maanantai 24. maaliskuuta 2014

Päänsärytön aurallinen migreeni

Ei todellakaan ollut tarkoitus palata blogin pariin itkemällä silmässä vilistävää sahalaitaa, mutta näköjään pään sähköinen toiminta päätti muuta. Itkeä en silti aio, koska päivä on ollut upea ja koko edeltänyt viikko on ollut elämäni siisteimpiä. Speksihehkutusta luvassa aivan varmasti lisää myöhemmin ihan oman postauksen verran, mutta mainittakoon, että WOHOOO KUI SIISTIÄ MULLA ON OLLU! Mutta nyt asiaan. 

Minulla on päänsärytön aurallinen migreeni.

Sairauden nimi kertoo kaiken: a) päähän ei koske b) silmissä väpättää aurakuvioinen sahalaita c) kyseessä on migreenikohtaus. Minulla on ollut näitä koko ikäni ajan kerta pari vuoteen, enkä ole ikinä ajatellut sahalaitojen olevan mitään kummempaa, onhan äidilläkin ollut näitä koko ikänsä ja hengissä se on yhä. Viisaana 18-vuotiaana kuitenkin opin, että internetistähän löytää ratkaisuja kaikenlaisiin ongelmiin, joten yhden kohtauksen aikana päätin googlailla "sahalaita silmässä". No kappas päänsärytön aurallinen migreeni. Diagnoosi osui kuin nyrkki väpättävään silmään ja tajusin minun ja äitini kärsivän päänsäryttömästä migreenistä.


Olin aiemmin kuullut migreenistä vain päätähalkovana kipukohtauksena, joka pakottaa pimeään huoneeseen oksennuskuppi sängyn viereen, ja tätä riemua jatkuu sitten parhaimmillaan monta päivää. Kammottava sairaus. Yöh. Kuinka tämä minun pikkuinen, puolisen tuntia silmässä väpättävä sahani, voi olla saman sairauden aiheuttama? Eihän mun edes satu kunnolla päähän? Jotenkin kummallisesti samasta häiriöstä kuitenkin on kyse. Minun kohdallani päähän ei iske hyytävää kipukirvestä eikä edes puristavaa vannetta, vaan ainoastaan hiukan pöhnäinen olo. Jälkikäteen osaan aina sanoa, että kohtausta edeltävinä päivinä pää tuntuu hiukan hassun kipuilevalta, mutta ennen kohtausta en noita tuntemuksia osaa tulevaan kohtaukseen yhdistää. (Btw tämän meneillään olevan kohtauksen saha katosi juuri näkökentän ulkopuolelle.) Kohtauksen jälkeenkään pää ei räjähdä vaan jää oudon sumuiseksi ja hiukan kauttaaltaan helläksi loppupäiväksi.

Vaiva on siis kovin harmiton verrattuna tuskalliseen isosiskoonsa. Mukava ei päänsärytönkään versio kuitenkaan ole. Sahalaita ilmestyy tyhjästä keskelle näkökenttää pienenpienenä väräjävänä pisteenä, joka lähtee laajenemaan pikku hiljaa kohti näkökentän reunoja avautuen samalla auraksi. Sahalaidan heiluessa lukeminen ja ylipäätään silmien käyttö on todella ikävää. (Tämänkin tekstin alku oli aika hankala kirjoittaa.) Sahaterä laajenee noin puolessa tunnissa niin suureksi, että se katoaa näkökentän ulkopuolelle, ja jäljelle jää vain pöhnäinen pää. Vaikka pää ei ole suoranaisesti kipeä, en sanoisi olon olevan kuitenkaan normaalikaan, erityisesti silmien käyttö kohtauksen jälkeen tuntuu oudolta. Aivan kuin pää kelluisi jossain ja silmät siinä mukana.

Kivuton tai ei, aurallinen migreeni on riskitekijä verisuonitukoksien synnylle, joten merkittävimpänä juttuna ehkä nuorelle ihmiselle on yhdistelmäpillereiden sopimattomuus. Itse kerkesin juuri edellisenä päivänä ennen suurta diagnoosivalaistumistani käydä lääkärillä hommaamassa reseptin yhdistelmiin... Seuraavana päivänä sitten soitin YTHS:lle perään, että tein tälläisen itsediagnoosin, laitetaanko resepti uusiksi. Ehkä en sittenkään ole väärällä alalla :D

2 kommenttia:

  1. Hei Krista!
    Mitä kuuluu sahalaidallesi nykyisin? Läksin etsimään tietoa asiasta ja löysin kirjoituksesi.
    t.Helmi 58v.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi! Sahalaita elää ja voi hyvin, jos näin voi sanoa. Kohtauksia on pari kolme vuodessa, viimeisin oli pari viikkoa sitten. Oireet ovat onneksi pysyneet ennallaan, eli edelleenkään en saa päänsärkyä auran päätteeksi vaan pää jää ainoastaan hiukan erikoisen tuntuiseksi. Olen yrittänyt diagnoosin keksimisen jälkeen tarkkailla kohtaukselle altistavia tilanteita, mutta mitään yhteistä tekijää en ole kyllä keksinyt. Tuntuvat tulevan milloin haluavat, mutta onneksi eivät rajoita elämää kuin sen värisevän auran ajan :)

      Poista