keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Ensi-illan aatto

Speksiviikko, wohoo! Maanantaina päästiin ensi kertaa tositoimiin Åbo Svenska Teaterin tiloihin Studiolavalle, jossa meidän näytökset tullaan vetämään. Yllätyin teatterin koosta ja siitä seuraavasta intiimiydestä. Lava on samalla tasolla alimman penkkirivin kanssa ja takimmainen rivikin nousee vain muutamia metriä lavatasoa korkeammalle. Eturivi on siis oikeastaan lavalla, mikä takaa aika huikean hyvät näkymät etupenkkiläisille. (Minua voisi melkein pelottaa eturivissä.)

       

Näin eilen ensimmäistä kertaa ehjän läpimenon, jossa kaikki näyttelijät ja tanssijat (yhtä tanssia lukuunottamatta) olivat roolivaatteissaaan ja vetivät kuin kyseessä olisi oikea näytös. Rakastuin, ihastuin ja huumauduin. Sain mahaan sen ihanan "voi kun minäkin pystyisin tuohon ja uuuu miten taitavia kaikki ovatkaan" -fiiliksen, jonka takia tykkään erityisen paljon musikaaleista. On kerrassaan luvatonta, miten siistiltä esim joukkotanssikohtaukset eilen näyttivät. Muutaman kerran iho nousi kananlihalle ja jatkuvasti sai nauraa. Minusta on huippua, että vaikka TLKS pyrkii spekseissään olemaan uskottava ja vakavasti otettava, ei esityksen rankkakaan teema saa hukutettua hauskuutta. Mulla oli eilen niin hauskaa esityksessä! Ja parasta kaikessa oli, että mä todella tunnen ne ihmiset siellä lavalla. Mä olen jutellut niiden kanssa, sovittanut mekkoja niiden päälle ja rajannut niiden silmiä. Lavalla noista normaaleista ihmisistä sitten kuoriutuukin koko katsomon nauramaan saavia starboja. Huikeaa :)

Maanantaina maskeerasin elämäni ensimmäistä kertaa roolihahmon ja onnistuinkin lopulta, vaikka välillä epätoivo meinasi iskeä. Epäröin jokaista siveltimen vetoa ja puuteripilven tupsahdusta. En ymmärrä, miksi minulle on niin vaikeaa vain antaa mennä, luottaa omaan taitoon ja arviontikykyyn, koska maanantainakin lopputulos oli tosi hyvä. Lavameikki vain tuntuu uskomattoman vaikealta tehdä, koska maskeeratessa sitä tuijottaa hahmon kasvoja 10 sentin päästä, mutta esityksessä takimmainen katselija on ainakin 15 metrin päässä. Eilen onneksi oli jo helpompaa, kun kokeilin paremmalla itseluottamuksella uutta hahmoa. Huomiseen ensi-iltaan ehdin sparrata itseni huippuitseluottamukseen niin, että sivellin vain viuhuu.

Minulla on ollut tähän asti ainoastaan hauskaa. Olen aivan tavallinen PuMatallukka vailla erityisiä vastuualueita, teen sitä, mitä minun halutaan tekevän. Eri osa-aluiden vastaavilla sen sijaan kortisolitasot ovat vähän voineet viime päivinä pompahtaa. Ensi-ilta lähestyy sekunti sekunnilta ja hiomista on vielä paljon. Kaikenlaista pikkutilpehööriä, joka kuitenkin on pakko hoitaa: yhden mekko ei istu hyvin olkaimista, toisen topin kaula-aukko on väärän muotoinen, muutamia koristeita täytyy kiinnittää ja parit ratkenneet housut korjailla. Eilen lähdimme teatterilta kymmeneltä ja pumavastaavat lähtivät vielä roiskimaan koristeita tanssijoiden omstartmekkoihin. "Ei me mitään unta tarvita!" Ei käynyt kateeksi :-/

Tänään luvassa kenraali, joka täytyisi hoitaa täsmälleen kuten oikea näytöskin. Paljon puuteria, rasvaväriä, siveltimiä ja tuhriintuneita kämmenselkiä siis :) Ratkenneiden mekkojen ja housujen toivotaan sen sijaan jäävän vähemmistöön.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti