eka. Piikki nimittäin.

Uskottavan lääkärin ura loikkasi tänään taas lilliputin verran eteenpäin, kun pääsimme harkkatyössä ottamaan toisiltamme laskimoverinäytteen. Kyse on siis perus verinäytteestä, joka melkein jokaiselta on jossain elämän vaiheessa käsivarresta imaistu, mutta kun piikittäjinä on kaksikymmentä ensimmäisen vuoden lääkäripyrkyriä, touhussa kestää hiukan ammattilaisia pidempään.

Harkkatyö käsitteli hiilihydraattien imeytymistä verenkiertoon, ja eri henkilöiltä testailtiin eri sokereita. Osa ryhmästä mittasi glukoosirasitusta, osa laktoosin pilkkoutumista ja osalta pojista mitattiin ksyloosin kiertoa elimistön läpi virtsanäytteistä. Näiden lisäksi kaikki mittasivat itseltään paastoglukoosin ja tähän mittaukseen kaivattiin kolmen millin verinäyte, jonka siis otimme toinen toisiltamme vuorotellen. Änkesin itseni mukaan laktoosirasitukseen, jonka vuoksi olimme parini kanssa ensimmäisten joukossa piikityksessä.

Alkuun olin reipas. Tätä olen odottanut ja tässä kyllä onnistun! Tottakai minua jännitti, mutta jännäys oli sellaista kivaa "kohta ylitän itseni" -jännitystä. Kivi-paperi-saksilla nakki napsahti ensin parilleni ja minä sain istua jakkaralle rei'itettäväksi. Olimme harkan alussa nähneet ammattilaisen esimerkin, kuinka pistovälineet valmistellaan, käsivarsi kiristetään, asetellaan oikein, puhdistetaan, suonet tunnustellaan kevyesti painellen ja lopulta, humps vain, neula pistetään läpi. Käteni valmisteltiin pistolinjaan, neula käteen... ja siuh, veri virtaa kauniisti näyteputkeen. Parini oli mestari! Pisto oli yksi kivuttomimpia ikinä (saattaa osin johtua siitä että edelliset piikit ovat olleet veripalvelun jättineuloja) ja suoritus oli muutenkin täydellinen. Jotenkin pistoksen kipua ei edes osannut jännittää, kun jännitin vain parini puolesta, että onnistuuko hän ensiyrittämällä. Laastari päälle ja vuoronvaihto.

Tsemppi pysyi yhä yllä. Tunsin oloni asiantuntijaksi ja ammattilaiseksi, kun asettelin piikinosia pöydälle ja kaivelin vanulappuja valmiiksi odottamaan vuotavaa pistokohtaa. Piikki kasaan, käsi puristukseen ja suonia etsimään. Parini käsi ei ollut helpoin mahdollinen, mutta ei vaikeakaan. Suonet saattoi hyvin tuntea ja vähän nähdäkin, joten teoriassa helppo homma. Mutta... Eipäs ollutkaan. Suuren asiantuntijan hermo petti, kun neulaa piti alkaa mallailla suonen suuntaisesti ja tökätä ihon läpi. Aivan kuin käteeni olisi iskenyt joku lukko, joka esti minua tekemästä sitä pientä pistoliikettä, jolla neula olisi kauniisti sujahtanut ihon alle. Ohjeena meille oli nimenomaan sanottu, että neula täytyy pistää suoneen, ei työntää, koska muuten suoni karkaa alta. Kädet tuntuivat tärisevän ja tuntui mahdottomalta, että tuohon vaaleaan ihoon tökkäämällä voisin löytää punaista verta pulppuavan suonen. Entä jos tökkään liian kovaa? Entä jos käsi tärisee ja pistän ohi? Ratkaisuni oli suoraan lapsuusvuosien laiturinnokasta: polvet jo notkahtavat hyppyyn... mutta ähh ei sittenkään. Minä melkein hyppäsin. Tökkäsin kaveriani piikillä suonen kohdalle, mutta peruutin juuri, kun olisi pitänyt antaa mennä. Vedin neulan ulos saaden aikaan vain pienen verisen pistohaavan ja ylimääräistä verenpaineen nousua parilleni ja ohjaajalle.


Hyvä fiilis loppui kuin seinään. Olen paska lääkäri. En edes pysty yhtä verinäytettä ottamaan. Kaikki muut onnistuivat, mitä ne nyt ajattelevat. Parini pitää minua varmaan ihan hermoheikkona ja työn ohjaaja surkeana epäonnistujana, joka ei osaa paria selkeää neuvoa noudattaa. Varmaan satutinkin pariani ja nyt se kauhulla odottaa seuraavaa yritystä. Minä epäonnistuin! Tein nolon emämokan asiassa, jossa olisin halunnut pärjätä. Se tuntui pahimmalta. Minä halusin onnistua juuri tässä! Koska en epäonnistumisen edessä osaa muuta kuin itkeä, kyyneleet kohosivat silmiin myös nyt. No nyt ne vasta minua luuserina pitääkin! Ensin se kusee pistämisen ja sitten se itkee päälle, reppana. Pakko kai tässä on yrittää tsempata sitä ja päästää yrittämään uudelleen.

Kuivasin kyyneleet, niistin nenän ja eikun uudestaan. Auliisti parini työnsi toisen käsivartensa tarjolle hullulle pistäjänaiselle ja minä valmistelin kaiken uusiksi yrittäen ajatella vain tätä hetkeä enkä minuutti sitten kohdannutta epäonnistumista. Neulan sinetti auki, pienempi pää roskiin, kiinnitä ohjaimeen ja löysää korkki, aseta pöydälle pystyyn. Aseta puristin käteen, kiristä sormet välissä, sormet pois, käsi lepoon patjalle. Tunnustele suonet kevyesti painellen, valitse kohde, tarkista suonen suunta. Puhdista kohta viinalapulla, venytä ihoa, ota neula käteen, purista tukevasti pinsettiotteella, tarkista pistokulma ja anna mennä. Sinne se meni. Tuntui valtavan hyvältä nähdä veren valuvan näyteputkeen, joka kiinnitettiin ohjaimeen piston jälkeen. Minä osuin suoneen ja tuo veri valuu tuonne, koska minä pistin tämän neulan oikeaan paikkaan! Tässä vaiheessa kuitenkin pelkäsin vielä parini puolesta, koska itkupaniikin ja aamun paastoamisen jälkeen jo luonnostaankin vapisevat kädet eivät ole kaikista vakaimmillaan... Ohjaajan hiukan ehkä extra-avustamana (hermoheikko saa erityisapua) veri kuitenkin saatiin purkkiin ja parini käsi säilyi yhtenä kappaleena.

Nyt pari tuntia kokemuksesta haluaisin valtavasti kokeilla uudestaan! Tuo ensimmäinen näyte meni jännittäessä ja hapuillessa, mutta nyt uskoisin jo olevani rohkeampi. Kaipaisin pari rohkaisevaa onnistumista, että saan tuon epäonnistumisen häivytettyä pois mielestä. Vapaaehtoisia, anyone? :D

Kuvitus pikkusiskoni luonnos kuviksen työtä varten.

2 kommenttia: