maanantai 31. maaliskuuta 2014

Rakkautta Helsingin kaduilla

Ihana ylläriviikonloppu takana ja piinaava salailu ohi. Mutta kyllä se kannatti! Paljon kohkaamani yllätys oli siis reissu Helsinkiin Samuli Putron keikalle ja tämän jälkeen yö hotellissa. Pieni irtiotto arjesta siis :) Tiputtelin yllätyksen palaset Jarkolle pikku hippuina: torstai-iltana annoin kirjeen, jossa ohjeistin pakkaamaan oikein, perjantaina tavatessa kuoresta löytyi junaliput ja junamatkan loppupuolella annoin keikkaliput antaen olettaa, että tässä tämä yllätys nyt oli. Yöksi mentäisiin yhden kaverin luo. Hihiii eikö olekin hauska yllätys? Viimeiset puoli tuntia junassa olikin sitten kamalaa, koska halusin vimmatusti iskeä pöytään viimeisen ja jännimmän yllätykseni eli hotelliyön, koska onhan se nyt aivan eri ihanan päivän ja keikan jälkeen mennä kaksin yöksi hotelliin kuin kaverin levitettävälle sohvalle. If you know what I mean... ;) Jotenkin kuitenkin sain pidettyä suuni tukossa Helsingin asemalle asti, jossa sitten ojensin viimeisen kuoren, johon olin taiteillut hotellilahjakortin. Oli mahtavaa!



Suosittelen tälläistä puskista tulevien ylläreiden järkkäämistä kaikille. Luulen, että yllättäjä saa koko touhusta yllätettävääkin enemmän, koska yllätystä saa mehustella ja suunnitella täydelliseksi paljon yllätettävää kauemmin.



Helsinki näytti itsestään aivan uuden puolen tuolla tavalla hotellista käsin koettuna. Aiemmin ole pyörinyt ydinkeskustan alueella ja sieltä sitten busseillut tai junaillut kavereiden luokse kauempiin lähiöihin, mutta tällä kertaa noin kilometrin päässä Rautatieasemasta oleva hotelli laittoi tallustamaan uusia katuja. Helsinki oli kaunis. Olen aiemmin murmuttanut ahtaasta kaupungista, jossa väki talloo toisiaan liukuportaissa ja joka paikassa on tungosta, mutta viikonloppuna onnistuin näkemään kauneutta. Valtavasti ihania värikkäitä taloja vierivieressä, torneja, taidokkaita yksityiskohtia, mukulakiviä, vanhojen talojen ulkonevia ikkunalautoja ja... Salkkareiden kuvauspaikka :D Lisäpisteitä ehdottomasti ropisi Helsingin suuntaan viikonlopun aikana. Miinuksena mainittakoon aurinkoa blokkaavat talot (harmillista, vaikka kuinka nättejä ovat) ja jäätävä tuuli. Turun tuulen lämmin puhaltelu vaihtui perjantaina parin tunnin junamatkan aikana luihin uppoavaksi Jäämeren viimaksi, joka puhkui koko viikonlopun ajan. Mutta pieniä miinuksia nämä vain olivat, pääosin kaikki vain hymyilytti.


Hotelli oli ihana ja Samuli Putro mahtava tottakai. Pieni hotellirakkaus syttyi kyllä sydämeeni, koska reissu tosiaan oli ensimmäinen hotelliyöpymiseni Suomen rajojen sisällä (yhtä kertaa Turun Ompussa en laske). On hassua, miten luksukselta tuntuukaan elää todella pelkistetyssä 15 neliön huoneessa, jossa vessapaperin reunakin on taitettu, ettei yöpyjän silmiin satu. Hotellimme oli aivan tavallinen Sokos Hotelsin ketjuhotelli Albert, mutta sen arvo ei siitä yhtään vähentynyt ja nyt tuo hotelli on minulle aivan erityinen, koska se oli osa hauskaa yllätystä, joka toivottavasti jää mieliin.


Jarkko puhisi kostonhimoisia ajatuksia, joten joskus tulevaisuudessa pukkaa kai jonkinlaista vastayllätystä. En valita :)

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

YLLÄTYS!

Olen kuumotellut superylläri-ideaani jo melkein parisen kuukautta, ja viimein alkaa olla aika pistää homma käytäntöön.  Kuten aiemmin jo kirjoitin, olen tosi huono pitämään salassa ylläreitä, joita pidän nerokkaina. Tulevankin yllätyksen osalta ei ole varmasti ollut kahta peräkkäistä päivää ilman, että olisin Jarkolle kihissyt, että hihiii enää tämän ja tämän verran ja etpäs arvaa, mitä on luvassa. Olen jatkuvasti vähän ruoskinut itseäni, että tajuaisin rajoittaa tätä tiedonjyvästen kylvämistä, koska tahdon kaiken säilyvän yllätyksenä perjantaihin asti. Uskon kaiken tulevan kuitenkin nurkan takaa, koska Jarkko tietää tällä hetkellä ainoastaan, että perjantaina on kalenterin oltava tyhjä klo 12 alkaen ja toisaalta viikonlopullekaan ei kannata olla menoja sovittuna. Lisäksi eilen möläytin, että olin käynyt shoppailemassa pikku juttuna perjantaita varten. Onneksi sentään muistin hymyillä lauseeni perään mystisesti, joten olen voinut käydä ostelemassa vaikka serpentiiniä ja ilmapalloja tai vaihtoehtoisesti vaelluskengät.

     

Yllätys osuu kyllä juuri oikeaan rakoon, viime viikot ovat olleet aika haipakkaa ja tuntuu, että kotona on ehtinyt vain moikata toista. Itse huomaan olon muuttuvan ikäväksi heti, jos ei ole kunnolla aikaa rauhoittua toisen kanssa ja viettää aivan tyhjää aikaa ilman kiirettä loikata seuraavaan kalenterimerkintään. Innolla odotan niitä elämän ruuhkavuosia... Tähdet ovat nyt täsmälleen oikeassa linjassa, koska hurjasti aikaa syönyt speksi jää juuri tauolle (miinuksena missaan vikan illan -bileet), Jarkkoa vaivannut kuumetauti on irrottanut otettaan miehestä, ruuansulatus ja ravitsemus -kurssin lopputentti hoituu pois tieltä perjantaiaamuna, Jarkolla on tämän viikon työharjoittelupäivät hoidettuna ja kummallakaan ei puske niskaan kuolettavan tärkeitä koulujuttuja. Mitään ylimääräistä ei siis tarvitse pikku päissä pyöritellä vaan saamme keskittyä ainoastaan söpöstelemään ja yllättymään :) Toivon vain, että migreenikohtauksesta asti kalloa kaihertanut päänsärky lakkaa ennen perjantaita. Päätin kuitenkin, että mikään ei pilaa tätä yllätystä, joten nielen vaikka purkin buranaa, että pää normalisoituu!

Ps. To be continued :)

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Ekat kosketukset potilaaseen

Lääketieteen ylioppilas. Aika hienon ja älykkään kuuloista. Omalta osalta voisin kuitenkin melkein laittaa sulkuihin vielä tuon lääketieteen. Olo on paljon enemmän ihan vain ylioppilas. Lääkiksen ekat pari vuotta ollaan tyhmiä kuin saappaat. Enkä siis tarkoita, että klinikkaan mennessäkään osattaisiin vielä oikeasti mitään (eihän me valmistuttaessakaan osata oikein mitään :D), mutta kenties kuitenkin jo vähän enemmän kuin näin ykkösvuonna, kun takana on vasta muutama soluhäkkyräkurssi ja yksi pläjäys anatomiaa. Jo ekan vuoden syksyllä ja keväällä meidät saappaat kuitenkin marssitetaan terveyskeskuksiin lääkäreiden kuunteluoppilaiksi ihmettelemään ihan oikeita potilaita, jotka kärsivät ihan oikeista vaivoista. Turussa tämä käytännön työn ihmettely kulkee juonneopetuksen nimellä ja sekä ykkösen syksyllä että keväällä juonnetunteja pitäisi kerätä 18. Juonteet suoritetaan pareittain, yleensä tyttö-poika -pareina, että tilanne pysyisi mahdollisimman neutraalina potilaan kannalta. Yksin ei siis tarvitse mennä tyhmänä vastaanotolle seisomaan.

Viime syksy oli shokki. Kolme päivää tk:ssa ja koko talo tuntui olevan täynnä vain diabeteksen vuosikontrollipotilaita tai perusverikokeisiin lähetettä kaipaavia vanhuksia. Tätäkö se hohdokas lääkärin työ onkin? Onko paljon puhuttu tk-lääkärin työ oikeastikin vain labrojen määräämistä ja turvonneiden nilkkojen puristelua? Valkoinen takki niskassa kulkeminen käytävillä tuntui oikeastaan typerältä, koska tiesin potilaiden hoitamisesta todennäköisesti tk:n siivoojaakin vähemmän. Vastaanottohuoneessa istuimme parini kanssa mykkinä ja väistelimme potilasta ja lääkäriä näiden seilatessa pedin ja tuolin välillä. Olimme totaalisesti kuunteluoppilaina. Ja niin olemme yhä, mutta silti tänään tunsin itseni reippaammaksi.

                      

Olemme ykkösvuoden opiskelijoilta, emmekä osaa vielä mitään, vaikka kuinka haluaisimme. Siinä koko karu totuus. Tässä tilanteessa pienetkin positiiviset kokemukset omista taidoista ovat yllättävän arvokkaita. Hahaa tunnen potilaan jalkapöydästä pulssin! Kuulen sydämen sivuäänen, kun minulle on ensin sanottu, että siellä sellainen suhisee. Ymmärrän, mitä sairaskertomuksen hydronefroosi tarkoittaa. Tiedän, miksi lääkäriä kiinnostaan potilaan jalkojen mahdolliset turvotukset. Olen melkein lääkäri!

Jos oma olo jaksoi tänään pysyä positiivisena, terveyskeskuskin pisti parastaan. Tai ainakin syksyä parempaa. Pelkkien kontrollien sijaan saimme tänään nähdä laajeman skaalan eri ikäisiä ja eri tyyppisistä vaivoista kärsiviä potilaita. Pääsimme vilkuilemaan jopa paria toimenpidettä, mikä viime syksyn jälkeen tuntui ihanalta unelta, vaikkakin harvemmin on tullut unelmoitua korvatulehduksen jälkeen jumiin jääneen märän imemisestä ulos korvasta tai virtsakatetrin vaihtamisesta. Samoin kuuntelimme muutaman potilaan normaalista rytmistä poikkeavia sydänääniä ja minä jopa mittasin eräältä potilaalta verenpaineen! Hassua, miten tuollainen pikkujuttu voi saada olon tuntumaan onnistuneelta, kun vertaa aiempiin vastaanottoihin, jotka olen viettänyt liimattuna pikku jakkaralle ainoina sanoinani potilaalle tervehtinyt ja hyvästellyt oven käydessä.

Juonneopetus = hyvä opetus. On ollut valaisevaa nähdä terveyskeskuksen arkea sekä hyvässä että pahassa. Tässä vaiheessa, kun opinnot ovat lähinnä sivujen ja diojen kääntelyä, on ollut kiva nähdä jotain käytännönläheistä, vaikka sitten niitä diabeteskontrolleja. Jokaisella potilaalla on kuitenkin erilainen tarina, vaikka samaa paastosokeria kaikilta tarkkaillaankin. Toisaalta on ollut surullista nähdä, miten säästöt vaikuttavat hoitoonpääsyyn, aikatauluihin ja potilaan kohtaamiseen. Päivää. Jaahas, sellaista. Laitan lähetteen. Jonot ovat kyllä aika pitkät. Hei hei. Aika ohueksi jää lääkärin ja potilaan välinen suhde kymmenen minuutin vastaanoton aikana :/

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Päänsärytön aurallinen migreeni

Ei todellakaan ollut tarkoitus palata blogin pariin itkemällä silmässä vilistävää sahalaitaa, mutta näköjään pään sähköinen toiminta päätti muuta. Itkeä en silti aio, koska päivä on ollut upea ja koko edeltänyt viikko on ollut elämäni siisteimpiä. Speksihehkutusta luvassa aivan varmasti lisää myöhemmin ihan oman postauksen verran, mutta mainittakoon, että WOHOOO KUI SIISTIÄ MULLA ON OLLU! Mutta nyt asiaan. 

Minulla on päänsärytön aurallinen migreeni.

Sairauden nimi kertoo kaiken: a) päähän ei koske b) silmissä väpättää aurakuvioinen sahalaita c) kyseessä on migreenikohtaus. Minulla on ollut näitä koko ikäni ajan kerta pari vuoteen, enkä ole ikinä ajatellut sahalaitojen olevan mitään kummempaa, onhan äidilläkin ollut näitä koko ikänsä ja hengissä se on yhä. Viisaana 18-vuotiaana kuitenkin opin, että internetistähän löytää ratkaisuja kaikenlaisiin ongelmiin, joten yhden kohtauksen aikana päätin googlailla "sahalaita silmässä". No kappas päänsärytön aurallinen migreeni. Diagnoosi osui kuin nyrkki väpättävään silmään ja tajusin minun ja äitini kärsivän päänsäryttömästä migreenistä.


Olin aiemmin kuullut migreenistä vain päätähalkovana kipukohtauksena, joka pakottaa pimeään huoneeseen oksennuskuppi sängyn viereen, ja tätä riemua jatkuu sitten parhaimmillaan monta päivää. Kammottava sairaus. Yöh. Kuinka tämä minun pikkuinen, puolisen tuntia silmässä väpättävä sahani, voi olla saman sairauden aiheuttama? Eihän mun edes satu kunnolla päähän? Jotenkin kummallisesti samasta häiriöstä kuitenkin on kyse. Minun kohdallani päähän ei iske hyytävää kipukirvestä eikä edes puristavaa vannetta, vaan ainoastaan hiukan pöhnäinen olo. Jälkikäteen osaan aina sanoa, että kohtausta edeltävinä päivinä pää tuntuu hiukan hassun kipuilevalta, mutta ennen kohtausta en noita tuntemuksia osaa tulevaan kohtaukseen yhdistää. (Btw tämän meneillään olevan kohtauksen saha katosi juuri näkökentän ulkopuolelle.) Kohtauksen jälkeenkään pää ei räjähdä vaan jää oudon sumuiseksi ja hiukan kauttaaltaan helläksi loppupäiväksi.

Vaiva on siis kovin harmiton verrattuna tuskalliseen isosiskoonsa. Mukava ei päänsärytönkään versio kuitenkaan ole. Sahalaita ilmestyy tyhjästä keskelle näkökenttää pienenpienenä väräjävänä pisteenä, joka lähtee laajenemaan pikku hiljaa kohti näkökentän reunoja avautuen samalla auraksi. Sahalaidan heiluessa lukeminen ja ylipäätään silmien käyttö on todella ikävää. (Tämänkin tekstin alku oli aika hankala kirjoittaa.) Sahaterä laajenee noin puolessa tunnissa niin suureksi, että se katoaa näkökentän ulkopuolelle, ja jäljelle jää vain pöhnäinen pää. Vaikka pää ei ole suoranaisesti kipeä, en sanoisi olon olevan kuitenkaan normaalikaan, erityisesti silmien käyttö kohtauksen jälkeen tuntuu oudolta. Aivan kuin pää kelluisi jossain ja silmät siinä mukana.

Kivuton tai ei, aurallinen migreeni on riskitekijä verisuonitukoksien synnylle, joten merkittävimpänä juttuna ehkä nuorelle ihmiselle on yhdistelmäpillereiden sopimattomuus. Itse kerkesin juuri edellisenä päivänä ennen suurta diagnoosivalaistumistani käydä lääkärillä hommaamassa reseptin yhdistelmiin... Seuraavana päivänä sitten soitin YTHS:lle perään, että tein tälläisen itsediagnoosin, laitetaanko resepti uusiksi. Ehkä en sittenkään ole väärällä alalla :D

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Ensi-illan aatto

Speksiviikko, wohoo! Maanantaina päästiin ensi kertaa tositoimiin Åbo Svenska Teaterin tiloihin Studiolavalle, jossa meidän näytökset tullaan vetämään. Yllätyin teatterin koosta ja siitä seuraavasta intiimiydestä. Lava on samalla tasolla alimman penkkirivin kanssa ja takimmainen rivikin nousee vain muutamia metriä lavatasoa korkeammalle. Eturivi on siis oikeastaan lavalla, mikä takaa aika huikean hyvät näkymät etupenkkiläisille. (Minua voisi melkein pelottaa eturivissä.)

       

Näin eilen ensimmäistä kertaa ehjän läpimenon, jossa kaikki näyttelijät ja tanssijat (yhtä tanssia lukuunottamatta) olivat roolivaatteissaaan ja vetivät kuin kyseessä olisi oikea näytös. Rakastuin, ihastuin ja huumauduin. Sain mahaan sen ihanan "voi kun minäkin pystyisin tuohon ja uuuu miten taitavia kaikki ovatkaan" -fiiliksen, jonka takia tykkään erityisen paljon musikaaleista. On kerrassaan luvatonta, miten siistiltä esim joukkotanssikohtaukset eilen näyttivät. Muutaman kerran iho nousi kananlihalle ja jatkuvasti sai nauraa. Minusta on huippua, että vaikka TLKS pyrkii spekseissään olemaan uskottava ja vakavasti otettava, ei esityksen rankkakaan teema saa hukutettua hauskuutta. Mulla oli eilen niin hauskaa esityksessä! Ja parasta kaikessa oli, että mä todella tunnen ne ihmiset siellä lavalla. Mä olen jutellut niiden kanssa, sovittanut mekkoja niiden päälle ja rajannut niiden silmiä. Lavalla noista normaaleista ihmisistä sitten kuoriutuukin koko katsomon nauramaan saavia starboja. Huikeaa :)

Maanantaina maskeerasin elämäni ensimmäistä kertaa roolihahmon ja onnistuinkin lopulta, vaikka välillä epätoivo meinasi iskeä. Epäröin jokaista siveltimen vetoa ja puuteripilven tupsahdusta. En ymmärrä, miksi minulle on niin vaikeaa vain antaa mennä, luottaa omaan taitoon ja arviontikykyyn, koska maanantainakin lopputulos oli tosi hyvä. Lavameikki vain tuntuu uskomattoman vaikealta tehdä, koska maskeeratessa sitä tuijottaa hahmon kasvoja 10 sentin päästä, mutta esityksessä takimmainen katselija on ainakin 15 metrin päässä. Eilen onneksi oli jo helpompaa, kun kokeilin paremmalla itseluottamuksella uutta hahmoa. Huomiseen ensi-iltaan ehdin sparrata itseni huippuitseluottamukseen niin, että sivellin vain viuhuu.

Minulla on ollut tähän asti ainoastaan hauskaa. Olen aivan tavallinen PuMatallukka vailla erityisiä vastuualueita, teen sitä, mitä minun halutaan tekevän. Eri osa-aluiden vastaavilla sen sijaan kortisolitasot ovat vähän voineet viime päivinä pompahtaa. Ensi-ilta lähestyy sekunti sekunnilta ja hiomista on vielä paljon. Kaikenlaista pikkutilpehööriä, joka kuitenkin on pakko hoitaa: yhden mekko ei istu hyvin olkaimista, toisen topin kaula-aukko on väärän muotoinen, muutamia koristeita täytyy kiinnittää ja parit ratkenneet housut korjailla. Eilen lähdimme teatterilta kymmeneltä ja pumavastaavat lähtivät vielä roiskimaan koristeita tanssijoiden omstartmekkoihin. "Ei me mitään unta tarvita!" Ei käynyt kateeksi :-/

Tänään luvassa kenraali, joka täytyisi hoitaa täsmälleen kuten oikea näytöskin. Paljon puuteria, rasvaväriä, siveltimiä ja tuhriintuneita kämmenselkiä siis :) Ratkenneiden mekkojen ja housujen toivotaan sen sijaan jäävän vähemmistöön.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Blogikateus

Minä olen kateellinen. Jestas, että osaankin olla kateellinen asioista, joita pidän henkilökohtaisesti arvossa! Omassa elämässäni on kaikki kunnossa ja enimmäkseen rakastan herätä aamuisin juuri tähän elämään, mutta silti monissa asioissa onnistun näkemään vihreämpää ruohoa aidan toisella puolella. (Enkä nyt todellakaan tarkoita mitään miehiin liittyvää, Jarkkoa en vaihda <3) Olen typerys, koska ei maailma kadehtimalla parane eikä toisten onni ja menestys ole minulta pois ja muuta liirunlaarumia. Ja kakat. Minähän kadehdin, sanotte mitä sanotte.

Kun lähdin blogin kanssa yli vuosi sitten liikenteeseen, kirjoitin itselleni. Nyt vuosi myöhemmin kirjoitan yhä itselleni ja omaksi ilokseni, mutta valitettavasti olen alkanut haaveilla korkeammalle kurkottamistesta. Jos tätä lukisikin joku muukin kuin minä? Vaikka samaan aikaan pelkään lukijoita, toisaalta himoitsisin heitä lisää. Tuntuisi kihisevän kiehtovalta, että joku jaksaisi vaivautua avaamaan selaimensa ja klikkaamaan itsensä blogiin ihan vain nähdäkseen minun kirjoittaman tekstin. Mutta haaveet eivät tulleet yksin. Villien lukijaunelmien myötä olen alkanut kärsiä blogikateudesta.

                                       

Blogikateus on salakavala sairaus, joka vie ilon elämästä. Kaikki uusi alkaa pelottaa. Alat nähdä klikkaukset uhkana, koska pienen hiiren napautuksen takaa voi löytyä menestynyt ja lukijoita täynnä oleva tyylikäs blogi, jossa bloggaajan hymy hehkuu valkoisena ja asut on tilattu upeimmista nettikaupoista, koska ei kivijalkakaupoista löydy mitään ostamisen arvoista. Vaihtoehtoisesti bloggaaja voi paljastua 150-kiloisesta puhtaalla tahdonvoimalla 50-kiloiseksi laihduttaneeksi fitnessmalliksi tai kolme viikkoa sitten synnyttäneeksi täydellisen miehen kanssa eläväksi rennonletkeäksi UG-hipsterhipiksi. Yritä siinä sitten olla normaalivartaloinen turkulainen, joka napsii kuvia iphonella.

Blogi-itsetuntoni on äärimmäisen matala eikä se tunnu kestävän yhtäkään keskimenestynyttä blogia, joka keskittyy samoihin elämän osa-alueisiin kuin oma blogini. Todella menestyneet blogit siedän, koska ne tuntuvat toisessa ulottuvuudessa tapahtuvilta, mutta aivan normaalien ihmisten menestyneet blogit ovat kova pala, koska heillä on se, mitä minäkin haluaisin. Kadehdin blogien kauniita kuvia ja bannereita, joista hehkuu taito ja laadukas kamera. Lisäksi olen kateellinen jokaisesta kommentista ja lukijasta, jotka hehkuvat silmilleni uusia blogeja selaillessa. Mutta erityisesti kadehdin sitä blogien kirjoittajista hehkuvaa lumoa, joka usein loppujen lopuksi tekee blogista suositun. Bloggarit itsessään ovat todella upeita ja täynnä ulkonäöllisiä ja luonteeseen liittyviä piirteitä, joita arvostan ja toivoisin itsestäni löytyvän. Haluaisin olla täynnä sitä 150-kiloisen tahdonvoimaa, UG-hipsterin rohkeita valintoja ja nettishoppailijan vahvaa tyyliä. Siksi kadehdin.

                         

Mitä minulla oikeastaan on tarjota blogimaailmalle heidän rinnallaan? Tätä kysymystä pohdin usein ja tunnen itseni typeräksi. Olen aikamoisen tavallinen nuori nainen, joka ostaa vaattensa ostarin ketjuliikkeistä, syö tavallista sekaravintoa, liikkuu normaalisti liikuntasuositusten mukaan, ei osaa meikata tai laittaa hiuksiaan erityisesti, asuu Suomessa, opiskelee yliopistossa ja sisustaa kotinsa ikeakalusteilla kuten kymmenettuhannet muut opiskelijat. Olen blogini kanssa kuin plankton valtameressä, jossa sateenkaaren sävyissä välkehtivät kalat hehkuvat auringonsäteiden valossa, ja minä keijun jossakin pimeällä pohjalla katkarapujen seurana evoluutiota odotellen. No täällä ollaan kuitenkin kaikki samassa meressä :)

"Kateellisuus on arvostuksen korkein muoto." Näin meille tällä viikolla luennoitiin ja tuo lausehan sallii minulle kateuteni. Kadehdin, siis arvostan. Ja minä arvostan tässä elämässä paljon kaikkea!

Ps. Tarkoitukseni ei ollut itkuruikuttaa, että olenpas tylsä ja kurja ihminen typerän blogini kanssa. Olen onnelinen tylsän itseni ja typerän blogini parissa, vaikka en tuhansia lukijoita tavoitakaan. Halusin tekstillä vain avata tuntemuksiani, koska kaikesta huolimatta kateus vähän vaivaa välillä :)

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Liikaa boyfriendiä?

Aamulla pakotin itseni hameeseen, mutta illalla kun lähdin Jarkon avecina kuokkimaan sosionomien etkoille, vapautin farkkupulini valloilleen. Löysää, löysää, löysää, niin housut kuin paitakin. Olen hiukan lirissä boyfriendieni kanssa, koska perinteiset tiukat farkut eivät ikinä aamulla houkuta samalla tavalla kuin mukavat löröfarkut. Syytän puhtaasti täydellisten tyttöfarkkujen puutetta, koska inhoan pukeutua vaatteisiin, joissa en tunne oloani kauniiksi. Siispä täydellisten farkkujen edelleen puuttuessa vaatekaapista, löysät boyfriendit ja hameet/mekot ovat jyränneet vaaterintamalla.

                                             
                                         
                                            

Olen varmasti taas vähintään kymmenen vuotta jäljessä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. On aika tunnustaa minun ja valkkinutturan välinen rakkaus, joka syttyi viime viikolla, kun Kuopion reissulla tajusin, että minunkin hiukseni saattaisivat alkaa yltää harsodonitsin ympärille. Ja nehän ylsivät! Turha luulo, että muita kampauksia nähdään hetkeen, koska tässä on kaikki: nopeus, nuttura, siisteys ja helppous. Hurraa!

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Speksihuumaa

Minun osaltani ompelukone lensi tänään nurkkaan ja kädet nousivat pystyyn. Tehty mikä tehty, kaikki valmista. Tuntui huipulta lastata viimeiset valmiit vaatteet muovipussiin ilman, että ne odottavat siellä pussissa vain seuraavaa työstökertaa = ratkomista. Seuraavalla kerralla rytkyt nousevat pussista teatterilla tanssijoiden ylle ja loikkavat lavalle (olettaen tietysti, ettei paikkailuja kaivata...). Ihan hyvä niin, koska ensi-iltaa pukkais ensi torstaina.



Liput tulivat ja menivät. Menivät niin nopsaan, että jäätiin Jarkon kanssa aivan ilman ja päätettiin reissata Helsinkiin katsomaan näytös :D Oikea kulttuurimatka edessä siis, mutta mitä ilmeisemmin reissaamisen väärti, koska Helsingin Aleksanterin teatteri on huhujen mukaan kokemisen arvoinen. Kuulemma näyttelijätkin jännittävät sillä lavalla taas uudestaan, vaikka melkein kaikki esitykset ovat silloin jo takana. Vatvoin pitkään, että ostanko lippua itselleni olleskaan vai pääsisinkö pumaillessa kuikuilemaan riittävästi, mutta onneksi ostin. Kyllä se on aivan eri asia keskittyä totaalisesti näytökseen, kuin miettiä välillä maskeerauksia ja lavan takaista tohinaa. Ja koska kyseessä on speksi, ei yksikään näytös ole samanlainen, joten vaikka katsoisin läpimenoharkkoja kymmenen kertaa pumailun ohessa, näytös tulee kuitenkin olemaan erilainen. Ei sillä, että tähän mennessä olisin kovin paljon onnistunut reenejä kunnolla näkemään. Kummasti kädet ovat olleet läpäreiden aikaan täynnä ompelukonetta tai ainakin ratkottavaa ihokangasta, jolloin katse on tiukasti alaspäin eikä lavalle. Viime keskiviikkona näin kuitenkin pari tanssia kunnolla ja olin lumoutunut. Miten ne tanssijat tekevätkään sen! Itse pääsin lähimmäs speksitanssijan uraa tänään, kun toimin korjattavan mekon mallinukkena ja sain hetkeksi vetäistä aivan ensimmäisenä projektinamme PuMassa olleen mekon ylle. Hih. Puvustuksen sykli sulkeutui: touhu päättyi samaan, mistä alkoikin.


Uusi ovi avautuu tulevalla viikolla näytösten myötä, kun PuMan toinen tavu täytyisi ottaa hallintaan. Maskeeraus hirvittää minua puvustusta enemmän, koska maskien täytyisi osua kerralla maaliin, kun mekkoja taas voi ratkoa monta viikkoa ja moneen kertaan. En ole ikinä ollut meikkikikkailija, kunhan naamaa on sietänyt peilistä katsoa hymyillen, olen ollut tyytyväinen. Toisaalta kyllä tykkään meikata ja juhliin valmistautuminen ajan kanssa on minusta ainoastaan hauskaa. Harmi vain se ei tarkoita, että osaisin mitään. Ai mikä banaanivarjostus? Onneksi ensi viikolla vielä parit harkat jäljellä ennen jännittävää torstain ensi-iltaa... :)

Ps. Kuopio edustaa! Päädyin meidän speksin nettisivuilta kurkkimaan Kuopion speksin sivuja ja WOU! Kotikaupunki on pistänyt parastaan! Pesevät meidän perinteiset nettisivut visuaalisuudellaan mennen tullen. Olen niin ylpeä. Surkeaa kyllä Turun kiertuepäivä sattuu juuri samalle sunnuntaille, kun me ollaan Helsingissä katsomassa meidän omaa speksiä. Ainoa mahdollisuus olisi mennä jo lauantaina Helsinkiin ja viettää kulttuuriputki ensin KuoLon speksin parissa ja sitten sunnuntaina TLKS:n seurassa. Hmmm....
http://speksi.kuolo.fi/

"Olen lääkäri."

"Musta tulee isona lääkäri."

Piste. Siinä kaikki yksinkertaisuudessaan.

Helppo homma. Käy lukio, kirjoita hyvin, lue jäätävän kauan pääsykokeisiin, epäonnistu pari kertaa ja onnistu kerran. Pääset sisään lääkikseen ja lääkärin paperit odottavat kuuden vuoden päässä. Valmistu. Käy ehkä töissä vähän aikaa ja siirry erikoistumaan, opiskele taas viitisen vuotta lisää ja oletkin jo erikoislääkäri. Mene töihin ja pelasta ihmisiä. Pääse eläkkeelle. Kuole.

Tähän ammattiin reitti on todella simppeli, kun koulutuksia, jotka työhön oikeuttavat on tasan yksi: lääketieteen lisesiaatin tutkinto. Sanovat, että hankalinta on päästä sisään ja niin on ollutkin, ainakin jos kokonaiskuvaa katsellaan sekä huomioidaan stressin ja paineen määrä. (Tietenkin voin puhua vasta tämän (vajaan) ykkösvuoden osalta.) Yhtenä päivänä opintorekisteriäni katsellessani ja omia tuntemuksia kuunnellessani vähän kuitenkin säikähdin: onko minusta oikeasti tähän? Pystyykö tällä päällä ja näillä käsillä oikeasti pelastamaan ihmisiä? Ymmärtämään, mikä heitä vaivaa ja miksi? Auttamaan ja kertomaan, miksi joku auttaa? Hahmottamaan suuria kokonaisuuksia, jollaisia ihmiskehon eri osaset muodostavat linkittyen toinen toisiinsa ja aiheuttaen eri oireita? Tuleeko musta isona huono lääkäri?


Sitä minä pelkään. Että minusta tulee huono lääkäri, joka epäröi kaikessa eikä ole mistään varma, ja tappaa potilaansa keuhkosyöpään, jota luuli vain flunssaksi. Mistä voin ikinä löytää sellaisen varmuuden, että potilas uskaltaa asettaa terveytensä minun asiantuntijuuteni varaan? Itse olen aina luottanut sokeasti kaikkiin lääkäreihin; vanhoihin, nuoriin, viiksekkäisiin, kaljuihin ja punatukkaisiin. Lääkäri on lääkäri. Kyllä lääkäri tietää. Nyt vasta alan hahmottaaa, että ihmisiähän ne lääkäritkin vain ovat, eivät absoluuttisia tietokirjoja. Lääkärikin voi olla epävarma, vaikka en sitä potilaana haluaisi ajatellakaan enkä varsinkaan nyt tulevana lääkärinä. Minä haluan olla varma lääkäri! 

Olen tämän lääkiksen ensimmäisen vuoden keskittynyt selviytymään. Roikkunut palavassa narussa ja kivunnut korkeammalle aina juuri ja juuri ennen kuin näpit palavat. Olen ollut laiska, mukavuudenhaluinen ja könynnyt aina sieltä, missä aita on matalin. Olen pettynyt itseeni, koska tavoittelin tätä unelmaa kauan ja olen menossa koko ajan kohti suurempaa unelmaa koulun edetessä. Kuitenkaan en saa panostettua alani vaatimalla tavalla, koska olen pulassa hurjan laajojen opintokokonaisuuksien kanssa ja keskityn vain läpäisemään tentit. Tentin mennessä läpi en sitten tiedä ollako iloinen vai kauhuissaan, koska taas olen päässyt pykälän eteenpäin liian vähällä työllä. Missä on se motivaatiopuuska, joka saa minut takomaan päähäni kaiken, mitä tämä jumalainen koulu eteeni lykkää? Vai onko tämä vain aivan normaalia, että keskityn ainoastaan pysymään elossa? Miksi kaikki ympärilläni tuntuvat kuitenkin aivan valmiilta lääkäreiltä, vaikka luentoja on takana tasan saman verran? Ehdinkö minä kuudessa vuodessa oppia tarvittavan?

Faktahan on se, että minä tulen valmistumaan lääkäriksi. Ja se pelottaa minua aika hirveän paljon.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Pitkä ja syvä henkäys

Viikko poissa Turusta ja ikävä oli kova. Ikävöin sekä lumetonta ja kuiva-asfalttista kaupunkia, että kaupungissa elävää poikaystävää. Kaipuuta ei ainakaan helpottanut, että Kuopio hukkui viikonloppuna räntään, kun Turku kylpi auringossa. Silti viikon pako pohjoiseen teki hyvää. Karkotin tehokkaasti kaikki ajatukset biokemiasta, ravintofysiologian valinnaiskurssin parityöstä ja harkkatöiden ja uusintatenttien päällekkäisyyksistä hiihtämiseen, lasketteluun ja ihan vain möllöttämiseen. Pelolla tässä nyt odotan, milloin todellisuus, jonka olen viikoksi unohtanut, iskee tajuntaan. (Oikeastaan nyt kun täydennän tätä tekstiä myöhemmin illalla, totean paniikin iskeneen päivällä ja kadonneen illalla speksin parissa puuhaillessa. Uutta iskua odotetaan taas aamulla.) Lohduttautua voi kuitenkin faktalla, että se olisi 2,5kk ja kesäloma!

Viikon ja päivän aikana olen istunut varmaan kuolettavan paljon eri kulkuvälineissä ja samalla kulkenut läpi Suomen. Turku-Kuopio-Pyhätunturi-Kuopio-Turku = 27,5h. Huh. Nyt kuitenkin onnellisesti kotona ja valmiina palamaan oravanpyörään! Medisiina, luennot, speksi, jumpat ja harkkatyöt, täältä tullaan.

Alla viime viikko eikä mitään muuta.
    
                      
                     
                     
                     



sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Hemppisunelmia

Yksi unelma check, kun lääkiksen ovet aukenivat, mutta monta haavetta odottaa vielä toteuttamistaan. Olen melko perinteinen 2010-luvun nuori nainen, tahdon elää elämäni täydesti kokien erilaisia asioita, mutta erikoisuuksia en tavoittele. En unelmoi matkasta Zimbabween auttamaan orpolapsia tai edes laskuvarjohypystä. Haluan nauttia elämän tuomista haasteista ja mahdollisuuksista nyt nuorena aikuisena, mutta myös vanhempana aikuisena ilman, että junnahdan paikoilleni. Tahdon pysyä elämässäni reippaana ja dynaamisena ihmisenä, joka haastaa itseään ja kokeilee uusia asioita aina. Aina. Vaikka ikää tulisi 40 vuotta lisää tai elämä jotenkin mukiloisi kuten se varmasti tulevaisuudessa ehtii tehdä.

Luenteeltani olen hidas. Tarvitsen usein aikaa päätöksiin ja tahdon olla kaikesta täysin varma ennen toimimista. Harkitsen tarkkaan sanomiseni ja usein nielen ajatukset jo ennen kuin ne ehtivät puheeksi muuttua. Liiankin usein mietin tarkkaan, miten toinen puheisiini tai toimiini reagoisi, ja saatan hylätä koko idean, koska luulen tietäväni, mitä siitä seuraisi. Onnekseni rinnallani on jotain muuta. Joka aamu saan herätä itseäni rohkeamman ja spontaanimman miehen vierestä, joka saa minutkin olemaan hieman reippaampi. Samalla minä annan Jarkolle ehkä omaa malttiani ja pohdintaa, mutta toivottavasti myös tukea hänen ideoihinsa. Jarkko on meistä se hulivilimpi ja minä raahaudun ujosti perässä, kunhan vähän aikaa olen pohtinut, onko touhussa mitään järkeä :D Tällä viikolla mittariin kilahtii kaksi ja puoli vuotta ja loppua ei näy. Rinnallani on jotain upeaa. Jotain mitä tarvitsen ollakseni se mitä haluan olla. Yksin en välttämättä uskaltaisi, mutta Jarkon kanssa pystyn ja uskallan.

                                  

Unelmieni mies, check. Hänen mukanaan elämään tuli uusia unelmia tai ainakin vanhat unelmat muuttuivat kokreettisemmiksi. Villa, Volvo och vuvve -klisee kuulostaa erittäin hyvältä minun korviini. Rakastumisen myötä hääohjelmat saivat aivan uusia ulottuvuuksia, kun yhtäkkiä kykeninkin ymmärtämään, mitä nuo ihmiset kokevat -he jumalauta rakastavat niin paljon, että itkevät! Aloin pitää todellisena, että minäkin saan joskus astella alttarille näyttäen kauniimmalta kuin ikinä ja saaden elämäni miehen itkemään onnesta. Minunkin poskeni saavat joskus kastua ilon kyyneleiden tipahdellessa, kun sanon tahdon. Ennen ajatus oli joskus edessä odottava väistämätön tapahtuma: kaikkiahan menevät joskus naimisiin, kyllä siis minutkin joku huolii. Ystäväkirjoissa kyseltiin, missä olet 15 vuoden päästä ja luonnollinen vastaus oli, että no naimisissa ja hyvässä ammatissa. Oletus vain oli mennä naimisiin. Nyt oletus on kuitenkin enemmän. Elämässäni on oikea mies, joka joskus voi tehdä tuosta pikkutytön kaukaisesta haaveesta totta. Se on yksi hemppisunelmani.


       

Nimetön sormustettu. Mikä onkaan seuraava luonnollinen askel...? Viime aikoina kaikkialta on pullahdellut vauvamahoja! Uusia blogeja tutkiskellessa kaikkialla on kauniisti pyöristyneitä vatsoja, lattialla onnellisesti leikkivä lapsia ja onnea hehkuvia äitejä. Kaupungilla vastaan kävelee käsi kädessä pareja, joista toisen maha on kauniisti koholla. Jos eläisimme eri maailmanaikaa vauvakuumeilisin varmasti tosissani. Onneksi tämä urakeskeinen 2010-luku pitää haaveet kurissa, koska tässä hetkessä vauvahaihatteluissa ei olisi mitään järkeä  -en vain kykenisi tarjoamaan lapselle kaikkea mitä haluan ja toisaalta kituisin, kun omat urahaaveeni jäisivät toiseksi. Koska vauvantuoksuinen aivotoimintani menee täysin yli järjen, syytän vahvasti evoluutiota, joka hönkii niskaani. Täydellisen hedelmälliset munasoluni kiukuttelevat, kun estän niitä toteuttamasta elämäntehtäväänsä blokkaamalla niiden kypsymisen ylimääräisillä hormoninapeilla. 
     Lapsellisesti ajattelen, että jos en saa minä, niin eivät saa muutkaan, missä ei ole mitään järkeä. En minä halua vielä vauvaa! Silti kihisen kateellisena katsellessani blogien kasvavia vauvamasuja ja pohdin, miltä samat muutokset tuntuisivat omassa kehossa ja mielessä. On epäreilua katsella muiden elävän omaa unelmaa, jota itse ei saa kokea vielä moneen vuoteen. Ihan kuin istuisin herkkupöydän ääressä katselemassa, kun muut maistelevat uusia herkkuja ilman, että saan itse maistaa yhtään. Samalla kuitenkin tiedän, että oma tie on täsmälleen oikea eikä muiden vauvaonni ole minulta pois. Olisin vain niin kovin malttamaton!

Unelmoin elämässäni paljon pienemmistäkin asioista, mutta tässä perinteisimmät söpöilyt. Unelmien aviomies, lapsi ja omakotitalo, en minä paljoa vaadi ;)