Ekat kosketukset potilaaseen

Lääketieteen ylioppilas. Aika hienon ja älykkään kuuloista. Omalta osalta voisin kuitenkin melkein laittaa sulkuihin vielä tuon lääketieteen. Olo on paljon enemmän ihan vain ylioppilas. Lääkiksen ekat pari vuotta ollaan tyhmiä kuin saappaat. Enkä siis tarkoita, että klinikkaan mennessäkään osattaisiin vielä oikeasti mitään (eihän me valmistuttaessakaan osata oikein mitään :D), mutta kenties kuitenkin jo vähän enemmän kuin näin ykkösvuonna, kun takana on vasta muutama soluhäkkyräkurssi ja yksi pläjäys anatomiaa. Jo ekan vuoden syksyllä ja keväällä meidät saappaat kuitenkin marssitetaan terveyskeskuksiin lääkäreiden kuunteluoppilaiksi ihmettelemään ihan oikeita potilaita, jotka kärsivät ihan oikeista vaivoista. Turussa tämä käytännön työn ihmettely kulkee juonneopetuksen nimellä ja sekä ykkösen syksyllä että keväällä juonnetunteja pitäisi kerätä 18. Juonteet suoritetaan pareittain, yleensä tyttö-poika -pareina, että tilanne pysyisi mahdollisimman neutraalina potilaan kannalta. Yksin ei siis tarvitse mennä tyhmänä vastaanotolle seisomaan.

Viime syksy oli shokki. Kolme päivää tk:ssa ja koko talo tuntui olevan täynnä vain diabeteksen vuosikontrollipotilaita tai perusverikokeisiin lähetettä kaipaavia vanhuksia. Tätäkö se hohdokas lääkärin työ onkin? Onko paljon puhuttu tk-lääkärin työ oikeastikin vain labrojen määräämistä ja turvonneiden nilkkojen puristelua? Valkoinen takki niskassa kulkeminen käytävillä tuntui oikeastaan typerältä, koska tiesin potilaiden hoitamisesta todennäköisesti tk:n siivoojaakin vähemmän. Vastaanottohuoneessa istuimme parini kanssa mykkinä ja väistelimme potilasta ja lääkäriä näiden seilatessa pedin ja tuolin välillä. Olimme totaalisesti kuunteluoppilaina. Ja niin olemme yhä, mutta silti tänään tunsin itseni reippaammaksi.

                      

Olemme ykkösvuoden opiskelijoilta, emmekä osaa vielä mitään, vaikka kuinka haluaisimme. Siinä koko karu totuus. Tässä tilanteessa pienetkin positiiviset kokemukset omista taidoista ovat yllättävän arvokkaita. Hahaa tunnen potilaan jalkapöydästä pulssin! Kuulen sydämen sivuäänen, kun minulle on ensin sanottu, että siellä sellainen suhisee. Ymmärrän, mitä sairaskertomuksen hydronefroosi tarkoittaa. Tiedän, miksi lääkäriä kiinnostaan potilaan jalkojen mahdolliset turvotukset. Olen melkein lääkäri!

Jos oma olo jaksoi tänään pysyä positiivisena, terveyskeskuskin pisti parastaan. Tai ainakin syksyä parempaa. Pelkkien kontrollien sijaan saimme tänään nähdä laajeman skaalan eri ikäisiä ja eri tyyppisistä vaivoista kärsiviä potilaita. Pääsimme vilkuilemaan jopa paria toimenpidettä, mikä viime syksyn jälkeen tuntui ihanalta unelta, vaikkakin harvemmin on tullut unelmoitua korvatulehduksen jälkeen jumiin jääneen märän imemisestä ulos korvasta tai virtsakatetrin vaihtamisesta. Samoin kuuntelimme muutaman potilaan normaalista rytmistä poikkeavia sydänääniä ja minä jopa mittasin eräältä potilaalta verenpaineen! Hassua, miten tuollainen pikkujuttu voi saada olon tuntumaan onnistuneelta, kun vertaa aiempiin vastaanottoihin, jotka olen viettänyt liimattuna pikku jakkaralle ainoina sanoinani potilaalle tervehtinyt ja hyvästellyt oven käydessä.

Juonneopetus = hyvä opetus. On ollut valaisevaa nähdä terveyskeskuksen arkea sekä hyvässä että pahassa. Tässä vaiheessa, kun opinnot ovat lähinnä sivujen ja diojen kääntelyä, on ollut kiva nähdä jotain käytännönläheistä, vaikka sitten niitä diabeteskontrolleja. Jokaisella potilaalla on kuitenkin erilainen tarina, vaikka samaa paastosokeria kaikilta tarkkaillaankin. Toisaalta on ollut surullista nähdä, miten säästöt vaikuttavat hoitoonpääsyyn, aikatauluihin ja potilaan kohtaamiseen. Päivää. Jaahas, sellaista. Laitan lähetteen. Jonot ovat kyllä aika pitkät. Hei hei. Aika ohueksi jää lääkärin ja potilaan välinen suhde kymmenen minuutin vastaanoton aikana :/