tiistai 11. maaliskuuta 2014

"Olen lääkäri."

"Musta tulee isona lääkäri."

Piste. Siinä kaikki yksinkertaisuudessaan.

Helppo homma. Käy lukio, kirjoita hyvin, lue jäätävän kauan pääsykokeisiin, epäonnistu pari kertaa ja onnistu kerran. Pääset sisään lääkikseen ja lääkärin paperit odottavat kuuden vuoden päässä. Valmistu. Käy ehkä töissä vähän aikaa ja siirry erikoistumaan, opiskele taas viitisen vuotta lisää ja oletkin jo erikoislääkäri. Mene töihin ja pelasta ihmisiä. Pääse eläkkeelle. Kuole.

Tähän ammattiin reitti on todella simppeli, kun koulutuksia, jotka työhön oikeuttavat on tasan yksi: lääketieteen lisesiaatin tutkinto. Sanovat, että hankalinta on päästä sisään ja niin on ollutkin, ainakin jos kokonaiskuvaa katsellaan sekä huomioidaan stressin ja paineen määrä. (Tietenkin voin puhua vasta tämän (vajaan) ykkösvuoden osalta.) Yhtenä päivänä opintorekisteriäni katsellessani ja omia tuntemuksia kuunnellessani vähän kuitenkin säikähdin: onko minusta oikeasti tähän? Pystyykö tällä päällä ja näillä käsillä oikeasti pelastamaan ihmisiä? Ymmärtämään, mikä heitä vaivaa ja miksi? Auttamaan ja kertomaan, miksi joku auttaa? Hahmottamaan suuria kokonaisuuksia, jollaisia ihmiskehon eri osaset muodostavat linkittyen toinen toisiinsa ja aiheuttaen eri oireita? Tuleeko musta isona huono lääkäri?


Sitä minä pelkään. Että minusta tulee huono lääkäri, joka epäröi kaikessa eikä ole mistään varma, ja tappaa potilaansa keuhkosyöpään, jota luuli vain flunssaksi. Mistä voin ikinä löytää sellaisen varmuuden, että potilas uskaltaa asettaa terveytensä minun asiantuntijuuteni varaan? Itse olen aina luottanut sokeasti kaikkiin lääkäreihin; vanhoihin, nuoriin, viiksekkäisiin, kaljuihin ja punatukkaisiin. Lääkäri on lääkäri. Kyllä lääkäri tietää. Nyt vasta alan hahmottaaa, että ihmisiähän ne lääkäritkin vain ovat, eivät absoluuttisia tietokirjoja. Lääkärikin voi olla epävarma, vaikka en sitä potilaana haluaisi ajatellakaan enkä varsinkaan nyt tulevana lääkärinä. Minä haluan olla varma lääkäri! 

Olen tämän lääkiksen ensimmäisen vuoden keskittynyt selviytymään. Roikkunut palavassa narussa ja kivunnut korkeammalle aina juuri ja juuri ennen kuin näpit palavat. Olen ollut laiska, mukavuudenhaluinen ja könynnyt aina sieltä, missä aita on matalin. Olen pettynyt itseeni, koska tavoittelin tätä unelmaa kauan ja olen menossa koko ajan kohti suurempaa unelmaa koulun edetessä. Kuitenkaan en saa panostettua alani vaatimalla tavalla, koska olen pulassa hurjan laajojen opintokokonaisuuksien kanssa ja keskityn vain läpäisemään tentit. Tentin mennessä läpi en sitten tiedä ollako iloinen vai kauhuissaan, koska taas olen päässyt pykälän eteenpäin liian vähällä työllä. Missä on se motivaatiopuuska, joka saa minut takomaan päähäni kaiken, mitä tämä jumalainen koulu eteeni lykkää? Vai onko tämä vain aivan normaalia, että keskityn ainoastaan pysymään elossa? Miksi kaikki ympärilläni tuntuvat kuitenkin aivan valmiilta lääkäreiltä, vaikka luentoja on takana tasan saman verran? Ehdinkö minä kuudessa vuodessa oppia tarvittavan?

Faktahan on se, että minä tulen valmistumaan lääkäriksi. Ja se pelottaa minua aika hirveän paljon.

2 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen kirjoitus. :) Oletteko ikinä puhuneet opiskelukavereiden kanssa tästä aiheesta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon ja anteeksi, että vastaaminen viipyi. En ole padilla oppinut kommentteihin vastaamaan ja perinteistä konetta tulee avattua nykyään aika harvoin... Ollaan juteltu silleen kevytmielisesti, mutta ei kovin syvällisesti ja tosissaan. Luulen, että muillakin kyllä samanlaisia ajatuksia, mutta ehkä me kaikki vaan hiljaa odotellaan sitä kuuden vuoden aikana tulevaa valaistumista, joka huuhtoo kaiken heikkouden ja epävarmuuden mennessään :D

      Poista