keskiviikko 26. helmikuuta 2014

22 päivää ensi-iltaan

Speksin ekat läpimenot takana jo reilu viikko sitten ja PuMa huippuvauhdissa. Kaikki tällä hetkellä tiedossa olevat asut ovat työn jo alla ja suurin osa jo valmiina tanssijoiden vaatekaapeissa. Maskeerauksen perusteetkin on jo reenattu kertaalleen, joten suht rennosti saavat puma-vastaavat antaa päivien valua kohti ensi-iltaa. Hiphei!

Viikko sitten sunnuntaina Tivolilla koko show vedettiin ensi kertaa läpi tansseineen, lavasteineen, bändeineen ja näyttelijöineen, jopa muutama valmis mekko nähtiin lavalla. Olen niin kateellinen tanssijoille siitä liikekielestä, mikä heidän kropastaan huokuu. Yksi pieni kädenheilautus näyttää taivaallisen kauniilta ja sulavalta, kun tanssija sen tekee. Odotan todella innolla valmiita koreografioita isolla lavalla showmeikeissä, livebändin soittaessa, valojen ollessa kohdallaan.... ja meidän tekemissä asuissa. Uskon lujasti, että speksi kykenee istuttamaan mahanpohjaani sellainen ihanan teatteritäpinän, joka hyvään esitykseen kuuluu. Olon, jossa iho menee kananlihalle, on vähän ihastunut johonkin hahmoon, tanssijoiden taitavuus melkein kiukuttaa ja musiikin voima iskee kuin halko. Minä rakastan musikaaleja <3

Viimeisimmän speksipäivityksen jälkeen markkinointi on lähtenyt kunnolla käyntiin ja esityksen nimi, juliste ja traileri on julkaistu. Lipunmyyntikin alkaa jo perjantaina! Tänä vuonna speksi ui syvissä vesissä ahdistavissa maisemissa, mutta pelkkää tragediaa ei ole luvassa. Jo ekoissa läpimenoissa sai nauraa, vaikka omstartteja ei vielä edes huudeltu, joten valmiilta esitykseltä odotan paljon. Mutta ehdottoman vakavasti otettava esitys luvassa, ei pelkkää läpänheittoa. Itse odotan lapsekkaalla mielenkiinnolla, koska en eläessäni ole yhtäkään speksiä nähnyt. (Hyvä tänne kirjoitella olevinaan kauhean asiantuntevana.... :D) Kirjoitan vain sen perusteella, mitä olen nähnyt, kuullut ja kokenut tämän vuoden aikana pumaillessani ja näytelmän rakentumista sivusta seuranneena, asiantuntija en väitäkkään olevani.

                                 

                                       

Ommellessa olen muutaman kerran saavuttanut lähes hurmiollisen tilan, että "wou mä osaan tän ja musta on todella hyötyä!". Faktahan on kuitenkin se, että minä olen rivityöläinen, joka ompelee niinkuin viisaammat päättävät ja näkevät hyväksi. Mutta ei tämä yhteiskunta vaan pyöri niin, että kaikki olisivat ompeluneroja, joten meitä tavan talliaisiakin tarvitaan. Läpimenoissa oli aivan mahtavaa nähdä tanssijoiden laittavan valmiit asut päälle (Me ollaan ommeltu ne ihan ite ja ne näyttää noitten päällä noin upeelta!!) ja kuulla kehuja, miten nättejä ne ovat. Kertaakaan en ole katunut, että lähdin PuMaan mukaan :)

lauantai 22. helmikuuta 2014

Muru hei, takki auki!

 
Kevätfiilis. Se iski tänään heti sängystä noustessa. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna vetäisin ulos lähtiessäni päälleni nahkatakin keltaisen talvitakin sijaan ja jätin vielä vetskarin auki. Hähää talvi! Annoin +4 asteisen ilman virrata keuhkoihin asti ja nautin auringon epätoivoisista yrityksistä pilkottaa paksun pilven läpi. Turku ei todellakaan näyttänyt tänään erityisen keväiseltä, mutta sisälläni kevät puhkesi tänään ensimmäistä kertaa. Ensioireena huomasin pari päivää sitten riemuitsevani erityisen paljon kuivasta paljaasta asfaltista ja siitä, miltä tennarit näyttävät vasten sen harmaata pintaa. Paljasta asfalttia Turku on ollut täynnä koko talven, mutta pari päivää sitten se ensi kertaa näytti keväiseltä. Kuivalta ja vähän pölyisältä. Kevään ensimmäiset katupölyt leijailivat myös silmiini tällä viikolla, joten selkeitä kevätjuttuja on ilmassa. Eilisestä lumipyrystä ei sitten ole tarvetta puhua.

Hiukan annoin viileälle ilmalle vielä periksi ja nahkatakin alle valitsin pehmoisen neuleen. Lyhyellä kirpparimatkalla ei kuitenkaan kertaakaan paleltanut (vaikka takki oli auki), joten joko sää oikeasti on jo lämmin tai lämpöiset ajatukseni vain pitivät kylmän loitolla. Hame on viime viikolla ostettu H&M:n perustrikoo, jonka sain vasta nyt hommattua, vaikka suunnitelmissa on ollut jo useamman vuoden. Viime päivät olenkin vain nauttinut hameen mahdollistamista uusista asukokonaisuuksista, kun pyllyn saa piilotettua trikoolärpäkkeellä, vaikka paita vähän lyhyempi olisikin.
  

perjantai 14. helmikuuta 2014

Ystävänpäiväpöhinää

Saa onnitella. Tentti oikeastaan lukematta läpi. En ole oikein ylpeä, tällä menolla minusta tulee aika kurja lääkäri, mutta vannon tsemppaavani, kun meno käy kiinnostavammaksi (minä vihaan lipidiroskaa jota tämän kurssin toinen puolisko on ollut). Heti tentin jälkeen karkasin kotiin kyhnämään ystävänpäivähöyryissä poikaystävän viekkuun. Aikaisemmin pidin tätäkin päivää yhtenä huuhaana, mutta parisuhteellisena tämä on oikeastaan aika kivaa: maljakossa sulostuttavat pinkit ruusut ja maha on täynnä loistavaa kiinalaista ruokaa. Jenkkimaterialismin sijaan haluan kuitenkin nähdä tämän päivän erityisenä yhdessäolon päivänä, jolloin tehdään jotain kivaa yhdessä ja hymyillään, vaikka ulkona on harmaata ja räntä rätkii kasvoihin. Itse muistin Jarkkoa berliininmunkeilla, energiajuomalla ja salmiakkisuklaalla, joten tänäkin vuonna taisi tulla turpaan "kilpavarustelussa", sen verran kauniita nuo ruusut ovat :)

                      

Söpöilyn lisäksi hymyilemään saivat postissa tulleet muutamat ystävänpäiväkortit. Massiivista korttivirtaa ei meiltäpäin maailmalle lähtenyt, mutta muutamille tutuille ja mummoille on kiva tälläisen päivän sattuessa laittaa korttia ja kylkeen vähän kuulumisia, kun aika harvoin tulee nähtyä. Ketään en ole unohtanut vaan kaikki ovat kyllä ajatuksissa, vaikka mitään ei kuulukaan! :)

Nyt ilta jatkuu edelleen laatuajalla -jääkiekkoa, sirkusaakkosia ja viikonloppu. Ei paha.

Hyvää ystävänpäivää! <3

                      

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Khihiihih!

Tiedättekö sen tunteen, kun olet keksinyt loistavan yllätyksen, mutta nyt täytyisi malttaa pitää se salaisuutena? Elän tätä juuri nyt! Keksin tänään luennolla maailman parhaan jutun, jolla yllättää Jarkko, ja nyt siitä eteenpäin olenkin ollut aivan täpinöissä. En ole osannut keskittyä mihinkään, koska aina ajatukset palaavat ideaani. Minulle käy usein näin, kun innostun jostain oikein kovaa. Hion suunnitelmaa päässäni tuntitolkulla ja kihisen innostuksesta niin, että päähän ei mahdu mitään muuta. Tunne on mahtava, koska tietää, että edessä on jotain huippua, joka saa hymyn huulille niin rakkaalle kuin itselle. Aikaisemmin näin on käynyt ainakin interrail-suunnitelmien ja viime vuosipäivälahjan kanssa, kun keksin, että menemme teatteriin -olen superinnostuja. Kerron suunnitelmista luonnollisesti myöhemmin lisää, mutta nyt suu on suljettava, koska on liian aikaista lätistää yllätyspannukakkua. Luvassa on huippujuttu pe 28.3. klo 12 alkaen, mutta muu jääköön vielä mysteeriksi. Tasan tämän verran tietää yllätettävänikin :)

En ole aiemmin tiennyt rakastavani yllättämistä, mutta parisuhde on opettanut senkin. Tykkään hurjasti tästä kihinästä, joka kropassa kutittelee, kun on saanut hyvän idean. Eikä ideoiden tarvitse olla edes suuria! Eilen kihisin riemusta, kun avomiehen palatessa kotiin, sain vetää uunista nachopaistoksen ja pakastimesta jääkylmät alkoholittomat oluet, koska Jarkko edelleen jatkaa tipatontaan. Niin pientä, mutta niin suurta! Vaikka juhlapäivät ovat yleensä ylläreiden kulta-aikaa, perusarkeakin piristää kummasti, jos takaraivossa kutittelee kiva edessä odottava yllätys. Sitä vain jaksaa paremmin, kun on mitä odottaa, ja tänäänkin ikävänä alkanut päivä parani potenssiin miljoona, kun lamppu päässäni syttyi. Luennoista käteen ei jäänyt oikein mitään, mutta hukkaan päivä ei silti mennyt. Ennen PuMa-tapaamista jäi luppoaikaa ja päätin juhlin ideaani Coffarissa lasilla valkoviiniä. Sanokaa minun sanoneen, tästä tulee hyvä.... ;)

                        

maanantai 10. helmikuuta 2014

I just wanna make you sweat!

Hanat auki, täältä puskee. En tiedä, mikä venttiili kropassani on viime viiikkoina auennut, mutta jumppa tuntuu nostavan hurjan pisaroinnin pintaan, oli kyse sitten lihaskuntorääkistä tai sykereenistä. Saako tämän ajatella syvänä puhdistautumisena? Että elimistö puskee ulos kaikkea saastaa, mitä sisuksiin on kertynyt ja kohta kehoni on puhdas temppeli, jossa sielun kelpaa asustella? Mihin tässä maailmassa enää joogaa tarvitsee, kun peruspumppi riittää siistimään maallisen majan? Olen harkinnut jopa isomman vesipullon raahaamista saliin, koska puolen litran pullo tuntuu vajuvan aivan liian nopeasti. Aikaisemmin litkin yleensä kotimatkalla pullon pohjat kurkkua kohti, koska tunnin aikana vettä jäi yli. Diabeteskö tässä on iskenyt?

Hikoilussa on puolensakin. Paidan paljastaessa hikirannut liikkumisen jälkeen, voi lillua mielihyvässä, että jotain on todella tullut tehtyä. (Ja nyt kun hiki puskee pintaan heti sykkeen kohotessa yli kuudenkympin, hyvän fiiliksen saa helpommalla, hähää.) Hiukan minua on kuitenkin huijattu. Vaikka hikipisarat helmeilevät urheiluliivien välissä jumpan aikana, äärimmäisen seksikkääksi oloani en kyllä tunne, vaikka netissä liikkuvat kuvat kuinka yrittävät vakuutella, että ah kun treenaava nainen on hot ja meikkipellet not. Minulle peili tarjoaa jumpan jälkeen vain possunpinkkiä naamaa, märkää niskaa ja kastunutta paitaa, unohtamatta luonnon omaa eau de toilettea. Grrrr... Onneksi mielellä on enemmän tarjottavaa :)

                         
Nostin eilen pumpissa pitkästä aikaa onnistuneesti painoja ja kas kummaa, tänään peilistä vilkuili timmi treenimimmi, jonka pakara on tiukka kuin rusina ja hauis saa mittanauhan poksumaan kuin Herculeksella. Just joo. Sama vanha löysä rimppakinttu sieltä tuijotteli, mutta onneksi pää antaa anteeksi ja jopa enemmän -se luo illuusion edistyksestä palkkioksi edellispäivän jaksamisesta. Ja voi kiitos rakas pääkoppani, koska se auttaa! Pikku lihaskipu pakarassa, pojoing, se on varmasti kasvanut eilisestä kolminkertaiseksi. Aijai, haukkari on hellänä, mutta oh onpa se suurentunut!

Olen nyt terveellisen elämän alusta asti (eli 7.1. alkaen) kuluttanut yliopistoliikunnan steppilautoja ja pumppitankoja joka viikko vähintään kolme kertaa, juuri niinkuin tavoitteena olikin. Olo on hyvä ja ehkä pientä edistystäkin on huomattavissa, vaikka erityisesti pumpeissa olen huono itseäni piiskaamaan. Siispä vain uusia hikipisaroita kohti suurempi vesipullo kainalossa! Antaa hikirauhaset kuule puskea vaan!

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Sunnuntaiolo

Paljon unta kivan illan päätteeksi, aamukahvi Enni Rukajärven hopeahuumassa, nyhjäämistä sohvannurkassa poikaystävän paidassa, ei kiirettä mihinkään ja kauniita tulppaaneja maljakossa. Tästä on hyvä sunnuntai tehty. Yksinkertaisista asioista ja paljosta ajasta, jolla ei ole mitään tarkoitusta. Mutta jekku onkin juuri siinä. Turhaa aikaa ei olekaan. Tälläkin ajalla on tarkoitus, koska kaikessa tehottomassa turhuudessaan tämä aika on sitä kaikista tärkeintä. Minun pääni kaipaa paljon turhaa istuskelua ilman painetta sinkoilla suuntaan tai toiseen. En ole nyky-yhteiskunnan kaipaama tehoraketti, joka nauttii sykkeestä 24/7 ja tahtoo elämässään saavuttaa kaiken sekä koulutuksessa että vapaa-ajassa: pelastaa orpokoirat vapaaehtoistyöllä, yksinäiset vanhukset kahvihetkillä, kerätä opintorekisterin täyteen vitosia ja soittaa trumpettia menestysorkesterissa.

        

Minä kaipaan itsekkään tyhjiä tunteja, jolloin saan keskittyä vain olemaan minä itse ja ihailemaan elämän kivoja asioita. Tällä hetkellä riemuitsen korealaista musiikkia vieressä etsivästä poikaystävästä, naisten 3000 metrin pikaluistelusta olympialaisissa, suunnitelmissa muhivasta pekoni-tomaatti-pastasta, ikkunan edessä palavasta kynttilästä ja kauniisti lakatuista kynsistä. Olen yksinkertainen, mutta onnellinen.

                       

lauantai 8. helmikuuta 2014

Pikkulaskiainen

Teksti on kirjoitettu pilke silmäkulmassa ilman tahtoa loukata ketään.

Mäkeä en saanut näkökenttään koko torstain aikana, mutta kultamerkin arvoisesti sentään nostin kuppia ja riehuin humalaisena ympäri Turkkusen katuja. Kai ihmisarvoni kasvoi juuri potenssiin kuusikymmentäseitsemän? Toriltahan se kaikki lähti. Humaltuneen opiskelijan röyhkeydellä kiilasin VIP-lippu kourassa pari tuntisiksi venyneiden lipunvaihtopisteiden jonojen ohi. Pysykää te kuolevaiset ruodussa siellä, teille riittää kyllä tilaa, kunhan ykkösluokka on ensin nostettu kunnon humalaputkeen! Ehditte kyllä jonottamaan baareihin, joissa vittuuntunut henkiläkunta kyllä palvelee teitä ilolla. Tilaa riittä kaikille! Paitsi hups, eihän sitä tilaa ollutkaan. Humalaisten tulevaisuuden toivojen huojuva jono mutkitteli myöhemmin illalla Börsin ovelta ympäri Turun katuja tunti toisensa perään, koska valtavan baarikompleksin vetokyky olikin rajallinen, mikä ilmeisesti yllätti järjestäjät. Jos myymme 4000 lippua ja baariin mahtuu 3000? Hmmmmm. No problem! Ykkösluokka bailaa ja kolmosluokka jonottaa, kunnes koko laiva uppoaa ja jonottajat kääntyvät kannoillaan kotia kohti itkemään sarkastisesti somen maailmaan. Tämä on sitä hyvää mainosta iloiselle opiskelijatapahtumalle! :)


                     

Korjataan nyt heti alkuun, että minä en ohitellut ketään. Enkä kyllä riehunutkaan Turun yössä. Lipun vaihto rannekkeisiin tapahtui sujuvasti (:D) keskeisellä kauppatorilla, jonne varmasti kaikki innostuneet ulkopaikkakuntalaiset kisaturistitkin löysivät nauttimaan jonottamisen iloista. Mutta eipä paljon haitannut! Etukäteen ostetuilla käteislipuilla jonot sai loikkia ohi ihan luvallisesti ja aikaa säästyi asiaan eli etanolijuomista nautiskeluun, joten allekirjoittaneen seurueen baarikierros pääsi alkamaan aivan aikataulussa ilman ylimääräisiä kiukutuksia, joita monen tunnin jonossa seisoskelu ehkä kenties olisi saattanut aiheuttaa. Kaikki myötätunto lippunsa netistä ostaneille, joita joukossa varmasti oli enemmistö. Erityistervehdys muualta Suomesta Turkuun raahautuneille: tulkaa toki uudestaan!
          

Raha vaihtaa omistajaa, kurkut kostuvat, ilta etenee ja promillet veressä kasvavat. Kunnon pöhnässä on hyvä siirtyä seuraavaan jonoon: rastipassin vaihto haalarimerkkiin. Taas onnistuin luikkimaan ilman jonossa kellumista. Kiitän omaa kurssiani, joka pelasti minut kahteen kertaan illan aikana ylimääräiseltä jonottamiselta. Lippujonossa pojat vinkkasivat, että paperilipulla saa VIP-kohtelun ja illalla kaveri ohjasti minut vaihtamaan passiani tyhjään jonoon, jonka olemassaoloa kukaan ei vain ollut huomannut. Merkki kouraan ja snägärijonoon! Jeah! Kultajuhlat alkakoon!
                    

Börssin ovella astuttiin sotatantereelle. Ajoissa paikalle valumalla me pääsimme sisään helposti. En siis täysin osaa ymmärtää kanssatoverieni tuskaa, mutta yritän parhaani: Lippu maksaa 14 euroa!! Sillä saat monen tunnin jonon jälkeen rannekkeen, jolla saat ostaa yhäkin opiskelijalle kallista veteen laimennettua viinaa baareista, joiden työntekijät näyttävät nielleen korillisen sitruunoita ennen työvuoroon marssimista. No mutta onhan meillä ne jatkot.... Paitsi, että kun ei ollut. Väki, joka sisään pääsi luovutti aika ajoissa, koska baari oli aivan tukossa. Samaan aikaan ulkona seisoi lipusta maksaneita opiskelijarukkia, joilla ei ollut toivoakaan päästä sisään nauttimaan Cascadasta. Jollakin on yhteenlasku mennyt pieleen, kun pohdittiin lippujen määrää suhteessa baarin kapasiteettiin.

Kaikesta tapahtuneen kauheudesta huolimatta olen itse vain pikkuruisen näreissäni, lähinnä tuttujen puolesta. Henkeen ja vereen on vaikea loukkaantua, kun itsellä ilta sujui loistavasti. Mahtava meininki vanhojen ja uusien koulukavereiden kanssa, tipaton saatiin tyylillä kumoon ja kaikin puolin kaikki vain natsasi! Toivottavasti ensi vuonna Pikkulaskiainen oivaltaa kasvaneensa ulos lapsenkengistä kunnon miehisiin saappaisiin. Ne saappaat vaativat täytteekseen paljon järjestäjiä pyörittämään eri vaihtopisteitä ja nohevampaa jatkosuunnittelua, että ensi vuonna mahdollisimman moni voisi sanoa iltansa olleen helmi! :)

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Gettin' high. No matter how.

Kuukausi takana ilman alkoholia! Ilman kuplivaa nousuhiprakkaa, ilman oksettavia aamuja, ilman oksettavia iltoja, ilman rentoja viinilasillisia viikonloppuisin ja ilman holillisia saunajuomia. Hengissä ollaan, mutta tottakai arjesta piti päästä irti kuluneen kuukaudenkin aikana, vaikka viinaa kurkkuun ei saanutkaan kaataa. Ja ehei, en todellakaan puhu kasvimaailman poltettavista tuotteista vaan kasvimaailman oraalisesti litkittävistä nautinnoista.

Kahvia, kahvia, kahvia. En ole niitä mokkakoukussa kouristelevia ihmisiä, joiden on pakko saada aamulla viiden litran ämpärillinen mustaa kultaa, että he saavat edes niiku silmänsä auki. Minulle kahvi on pahanmakuinen nautinto. Liemi itsessään ei ole paratiisi Iittalan kupissa, mutta usein tilanteet, joissa kahvini nautin ovat niitä parhaita maan päällä: myöhäiset viikonloppuaamut, hetket kahvilassa hyvässä seurassa ja aamukahvi luennolla. Hetki huulet kupilla on usein rauhallinen sekunti, jonka aikana saa vain istua ja keskittyä maistamaan kaikki kofeiinin kitkerät sävyt kielellä. Kuuma kuppi käsissä lämmittää kohmettuneet sormet samalla, kun kuuma juoma sulattaa ruokatorven ja kofeiini imeytyy suonistoon.

                               

Kun kahvia juo kupin päivässä tai joskus ei sitäkään, sen huumaava vaikutus säilyy. Iso kuppi kahvia aamuluennolla, 20 minuutin odottelu ja yhtäkkiä sitä tunteekin olevansa supermies! Kahvi humahtaa nuppiin täsmälleen samalla tavalla kuin alkoholi silloin kuin nousu on parhaimmillaan. (Kuulostan kamalalta alkoholistilta näiden parin edellisen postauksen perusteella, mutta varmasti jokainen alkoholia nauttinut tietää nousuhumalan hyvät hetket.) En ihmettele yhtään, miksi kahvi joissain luokituksissa määritellään huumausaineeksi. Vaikutuksen ollessa voimakkaimmillaan tuntuu, että maailman on yksi vaaleanpunainen rantapallo, joka kelluu onnellisten asioiden kirkkaan turkoosissa meressä. Haasteet tuntuvat innostavilta pikkuesteiltä ja koko ihmiskunta tuntuu olevan polvillaan edessäni. Sinänsä onni, että kahvi on yhteiskunnassamme niin hyväksyttyä -tenttiin lukiessa on paljon kivempaa leijua pilvissä kuin rämpiä syvällä epätoivon suossa.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Känniääliön paluu?

Tipaton till Pikkulaskiainen -projekti vetelee hyvin pitkälti viimeisiään. Huomenna torstaina saa riipaista korkin taas auki ja palata hilpeän humaltuneeseen opiskelijaelämään. Ruuan suhteen natseilu loppui jo kuun vaihteeseen, ja viikonloppu kruunattiinkin sunnuntaina lähipizzerian antimilla. Roskaruuan välttely sujui itseltäni kuitenkin alkoholia helpommin, vaikka riipaisevia tuskia ei pullonkaan kiertelyyn liittynyt. Torstaina koittavaan nousuhumalan auvoon laskeutuminen tapahtuu toisaalta ilolla, mutta hiukan myös oksennuksen maku kurkussa. Onko kuukausi ilman viinaa muuttanut jotain?

Eniten olen kaivannut kepeän nousuhumalan iloa ja innokkuutta. Sitä hetkeä, kun tiedät, että selvänä suu ei ehkä kävisi näin tiuhaan tahtiin, mutta tässä pienessä sievässä asioiden kuulukin sujua juuri näin, ja tuon vastapäätä istuvan puolitutun tyypin kuulukin olla sillä hetkellä kuin paras kaverisi. Minuun alkoholi vaikuttaa perinteisen rohkaisevasti. On helpompi olla äänekkäämpi ja sosiaalisempi, kun selvän pään pongauttelemat sosiaaliset käytösnormit eivät rajoita käyttäytymistä. En todellakaan ole tästä ylpeä. Mieluummin olisin sosiaalinen aina ja erityisesti selvinpäin. Pomppisin tanssilattialla typeriä liikkeitä veivaten ilman tipan tippaa etanolia. Mutta ei. Se tuntuu harvoin samalta kuin muutaman promillen kiertäessä veressä.

Kuukauden aikana raivokkaita biletyshetkiä on onneksi kertynyt ilman drinksujakin. Tammikuuhun mahtui ainakin Pikkulaskiaisen etkot, Tomorrowländit ja Tursajaiset, joista jokaisessa minulla oli hauskaa ja jalka nousi tanssilattialla kevyesti. Onkin paljolti jostain tähtitieteellisestä kiinni, onko selvänä hauskaa vai ei. Koska joskus tanssiessa tuntuu, että olisi onnellisessa humalatilassa, vaikka pää on puhdas kuin pikkulapsella, kun taas välillä naama täytyy vääntää tekohymyyn ja yrittää väkisin todistella itselleen, että ehhehh kyllä minulla on hauskaa ilman viinaakin. Onneksi sama ilmiö pätee humalassa reivaamiseenkin -aina ei vain ole yhtä hauskaa ja railakasta.

Kuukauden aikana en kertaakaan ole kaivannut krapula-aamuja, jolloin väsymyksen lisänä päässä jyskyttää vasara ja kurkussa möyrii oksennus. On ollut ihana herätä bileiden jälkeisenä aamuna, jos ei virkeänä niin ainakin kivuttomana uuteen päivään, koska krapula on kamalaa. Kamalaa. Kurkussa koko päivän mukana kulkeva oksettava tunne ja kehoa ravistelevat kylmät/kuumat aallot... yöhh.. Ei ole ollut ikävä.

Ikävä ei ole ollut myöskään niitä hetkiä, kun kesken ilonpidon tajuat menneesi liian pitkälle. Muutama edullinen shotti tai se viimeisin huikka viinipullosta -elämäsi suurimmat virheet. Yhtäkkiä olo alkaakin olla vaisu ja silmät seisovat tuijottaen tyhjinä suoraan eteenpäin. Pää käy kovaa painia, että selvitäänkö tästä vai tuleeko ilta päättymään vessareissuun. Itselläni tuo pohdinta vaatii aikaa ja se aika todellakin vain istutaan mahdollisimman paikallaan ja puntaroidaan vaihtoehtoja. Riittäisikö lasi vettä ja hetki istumista vai vaaditaanko järeämpiä keinoja? Samalla joka toinen minuutti iskee pyörryttävä humala-aalto, joka saa maailman heittämään ympäri pariksi sekunniksi ja olet varma kuolevasi siihen paikkaan. Oi nam...

Elämä onneksi opettaa. Viimeisen vuoden sisään olen tainnut piipahtaa puuteroimassa nenääni illan saatossa kaksi kertaa, kun tuoreena täysi-ikäisenä joka toinen baarireissu alkoi railakoiden etkojen seurauksena toiletin puolelta. Krapulakin on pysynyt hallinnassa, kun humalan määrä on pysynyt sopivana, ja viime aikoina olenkin kärsinyt lähinnä "olen juonut" -olosta, joka on krapulaa paljon siedettävämpi olotila. Sama linja toivottavasti jatkuu myös tulevaisuudessa, vaikka paluun alkoholin maailmaan teenkin.

Kaunista ruokaa

 Kiitos japanilaiset! Kiitos Jarkko! Ilman miljoonia Aasian asukkeja ja ilman poikaystävääni en eläisi tätä ihanaa elämää, jota nyt elän. Luvassa on nannaa sekä silmille että makuaistinsoluille, koska nyt puhutaan sushista.
                       

Täydellisen näköistä! Ruoka ei voisi kauniimmaksi enää oikein muuttua. Maku sen sijaan voisi... Sushiuran alussa kotisushi oli täydellistä ihan vain kylmäsavulohella ja kurkulla täytettynä, mutta nälkä kasvaa syödessä, kuten sanotaan. Muutama reissu ammatilaisten hoiviin Hanko-sushiin ja aijai, kun omat luonnokset alkoivat näyttää hiukan yksikertaisilta ja makukin hiukan yksitoikkoiselta. Täytyi rueta siis hifistelemään. Citymarketin kalatiskille mars ja mukaan tuoretta gourmetlohta ja tonnikalaa. Etniseltä osastolta vielä korin pohjalle levät, nigirimuotti ja riisiviinietikka sekä HeVi-puolelta kurkku+avokado niin ainekset alkavat olla paketissa. 
                                   

Kotona edessä oli vaikein osuus: riisin keittäminen. Kuraahan siitä tuli, vaikka ohjeita noudatettiin. Ainiin, paitsi, että oikean sushiriisin tilalla me käytimme jasmiiniriisiä.. Mutta kun sillä on hyvää tullut ennenkin ja halvempaakin se on! Uutena hifistelynä kuitenkin maustoimme riisin riisiviinietikka-sokeri-suola -liuoksella, jotta riisi ei maistuisi aivan niin riisille. Saimme palkkioksi hurjasta vaivannäöstä ja rahanmenosta etikkaista riisimössöä, joka oli tahmaista kuin liisteri ja toisaalta aikaisempaa kosteampaa niin, että makirullat eivät pysyneet kauniin jämäköinä vaan ennemmikin löysinä kuin.... no... kyl te tiiätte.
                                   

Raa'alle lohelle annan kyllä pisteet. Kala maistui aivan samalta kuin ravintolassa, jos vain onnistui sulkemaan riisin maun ulos makunystyröistä. Tonnikala sen sijaan maistui liiaksi kalalta. Voi tietysti olla, että fisu ei enää lauantai-iltapäivänä ollut tuoreimmillaan ja siksi aromi oli niin tujun kalainen. Testattu kuitenkin on.

Vaikka maku tällä kertaa hiukan ontui, kaunis ulkonäkö onneksi pelastaa paljon. Ja toisaalta haasteet pitävät mielen virkeänä!

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Sama ikä, eri elämä

1992. Hieno vuosi syntyä. 2014. Hieno vuosi elää. Väliin mahtuu 21 vuotta elämää, jonka seurauksena elän ja olen juuri tässä, missä nyt olen. Turussa, yhteisessä kodissa avomieheni kanssa, lääkiksen eka vuosi rullaamassa, opiskelijaelämästä nauttimassa ja unelmoiden matkustelusta, ammatin oppimisesta ja oman perheen perustamisesta joskus tulevaisuudessa. 21-vuotiaan elämää voi kuitenkin elää täysin eri tavalla.

Seuraan vanhan luokkakaverini kirjoittamaa blogia, jossa hän kirjoittaa arjestaan kahden lapsen äitinä ja aviovaimona. Äitinä ja aviovaimona. Olemme samaa vuosikertaa, mutta muuten elämämme ovat kaukana toisistaan. Ainakin koen näin. Arki on täynnä erilaisia askareita, eri elämänrytmiä ja unelmat ovat varmasti erityyppisiä. Tarkoituksenani tässä kirjoituksessa ei missään nimessä ole loukata tai vähätellä ihmisten erilaisia valintoja elämänsä suunnalle. Päinvastoin ihailen ja välillä jopa kadehdin tuttuani ja sitä arkea, josta hän kirjoittaa. On täysin eri asia saavuttaa elämässään unelmiensa opiskelupaikka, kuin luoda ja kasvattaa nuorena äitinä ihan oikea ja todellinen lapsi, uusi ihminen. Molemmat ovat saavutuksia, mutta niin erilaisia. Kumpikin oikeuttaa olemaan ylpeä itsestään ja röyhistämään rintaansa peiliin katsoessa, mutta muuten noita saavutuksia ei voi vertailla.

Elämä on valintoja ja valinnat tekevät matkaamme mutkia, jotka vievät meidät lopulta omiin päämääriimme. Minun päämääräni ovat selkeät ja ovat oikeastaan aina olleet. Opiskelu on ollut minulle tärkeää ja olen aina nauttinut uuden oppimisesta. Koko ikäni olen tiennyt, että isona haluan olla jotain tärkeää. Jotain josta nautin ja olen kiinnostunut, ja jonka eteen joudun tekemään työtä. Kirjoittaminen ylioppilaaksi oli ensimmäinen pykälä, josta alkoi taivallus kohti lääkistä. Sekin onnistui lopulta ja nyt olen ensimmäisen vuoden räkänokkamedisiinari, joka ramppaa luennoilla, ruikuttaa edessä olevista tenteistä ja ryyppää opiskelijabileissä. Olen kaikkeen tähän tyytyväinen. Minun elämäni on tätä ja juuri tätä sen haluankin olevan. Mutta se voisi olla hyvin erilaista.

                      

Lapset ovat hiukan tämänpäivän nuoren naisen murheenkryyni. Sen verran evoluution taakka varmaan painaa omassakin niskassa, että viime aikoina vauvat ovat alkaneet näyttää entistäkin söpömmiltä ja kaupungilla vastaan marssivat vauvamasut laittavat miettimään, miltä oma maha näyttäisi viiden kilon pötkylä sisällään. Mutta kun kaikkea ei ehdi, vaikka munasolut kuinka meheviä juuri tällä hetkellä olisivatkin.
Haastavat opinnot + normaali keskivertoihminen + vauva + opiskeleva puoliso = mahdottomuus.
Selviytyminen olisi varmasti mahdollista, mutta noin suuria elämää mullistavia kokemuksia ei halua kokea vain puoliksi läsnäolevana. Ja puhun sekä lapsista että opinnoista. Molemmat haastavat, innostavat ja vaativat aikaa eikä kummankaan kehittymistä halua missata. On siis tehtävä valintoja. Mihin haluan käyttää vuoteni nuorena aikuisena? Tämä ison valinnan takia kuilu eri suunnan valinneiden saman ikäisten naisten välillä tuntuu niin syvältä tässä ikävaiheessa. Olemme huolinemme kuin eri planeetoilta! Myöhemmin kuoppa voi onneksi madaltua, kun namuja voi vuosien kuluessa haalia kummastakin laarista: vauva sulle, opintoja mulle ja toisinpäin!

Sen sijaan, että murehtisin huomisen harkkatyön alkupalaverikysymyksistä, voisin huolehtia lattialla nuhaansa itkevästä naperosta. Tai kalliiden kurssikirjojen sijaan pohtisin, millaiset rattaat käyttöömme sopisivat parhaiten. Naapureiden riitelyn sijaan heräilisin öisin lohduttamaan nälkäänsä surevaa pikkuista. Lääkiskavereiden haalimisen sijaan yrittäisin löytää samassa elämäntilanteessa olevia nuoria äitejä. Onnistuneen tentin sijaan saisin pienet huulet nousemaan hymyyn mahaan pörisyttämällä. Interrailista unelmoinnin vaihtaisin kivaan perheen yhteiseen risteilyyn Tukholmaan ja jumppailut monta kertaa viikossa ulkoiluun lasten kanssa. Puolensa kummassakin.

Oma, minulle täydellinen elämäni, rullaa koulun, vapaa-ajan ja parisuhteen tasapainoillessa, mutta se ei ole ainoa vaihtoehto. Ihailen nuoria naisia, jotka tekevät toisin ja ovat rohkeasti nuoria rakastavia äitejä. Toisaalta olen ylpeä myös meistä, jotka haluamme jo nuorena aloittaa uran rakentamisen. Onneksi meille kaikille on paikkamme ja yhteiskunta kaipaa molempia: uusia veronmaksajia ja uusia ammattilaisia :)