sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Sama ikä, eri elämä

1992. Hieno vuosi syntyä. 2014. Hieno vuosi elää. Väliin mahtuu 21 vuotta elämää, jonka seurauksena elän ja olen juuri tässä, missä nyt olen. Turussa, yhteisessä kodissa avomieheni kanssa, lääkiksen eka vuosi rullaamassa, opiskelijaelämästä nauttimassa ja unelmoiden matkustelusta, ammatin oppimisesta ja oman perheen perustamisesta joskus tulevaisuudessa. 21-vuotiaan elämää voi kuitenkin elää täysin eri tavalla.

Seuraan vanhan luokkakaverini kirjoittamaa blogia, jossa hän kirjoittaa arjestaan kahden lapsen äitinä ja aviovaimona. Äitinä ja aviovaimona. Olemme samaa vuosikertaa, mutta muuten elämämme ovat kaukana toisistaan. Ainakin koen näin. Arki on täynnä erilaisia askareita, eri elämänrytmiä ja unelmat ovat varmasti erityyppisiä. Tarkoituksenani tässä kirjoituksessa ei missään nimessä ole loukata tai vähätellä ihmisten erilaisia valintoja elämänsä suunnalle. Päinvastoin ihailen ja välillä jopa kadehdin tuttuani ja sitä arkea, josta hän kirjoittaa. On täysin eri asia saavuttaa elämässään unelmiensa opiskelupaikka, kuin luoda ja kasvattaa nuorena äitinä ihan oikea ja todellinen lapsi, uusi ihminen. Molemmat ovat saavutuksia, mutta niin erilaisia. Kumpikin oikeuttaa olemaan ylpeä itsestään ja röyhistämään rintaansa peiliin katsoessa, mutta muuten noita saavutuksia ei voi vertailla.

Elämä on valintoja ja valinnat tekevät matkaamme mutkia, jotka vievät meidät lopulta omiin päämääriimme. Minun päämääräni ovat selkeät ja ovat oikeastaan aina olleet. Opiskelu on ollut minulle tärkeää ja olen aina nauttinut uuden oppimisesta. Koko ikäni olen tiennyt, että isona haluan olla jotain tärkeää. Jotain josta nautin ja olen kiinnostunut, ja jonka eteen joudun tekemään työtä. Kirjoittaminen ylioppilaaksi oli ensimmäinen pykälä, josta alkoi taivallus kohti lääkistä. Sekin onnistui lopulta ja nyt olen ensimmäisen vuoden räkänokkamedisiinari, joka ramppaa luennoilla, ruikuttaa edessä olevista tenteistä ja ryyppää opiskelijabileissä. Olen kaikkeen tähän tyytyväinen. Minun elämäni on tätä ja juuri tätä sen haluankin olevan. Mutta se voisi olla hyvin erilaista.

                      

Lapset ovat hiukan tämänpäivän nuoren naisen murheenkryyni. Sen verran evoluution taakka varmaan painaa omassakin niskassa, että viime aikoina vauvat ovat alkaneet näyttää entistäkin söpömmiltä ja kaupungilla vastaan marssivat vauvamasut laittavat miettimään, miltä oma maha näyttäisi viiden kilon pötkylä sisällään. Mutta kun kaikkea ei ehdi, vaikka munasolut kuinka meheviä juuri tällä hetkellä olisivatkin.
Haastavat opinnot + normaali keskivertoihminen + vauva + opiskeleva puoliso = mahdottomuus.
Selviytyminen olisi varmasti mahdollista, mutta noin suuria elämää mullistavia kokemuksia ei halua kokea vain puoliksi läsnäolevana. Ja puhun sekä lapsista että opinnoista. Molemmat haastavat, innostavat ja vaativat aikaa eikä kummankaan kehittymistä halua missata. On siis tehtävä valintoja. Mihin haluan käyttää vuoteni nuorena aikuisena? Tämä ison valinnan takia kuilu eri suunnan valinneiden saman ikäisten naisten välillä tuntuu niin syvältä tässä ikävaiheessa. Olemme huolinemme kuin eri planeetoilta! Myöhemmin kuoppa voi onneksi madaltua, kun namuja voi vuosien kuluessa haalia kummastakin laarista: vauva sulle, opintoja mulle ja toisinpäin!

Sen sijaan, että murehtisin huomisen harkkatyön alkupalaverikysymyksistä, voisin huolehtia lattialla nuhaansa itkevästä naperosta. Tai kalliiden kurssikirjojen sijaan pohtisin, millaiset rattaat käyttöömme sopisivat parhaiten. Naapureiden riitelyn sijaan heräilisin öisin lohduttamaan nälkäänsä surevaa pikkuista. Lääkiskavereiden haalimisen sijaan yrittäisin löytää samassa elämäntilanteessa olevia nuoria äitejä. Onnistuneen tentin sijaan saisin pienet huulet nousemaan hymyyn mahaan pörisyttämällä. Interrailista unelmoinnin vaihtaisin kivaan perheen yhteiseen risteilyyn Tukholmaan ja jumppailut monta kertaa viikossa ulkoiluun lasten kanssa. Puolensa kummassakin.

Oma, minulle täydellinen elämäni, rullaa koulun, vapaa-ajan ja parisuhteen tasapainoillessa, mutta se ei ole ainoa vaihtoehto. Ihailen nuoria naisia, jotka tekevät toisin ja ovat rohkeasti nuoria rakastavia äitejä. Toisaalta olen ylpeä myös meistä, jotka haluamme jo nuorena aloittaa uran rakentamisen. Onneksi meille kaikille on paikkamme ja yhteiskunta kaipaa molempia: uusia veronmaksajia ja uusia ammattilaisia :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti