tiistai 29. huhtikuuta 2014

Viimeiset hetket yhdessä

Onneksi nämä jäähyväiset eivät aiheuta sydänalassa surun muljahduksia tai edes kyyneleiden vuodatusta, koska kyse on jäätävän juurikasvuni piiloon värjäämisestä. Viimeisiä yhteisiä tunteja tässä vietellään ennen kampaajan tuoliin istahtamista. Ajattelin käyttää ne mukavasti tumman juuren elämää kunnioittaen, koska vaikka juurikasvu onkin ikävä, on se kuitenkin merkki edistyksestä: hiukseni ovat todistetusti kasvaneet! Aiemmin uhosin, että edellinen kerta jää viimeiseksi vaalennukseksi, mutta en minä vain hennoi ennen kuumaa kesää näitä sittenkään lähteä viemään kohti tummaa. Siispä tänään vielä pysytään vaaleissa sävyissä ennen jotakin aivan uutta. Kesä tää menee sulle!
                             

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Kukkahattu kenollaan

Minä olin teininä kiltti tyttö, joka suorastaan viihtyi kotona rennosti viikonloput ihan vain kirjoja lukien ja hyvää ruokaa syöden samalla, kun osa luokkakavereista veteli pyllyt paljaina perseitä kaupungilla. Ensimmäinen oma testi parilla siiderillä taisi osua yläasteen ja lukion välisen kesään tai vuotta aiemmin, mutta tuo ilta tosiaan oli ainut laatuaan ja todellakin vain pikkuruinen hiprakka ilman alkoholin käänteisiä vaikutuksia. Ysin lopussa saattelin poliisiauton kyytiin överit vetäneen kaverini ja tuhahtelin mielessäni ihmislajin säälittävyyttä. Minähän en ainakaan.. Vuotta myöhemmin pääsin okennuksen makuun itsekin, kun vetelin vahingossa ekat oikeat pohjanoteeraukset lukion ykkösen vappuna. Ja todellakin vahingossa! Minä olin liikenteessä Valkeisella (Jeah! Kuopio-huuds!) täysin limpparilinjalla, mutta kiltti limpparinlatkija oli tuhmille koulukavereille liian herkullinen pala katsottavaksi selväpäisenä, joten yllättäen tarjoajia alkoi löytyä suunnasta jos toisesta. Huikka tuolta, kulaus tuosta ja vielä kerta kiellon päälle sieltä! Seuraavaksi istunkin aurinkoisella kalliolla hihitellen, miten päässä tuntuu kevyeltä, ja seuraava otos otetaankin jo rakennuskontin takaa, jossa promillet kiitävät ruokatorvea käänteiseen suuntaan. Kyseessä oli elämäni ensimmäinen humala ja vieläpä pikasettinä, koska kotona piti olla muistaakseni kahdeltatoista. Seurasi paljon kävelyä, olon ihmettelyä ja veden juomista, mutta loppuillasta olin jo täysin valmis palaamaan kotiin sinä samana kilttinä tyttönä kuin aina ennenkin. Tuokin reissu oli yksittäinen ja vasta vuoden päästä kesällä 17-vuotiaana pääsin tutustumaan kotibilemaailmaan ja siitä eteenpäin olen treenannunt alkoholin käyttöä säännöllisen epäsäännöllisesti hioden taitojani.


Tykkään omasta alkoholitarinastani ja mielelläni antaisin lasteni elää oman etanoliseikkailunsa samalla kaavalla, kun jollain kaavalla se pakko joskus kuitenkin kokea. Minulla oli aina ympärilläni hyväntahtoisia oikeita ystäviä, jotka pitivät minusta huolta tarpeen tullen, mutta mikä tärkeintä minä en vetänyt ikinä överiperseitä, mikä nopean havainnoin perusteella on teinien ongelma. Minä en tiedä, miltä tuntuu menettää muistinsa, oksentaa päälleen, kadottaa kaikki arvoesineensä, hukata kenkänsä, sammua, harrastaa seksiä puskassa tuntemattoman ihmisen kanssa oksennusvana huulesta roikkuen tai olla pysymättä pystyssä ilman kaverin tukea. Minun kännini ei onnekseni ikinä pääse tuolle asteelle, koska evoluution hioma kroppani työntää kaiken ulos ennen totaalityperyyksien tekemistä. Ennen inhosin kesken kaiken hyökkäävää pahaa oloa, mutta nyt osaan jo hiukan arvostaa sitä: monta typeryyttä on varmasti jäänyt tekemättä vessareissun katkaistessa tequilaputken.


Yliopisto-opiskelijan silmillä eläen olen missannut Turun teinikänniskenen tehokkaasti viime lauantaihin asti. Lämmin sää, loiskuva Aurajoki ja viikonloppu taisivat herätellä nuorten aikuisten lisäksi myös tulevaisuuden nuoret aikuiset, koska jokiranta oli kuin yläasteen tai lukion piha. Paitsi, että tällä pihalla oltiin aivan gänäs. Siis aivan gänäs. Nuoret naiset varsinkin ovat herttaisia etanolin lamaavan vaikutuksen alaisena. Ihan vain nopealla vilkaisulla rantaan pystyi näkemään yhden neidin keikkuvan rantatörmällä silmät seisoen, toisen oksentavan istualteen lähes syliinsä, kolmannen itkevän ja yrittävän samalla hoiperrellen kävellä ja puhua puhelimeen, neljännen nuolevan intohimolla vastakkaisen sukupuolen edustajaa ja viidennen ja kuudennen käyvän cat fight -meiningeissä kiinni toistensa kurkkuun. Turkupojat vetivät sidukkaa chillimmin kapeat jalat lyhyistä shortseista vilkkuen ja lippis liimaletin päällä keikkuen, kunnes se testosteronin pahalainen pääsi hyökkäämään ja piti rueta räyhäämään pullomummolle. Jotenkin mystisesti tämä ketjureaktio johti parin teinin juoksemiseen tielle, jonka seurauksena koko muu lauma seurasi johtijaan ja yllättäen parissa sekunnissa koko nuorisolauma oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.


Yritin kovasti muistella niitä omia ajan kultaamia teinivuosia ja hokea, että nuorten kuuluukin olla ärsyttävän äänekkäitä typeryksiä, jotka hameet korvissa oksennuksen juuri lennettyä, korkkaavat onnellisina uuden lonkeron ja kiroavat elämäänsä syvimpään helvettiin, mutta silti kukkahattuni kääntyi aivan kallelleen. Miksi pitää olla niin teinikänniääliö??

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Än-yy-tee-NYT!!

Vappu 2014 korkattiin virallisesti perjantaina! Tästä eteenpäin vain kiihdytetään kohti keskiviikkoa :) Mutta eniveis, vappukorkki poksahti auki viime vuodesta tutussa AMK:n järkkäämässä Kupittaan vapussa, joka järkättiin tänäkin vuonna, mutta hiukan muokatuilla meiningeillä. Viime keväänä tapahtuma järjestettiin täysin ulkosalla, mutta nyt perjantaina häppeningit alkoivat ulkona vapaalla pikniköinnillä ja jatkuivat Kupittaan tiedepuiston Biocityssä stand-uppilla ja Solosen & Kososen keikalla. Alkuun innostuin, että jee eipä palella ainakaan, mutta hymyni hiukan hyytyi, kun biocityssä ovella odottivat jämyt järkkärit, jotka ohjasivat jokaisen liikkuvan olennon kohti kolmen euron narikkaa. Joo, tiedän, että kyse on säälittävästä pikkusummasta, mutta silti kiukutti. Olin tulossa paikalle ilmaistapahtumaan ihan vain siitä riemusta, että kun ei kerran mitään maksa niin samapa se on käydä tutustumassa vähän vieraampaankin yhtyeeseen ja katsella vaikka viisi minuuttia ja poistua, jos ei touhu nappaakaan. Nyt viiden minuutin testistä jääkin kolme euroa miinukselle. Periaatteesta poistuimme rakennuksesta ja purimme ahdistuksen sillä ainoalla tavalla, jolla opiskelija osaa käsitellä tunteitaan: juomalla halpissiidereitämme.

                            


Onneksi epätoivoinen opiskelija keinot keksii ja saimme laukkumme ja takkimme talteen kaverin autoon. Sitä mielihyvän määrää, kun marssimme laukuttomina ohi järkkäreiden lavan eteen (Olen hölmö, mutta tuntui hyvältä!) Surullista kyllä joko narikka oli säikäyttänyt kaikki muutkin opiskelijarukat pois tai tapahtumaa oli markkinoitu huonosti tai Solonen&Kosola oli kuitenkin liian UG-veto pääesiintyjäksi, mutta paikalla oli todella vähän ihmisiä, ainakin jos oli ollut paikalla viime vuonna ja tiesi, miten paljon Haloo Helsinki veti silloin paikalle populaa. Mutta onneksi yleisön vähäisyys ei lannistanut esiintyjiämme vaan keikka oli todella hyvä, vaikka etukäteen tiesin tietäväni vain yhden kappaleen.


                

                             

Oli jokseenkin uskomatonta, miten kaverit heittivät freestylellä räpäytystä aivan mistä tahansa kuten aurinkolaseista, viinilasista, paperilapusta ja haalareista ilman, että tarina hetkeksikään katkeaa. Käsittämättömistä lyyrisista taidoista huolimatta minusta parasta keikassa oli kuitenkin fiilis, joka artisteista huokui! He olivat todella iloisia, nauravaisia, rentoja ja hyvää pataa keskenään sekä yleisön kanssa. Suosittelen ehdottomasti tsekkaamaan Solosen&Kosolan keikan, jos kohdalle osuu, minä ainakin todella viihdyin, vaikka etukäteen en tiennyt heistä oikein mitään.

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Vuosijuhlakampaus

Minä tein sen ja selvisin kunnialla! Kampaus oli kuulemma myös kestänyt aloillaan illan loppuun, joten viime yönä näkemäni painajaiset lettien leviämisestä kesken kaiken jäivät onneksi vain alitajunnan tasolle :D Minä olin iloinen, juhlija tunsi olonsa prinsessaksi ja päivä oli muutenkin mukava! Jes! Ainoastaan instagram kiukutteli koko päivän: jos minä jumankauta kerran elämässäni onnistun tekemään jotain noin kaunista ja aivan uutta tyhjästä niin sittenpä insta ei anna minun jakaa sitä koko maailmalle! Testinä yritin jakaa kuvia mm. asfaltista ja ne kuvat kyllä siirtyivät kauniin sulavasti osaksi kuvavirtaa, mutta odotapa vain kun yritin lisätä upean kampauskuvan..... -_- Valehtelematta yritin ladata kuvan ainakin 20 kertaa eri puhelimista onnistumatta ennen kuin viimein otos singahti koko maailman tykättäväksi. Ja ei, en myönnä olevani someaddikti vaan kuvan ainutlaatuisuus ja ylpeys itsestäni olivat syinä tähän neuroottiseen instagrammailuun tämän tilanteen kohdalla.

Mutta se kampaus! Neidin päätä kiertää siis otsalta alkaen kummaltakin puolelta ranskanletit, jotka niskassa risteävät ja kiertävät valkin ympärille pyöräytetyn nutturan. Nutturaan tulevaa hiusta tupeerattiin melko reippaasti, että saatiin vähän lisää näyttävyyttä ja koko komeus kruunattiin kauniilla helmisoljella. Minä olin niin tyytyväinen! Kampaus näytti aivan upealta, mutta hiukan minua kalvoi ahdistus, että jos väkerrelmä ei kuitenkaan tunnu tukevalta, sitä kun ei kampaajaa leikkivä oikein voi tuntea. Onneksi nyt myöhemmin sain varmistuksen, että pää oli pysynyt juhlien loppuun asti kasassa, joten voin kai ylpeydellä huokaista helpotuksesta ja sanoa selvinneeni tästä koitoksesta.

                           

     

                              

                              


torstai 24. huhtikuuta 2014

Minä? Kampaaja? Woooo!

Minulle on uskottu uskomaton luottotehtävä, jollaista en ikimaailmassa olisi uskonut kohtaavani.

Suomen upein vuosijuhla + kaunis koulukaveri + upea iltapuku + minun tekemäni kampaus!!! 

Huomenna perjantaina on Turun lääkiksen proffikset eli vuosijuhla ja jos olen oikein käsittänyt, kyseessä on lähes Saulin vastaanoton veroinen iltapukujuhla, jossa tytöt saavat vihdoin lukiovuosien vanhojentanssimekkonsa uusiokäyttöön (ellei sitten tietysti halua ostaa aivan uutta mekkoa) ja pojat pakotetaan ahtautumaan frakkeihin. Ja minua on pyydetty tekemään kampaus tuohon juhlaan! Tällä hetkellä olen täynnä positiivista jännitystä, koska edessä on upea tilaisuus haastaa itseni täysin uudella aluevaltauksella. Kampaus vuosijuhliin, kukapa olisi uskonut! :)

                            

Olen viime aikoina innostunut letittelemään omia hiuksiani ihan vain siitä riemusta, että reppanat ruikulani alkavat vihdoin ylettää letille. Yllätyksekseni olen händlännyt homman aika hyvin. Ranskanletti on kiepahtanut ohimolle useimmiten ensiyrittämällä ja vieläpä aika kauniin napakasti. Aikaisemmin olen letitellyt vuosia pikkusiskon päätä, mutta hänen kohdalllaan ollaan tyydytty ihan vain kahteen ranskanlettiin, joten mitään lettihifistelyä taustastani ei löydy enkä minä muuta osaakan kuin perus- ja ranskalaisen letin. Lettien lisäksi kevään toinen villitys on ehdottomasti ollut valkki, jonka ympärille kiepauttamalla minunkin suikuloistani saa kauniin ja siistin nutturan. Vielä, kun nämä kaksi yhdistetään, ja lisätään muutama kukkanen nutturansyrjään, oloni on välillä tuntunut suorastaan juhlavalta, vaikka ainekset aika perushuttua ovatkin. Muutaman kerran olen miettinyt, mitä kaikkea vähän pidemmillä hiuksilla ja isommalla valkilla saisikaan aikaan, mutta enpä olisi uskonut, että pääsen testamaan tätä ajatusleikkiä proffiksiin kaverini päähän!

                                       


Kaiken takana on speksi, kuinkas muuten. Tykkäsin välillä laittaa hiukset nätisti ihan vain sitä 7 sekunnin lavalle juoksua varten loppukiitoksien aikaan ja kerran taisin tämän pumaneidin hiukset letittää bäkkärillä, siinä kaikki näyttöni ennen kampauspyyntöä. Olen vieläkin vähän shokissa, mutta tosi innoissani! Tämä on jotain, mitä en ole ikinä tehnyt, mutta nyt kun teen, aion hoitaa sen kunnolla. Tämä on lupaus. Tämän aamun koekampauksen jäljiltä olen todella toiveikas, että pystyn lupaukseni pitämään. Huomiselle hiukan isompi valkki, tehokkaampaa tupeerausta ja tarkkuutta lettien asetteluun, niin hurraa eikä kenenkään tarvitse kulkea juhlissa paperipussi päässä :) Kaksi viimeistä kuvaa ovat tältä aamulta, kun testailtiin, mitä kaikkea päähän saisi minun taidoillani aikaan, joten kampaus ei todellakaan ole niin viimeistelty kuin huomenna aion tehdä.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Vieraalla maalla

Kävin pari viikkoa sitten Helsingin kulttuurireissulla katsomassa Kuopion lääkiksen speksin. Kerroin jo aiemmin syvistä epäluuloistani kotikaupungin teatteritaidetta kohtaan, mutta meidän speksin näyttelijöiden kehut saivat minut muuttamaan mieltäni ja matkustin innolla Linnanmäen Peacockiin katsomaan Ristiinpukeutujaa. Minulla on kokemusta spekseistä ainostaan JHOEP:sta (siis meidän tämän vuoden speksi) ja kai se jonkinlaiseksi lempilapseksi on muotoutunut. Rakastan kaikkea siinä ja minun silmissäni jokainen temppu, jonka näytelmämme tekee on upein mitä maailmasta löytyy. Minulla ei vielä ole laajaa näkemystä speksien syvimmästä olemuksesta vaan minulle upea speksi on tasan meidän speksi. En ole myöskään valmis luopumaan rakkaan lapseni täydelllisyyden mielikuvasta, joten en suostu näkemään toisten luoman esityksen upeutta vaan esitystä katsellessa hoen, miten meillä tuo juttu on hienompi ja meidän tanssijan jalka kyllä olisi ojentunut suoremmaksi. Olin siis aikamoisen hankala katsoja vakuutettavaksi.

 Kuopio tarjosi kulttuurishokkia kerrakseen. Tarina nojasi puhtaasti hauskuuteen ilman syvempiä teemoja tai vakavuutta. Juonen päähenkilö oli Rasputin, joka likaisena ja haisevana villimachomiehenä pistää Venäjän hovin naiset polvilleen iästä riippumatta. Vuoronperään Rasputin käy nykäisemässä leidejä ja miehet alkavat nähdä pappismiehen uhkana, josta täytyisi päästä eroon. Rasputin oli vakuuttava ällötys, joka limaisella olemuksellaan sai naisten päät pyörälle uskottavasti. Samoin tykkäsin tarinan kaappihomosta sukulaispojasta ja itse tsaarista. Heidän hahmoissaan oli tiettyä vakavuutta ja hellyyttävyyttä, josta pidin. Tarinan naishahmot jäivät minusta hiukan etäisiksi lukuunottamatta kaappihomon tuoretta aviopuolisoa. Yhdessä tuo pari oli herttainen ja virkistävän nuorekas keskellä keski-ikäisen tsaariparin aviokriisiä. Tanssijat olivat taitavia, mutta mikään tanssiesitys ei suoraisesti räjäyttänyt pottia. Nukketanssi jäi lempparikseni. Tanssijapoikia Kuopiolla oli paljon meidän speksiä vähemmän ja heiltä ei nähty yhtään vakavaa tanssia. Tosin kuulin, että meidänkin speksissä vasta tänä vuonna pojat ovat joutuneet tosissaan hommiin tanssien kanssa. Meidän speksiin verrattuna Ristiinpukeutujassa tykkäsin paljon siitä, että näyttelijät lauloivat paljon itse eikä kaikki musiikki tullut bändin solistien kautta.

                     

Tykkäsin kyllä Kuopion esityksen juonesta, musiikista, tansseista ja lauluista, mutta silti vedän kotiinpäin. Kuopion speksikulttuurissa oli paljon minun silmiini outoa ja vähän ärsyttävää. Paljon oli kiinni myös yleisöstä, joka tällä kertaa oli aika riehakas. Joitakin reploja omstartattiin niin monta kertaa, että lopulta joku jo rääkäisi "Omstart! Tarina jatkuu!". Tarina jäi todella hajanaiseksi, kun lähes jokainen repliikki vedettiin moneen kertaan. Omstartit ovat hauskoja ja speksin idea, mutta rajansa kaikella! Välillä teki mieli kääntyä takana rääkyvää naista kohti ja sanoa, että ole jo hiljaa, ei nämä enää naurata ketään. Omstart-sateen vuoksi näytös myös venyi lähes kolmituntiseksi, kun vertailukohtana meidän speksi yleensä kesti noin kaksi tuntia. Pituus ei sinänsä minua haitannut, kiva vain kun rahalle saa vastinetta, mutta minusta näytöksen laatu kärsi illan venyessä.

Vierasta oli myös Kuopion alkoholikulttuuri. Bändi huojui lavalla levottomasti ja napsi huikkaa biisien väleissä, mikä ärsytti minua. Olen varmaan nipo, mutta minusta yleisöä on kunnioitettava sen verran, että esitys vedetään huolella läpi ilman känniä, vaikka kuinka nuoria, kauniita ja riehakkaita lääkisopiskelijoita ollaan. Katsojat ovat maksaneet lipuistaan laadukkaan teatteriesityksen verran, joten sitä heillä on myös oikeus saada!

Kritisoituani tässä rakkaan kotikaupunkini hengentuotosta viimeisen parin kappaleen verran, totean olevani ilkimys, joka on liian kiintynyt oman rakkaan yliopistonsa vastaavaan luomukseen, voidakseen myöntää, että kyllä muutkin osaavat, mutta vain vähän eri tyylillä. Koska kyllä Kuopio osasi, mutta ei minusta läheskään samalla tyylikkyydellä kuin Turku. Katsotaan olenko samaa mieltä enää tulevina vuosina, kun pääsen eroon tästä esikoissyndroomasta ja saan vähän laajempaa perspektiiviä koko spekseilyyn :)

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Sopivasti onnellinen

Sinne meni viikko lomaa. Valui sormien välistä ihan hetkessä. Eilen kotimatkalla turkulainen kaverini kyseli tekstarilla, miten pääsiäisloma meni. Viestiin vastatessa tajusin, että ei se hukkaan valunut: lomanihan oli todella priimaa kamaa!

Minä mökkeilin perheen kanssa, savusaunoin, tein avantoa ja uin avannossa, pelasin ikivanhaa muistipeliä siskoni kanssa, söin herkullista ruokaa, join viiniä ihan vain huvikseni, otin aurinkoa, vietin iltaa pitkästä aikaa vanhalla kaveriporukalla, nauroin, sain ihanat uudet kengät (jotka kyllä hiertävät toista jalkaa :( ), kävin parilla, poljin auringossa pyörällä ja lepuutin silmiäni Kalleveden kimmeltävässä pinnassa. Ehdin vajaassa viikossa tehdä kaikkea, mikä ihmisen tekee onnelliseksi, ja kotikaupunkireissuilla usein vaivaavan kiirenähdäkaikkiajatehdäkaikkea -ahdistuksenkin onnistuin lähes välttämään. Jotenkin kaikki vain loksahti kohdalleen ja ehdin tehdä kaikkea ilman stressiä ja hullua aikataulutusta.


  
Päivistä parhain oli kuitenkin sunnuntai. Siinä päivässä oli taikaa. Kevään ensimmäinen todella lämmin päivä, jolloin pihalla pärjää ilman takkia ja aurinko kuumottaa poskipäitä niin, että säteiden tehon todella tuntee. Pitkään nukuttu aamu ja parin kilometrin pyöräily auringossa kylään Jarkon perheen luokse. Päivän ensimmäinen kuppi kahvia ja pääsiäisherkkuja valoisassa keittiöissä kuulumisia vaihdellen. Kävelylenkki Kallaveden rannassa ja istuskelua sulalla kivellä veden kimmeltäessä ja auringon pussaillessa poskia. Pieni tiibetinspanieli sulassa rannassa kahlaamassa ja metsäpolulla tepsuttelemassa. Poikaystävän käsi kädessä ja sydän täynnä rakkautta. Olin aivan sulaa vahaa koko kävelyreissun ajan! Noina hetkinä elämä oli täydellistä juuri tasan siinä. Olisin voinut hylätä koko lääkiksen ja kaikki muut unelmani, jos Jarkko olisi siinä hetkessä ehdottanut minulle, että mennään rakas naimisiin, tehdään lapsia, otetaan koira ja rakennetaan talo tämän kimaltavan aallokon ääreen. Mitään muuta en sillä hetkellä kaivannut. Se oli maaginen ja aika onnellinen tunne.


torstai 17. huhtikuuta 2014

Lääkiksen eka vuosi part. 1

Krista_llia ylpeänä esittää: elokuu-joulukuu 2013 Turun lääketieteellisen fetuksena!

Testi näyttää positiivista! Sikiö on olemassa! Lauma paikkaansa hakevia lääkärikokelaita sulloutuu hämyiseen luentosaliin aloittamaan loppuelämäänsä. Tätä he ovat halunneet ja tätä hetkeä he viimein elävät. Tai sitten vain he vain ovat kerrasta onnistuneet pääsykokeessa ja marssineet unelmakouluun suoraan ylioppilaskirjoituksista. Sama se, koska lopulta he kaikki ovat samaa sikiömassaa, oli taustalla täysi fyssarin tutkinto, pari etsikkovuotta matemaattis-luonnontieteellisessä, viisi synnytystä tai pelkkä lukio. Tämä sikiö hiukan hämmästelee salissa kuuluvaa puheensorinaa. Tämähän on eka päivä, missä ihmisten ujous? Myöhemmin sikiö oivaltaa opiskelevansa Turun lääkiksessä, jossa piirit ovat pienet ja iso osa opiskelijoista oman kylän kasvatteja, jotka eivät hennoi hyljätä kotikaupunkiaan.
   Ensimmäinen päivä jakaa ison reppanajoukon pienempiin reppanayksiköihin: fetusryhmät ovat syntyneet ja tuutorit kaappavat sikiönsä hellään huomaansa. Tuutoreiden syli kantaa ryhmää seuraavat pari viikkoa uuden elämän alkuun niin, että ulkopaikkakuntalainenkin oppii tuntemaan muutaman naaman, joihin tukeutua. Alkoholi virtaa, leikkejä leikitään, rastikierroksia kierretään, muutamia vaivaantuneita hiljaisuuksia siedetään, uusia nimiä kuullaan liian monta muistettavaksi ja uusien tuttavuuksien kasvot näyttävät toisiltaan. Opintojen osalta kaksi ekaa viikkoa keikutaan perusasioiden perusteissa. Totutellaan ajatukseen yliopisto-opinnoista, selviydytään luentojen ja krapulan yhdistelmistä, opitaan tutkinnon rakenteesta, kuullaan mielenkiintoa herätteleviä kliinisiä luentoja, opetellaan sairaalahygienian perusteita, kuullaan, mitä kaikkea lääkärin pitäisi arjessaan lukea ja otetaan vastaan onnitteluja erinomaisesta uravalinnasta. Kling! Se oli lääkiksen ensimmäinen noppa :)

Rennon perehdytysjakson jälkeen SKB ottaa turhat luulot pois, tai ainakin yrittää. 12 opintopisteen solu- ja kehitysbiologian luento- ja harkkatyöhirvitys tutustuttaa fetukset huolella Medisiinan pääluentosalin penkkeihin ja englanninkieliseen kurssikirjallisuuteen. Aikaa lukemiseen on liian vähän ja mielenkiintoa vieläkin vähemmän. Tätäkö tämä unelmakoulu onkin? Mikä v*tun kadheriini? Solumoskaa riittää luento toisensa perään ja luennoitsijat sen kuin vilistävät silmissä. Jokainen vuoron perään yrittää nostaa kurssin teoreettisuuteen uupuneiden opiskelijoiden motivaatiota: "Tämä on nykylääketieteen ja kaikkien uusien lääkkeiden perusta!". Aivan sama, ei kiinnosta, me halutaan sairauksia, verta ja kipua tässä ja nyt! Perinnöllisyyslääketiede herättää välillä pienen innostuksen liekin, kun hetkeksi syvennytään tarkemmin sairauspuoleen, mutta tuo pieni liekki puhalletaan sammuksiin todella tehokkaasti genetiikkanippelinappelitiedon kaksoisluennoilla. Kurssin kohokohtana fetukset saavat kohdata julkkiksen. Jorma Paranko, tuo mies pääsykokeen lohikysymyksen ja Pääsin lääkikseen -videon hissikohtauksen takaa, pyrkii takomaan sikiöiden rustoiseen päähän yksilönkehityksen perusteita omalla ihanalla tyylillään.
    SKB:n rinnalla rullaa Medical English -kurssi, joka nimensä mukaisesti yrittää opettaa sikiöitä ymmärtämään tieteellistä, lääketieteellistä, englanninkielistä tekstiä, jollaista kurssikirjat hyvin pitkälti sisältävät. Leikkimielisiä sanakokeita ja äidinkielenään englantia puhuva energinen opettaja, kurssi kilahtaa opintorekisteriin helpolla. Vielä helpommalla huhutaa kilisevän kaksi noppaa Lääketieteellisen latinan kurssista, jonka opettaja on herttainen latinaa rakastava herra. Oma intoni tyssäsi ekaan luentokertaan, mutta huhupuheiden mukaan tentin kykeni läpäisemään puolen tunnin lueskelulla. Ilmeisesti keksin sillekin puolelle tunnille jotain "hyödyllisempää" tekemistä. No ainakin tiedän, kuinka duodecim oikeasti lausutaan.
   Lokakuussa sikiöitä testataan ensi kertaa tosissaan. Mistä tämä tämän vuoden joukko on tehty? SKB:n lopputentti antautuu kuitenkin yllättävän helpolla. Tuntuu huijaamiselta, että mitättömällä työllä ja täysin vailla ymmärrystä saan kakkosen. Yritän lohduttautua, että ehdin kyllä paikkailla aukkoja myöhemmin, samoin kuin näyttää maailmalle, että kyllä minä ihan oikeasti kuulun tähän kouluun, vaikka tämän kurssin vain rämminkin läpi. Tentin jälkeen moni kohtaa ensi kertaa oman kuolevaisuutensa: todella kovassa porukassa entinen huippukin voi joutua putoamaan keskiluokkaan.

Jossain näillä vaiheilla päästään vihdoin eroon sikiöleimasta. On kasteen aika! Paljon rasteja, juotavaa, kivaa menoa, kalaa, jauhoja, kananmunia ja.... vettä. Rastikierroksista kastajaiset olivat lempparini. Joukkuettani kohdanneella voitolla saattaa olla vaikutusta asiaan... ;)



Lokakuun lopussa päästään viimeinkin asiaan, kun TLRT rysähtää käytiin. Tuki- ja liikuntaelimistön rakenne ja toiminta on anatomiaa, anatomiaa, Sobottaa, anatomiaa ja Moorea. Kurssin alussa koko tuore medisiinarilauma pelotellaan kurssin haastavuudella ja edellisen vuosikurssin surkeilla suorituksilla. Tämä kurssi vaatii työtä, ja on jälleen perusta koko lääkärin työlle. Tällä kertaa otamme puheen todesta. Medical Englishin lisäksi päästään medical latinan maailmaan, kun termistö vaihtaa kieltä suomesta latinaan. Kurssin aikana pääsee kokemaan upeita oivalluksen hetkiä, kun ventovieraasta anatomian sanasta osaakin päätellä jotain näillä jäätävillä latinantaidoilla!
   Enimmäkseen kurssin kantava teema on kuitenkin epätoivo: ihmisaivoja ei ole luotu muistamaan näin paljon! Miten yhdessä luussa voi olla kymmeniä pieniä nyppysiä, uurteita ja kolosia, joista jokaisen nimi pitäisi muistaa? Tekniikoita on monia: osa luottaa tableteille ladattaviin appseihin, osa askartelee muistipelejä, yksi värittää anatomian värityskirjaa, pari lukee tenttikirjaa, muutama palvoo sobottaa ja.... loput lukevat entisiä tenttikysymyksiä ja pääsevät läpi. No ei tosi. Tässä kurssissa joutuu todella hokemaan hauki on kalaa, että jotain jää päähän, vaikka paljon apua tosin oli tenttiarkistostakin....
   TLRT tentitään kapulatenttinä, mikä tuntuu hiukan pelleilyltä, mutta epäilemättä säästää opettajien voimavaroja. Nelisenkymmentä monivalintaväittämää syötetään kapuloilla koneeseen ja tsing tsing ensimmäinen puoli vuotta lisensiaatin tutkintoa paketissa = 8,33% lääkärikoulusta takana. Tämän oivalluksen jälkeen suosittelen taputtamaan itseään olalle ja marssimaan kaupungille ostamaan elämänsä talvitakin. Sillä tavalla minustakin tuli näin hyvä lääkärikokelas.

Ps. Kuvitus on nyt vähän mitä sattuu, koska olen Kuopiossa ilman omaa konetta ja sen kuva-arkistoja.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Pottapää

Taidan vihdoin olla valmis ymmärtämään tosiasioita ja muuttamaan käytöstäni niiden oivaltamisen myötä. Pyörällä voi kaatua, pää voi osua asfalttiin, kallo voi haljeta ja keho voi halvaantua tai jopa kuolla. Edellä mainitun todennäköisyyttä on jo vuosia voinut vähentää köyttämällä päähän kypärän, mutta.... Kun on näin upea, kaunis, tyylikäs, muotitietoinen ja nuori niin eihän sporttimallin potta istu huolella harkittuun stailiin sitten millään. Puhumattakaan siitä, että tottakai olen aamulla puurtanut taidokkaiden kampausteni eteen minuuttikausia käsilihakset hapenpuutteesta uikuttaen. Tämä kaikki minun täytyisi uhrata sen pienen todennäköisyyden takia, että juoppokuski osuukin juuri minuun ylittäessäni tietä tai  auringonsäie häikäiseekin kuskin juuri väärällä hetkellä?

  
Pitkillä matkoilla olen kiltisti käyttänyt kypärää koko Turku-asumisen ajan. Nuorenakin taistelin hammasta purren tieni kouluun kypärä päässä aina yläasteen loppuun. Yhhh niitä iltapäivätunteja, kun pyörän vierellä seisoen tarkkailin koulun pihaa, ettei kukaan cool luokkakaveri vain näe, että laitan suojakuoren kalloni päälle. Yliopistoiässä olen onneksi sen verran kasvattanut omaa itseäni ja selkärankaani, että yleisön paine ei todellakaan ole se syy, miksi kypärää ei päästäni löydy vaan lähinnä sen rumuus ja hankaluus. Lähde kaupungille, kanniskele kypärää ja kolistele sitä ympäriinsä ihmistungoksessa vaeltaessasi. Pukeudu mekkoon, näytä hyvältä ja iske päähän suoraan tour de Francelta kaapattu sporttikypärä. Hankalaa, ikävää ja fiilistä laskevaa.


Onneksi meillä on Stockmann ja Hullut päivät. Jarkko pläräili viime viikolla keltaista haamukuvastoa ja longboard-houruissaan bongasi kypärätarjouksen, Giron kypärä 24,90e. Ahhh, värejä! Muotoja! Hyvästi sporttipuikula! Minun päähän Giron malli ei istunut lainkaan, mutta onneksi K2:n juniorimallit kuuluivat samaan tarjoukseen. En tiedä, minkä kokoisia nuppeja junioreilla nykyään oikein on, mutta M koon lastenmalli istui minun kypsään päähäni juuri täydellisesti. K2:n mallissa takaraivossa on säätönuppi, jolla kypärän ympärysmittaa saa säädeltyä, mikä miellytti minua kovasti, koska Giron malli muljui päässäni juuri tuon ominaisuuden puutteen takia. Jarkon päähän Giro kuitenkin istui ja nyt meillä asustaa kaksi kaunista kypärää: mattamusta Giro ja kiiltovioletti K2 :)

tiistai 15. huhtikuuta 2014

"What time it is? It's time for vacation!"

Mä olen lomalla. Lääkis paahtoi hiihtolomaviikkojen läpi täyttä häkää, mutta pääsiäisviikko on täysin opetuksesta vapaa. Itse asiassa lukkarissa lukee "LOMA", joten rentoutus olkoon vieläkin syvempi. Me parini kanssa tosin reippaina kävimme eilen tekemässä viimeisen juonnekäynnin terveyskeskuksessa, mutta eihän se oikein koulunkäynnistä käy, kun vain istuu jakkaralla ja testailee jalkapulsseja. Lomalla siis!


Havahduin tänä aamuna, että olen ihan tosissaan lomalla nyt. Niskaan ei puske rästitenttejä, huomenna ei odota aamuherätys ja kahvikuppia juodessa ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, kun nenän edessä on luentodiojen sijaan sanomalehti. Kaiken kruunaa se, että pitkästä aikaa olen rakastunut meidän kotiin. Ollaan pitkään asuttu oikeassa huumeluolassa, jossa lattioilla on kasa hiekkaa, verhot kiinni, peti peittämättä, matot täynnä hiuksia ja tavarat hujan hajan ympäriinsä lattioilla, tuoleilla ja sohvalla. Aina välillä joku kohta on vähän korjaantunut, mutta kokonaisuus on pysynyt yhtälailla törkyisenä. Ennen muuttoa vannottiin, että meidän kotihan pysyy nättinä ja siistinä, mutta arki on laittanut vähän joustamaan päätöksistä :D Eilen päiväunien jälkeen päätin kuitenkin, että nyt tähän läävään tulee muutos! Radio soimaan, lattiat puhtaiksi tavaroista, imuri laulamaan, pölyrätti viuhtomaan, pyykkikone surraamaan ja ikkuna auki, että raikkaan lämmin kevätilma saa syöksyä sisään. Kaksi tuntia ravasin ympäri 46 neliötä, mutta en kiukkuisena murmuttavana avovaimona vaan innostuneena tyttöystävänä, joka riemastui lian alta pikkuhiljaa paljastuvasta kodista. Tämä on se koti, johon me muutettiin!
     

Siivousurakan päätteeksi marssin kauppaan täynnä itsetyytyväisyyttä, koska upean kodin lisäksi minulla oli mielessä toinenkin yllätys töistä palaavalle avomiehelle: iltapalabrunssi. Sunnuntaina Helsingissä etsiessämme kaverini kanssa ruokapaikkaa, kävimme kuikuilemassa eräseen brunssia tarjoavaan ravintolaan ja ideasiemen jäi itämään. Harvoin olen kuitenkaan noin aikaansaava kuin eilen illalla kolmen tunnin aikana! Päivällisen ja iltapalan yhdistävään kattaukseemme kuului riisiä ja mausteista kanakastiketta, appelsiini- ja omenalohkoja, salaattia, fetaa, tuoreita sämpylöitä, Domino-keksejä, suklaata ja herkkumehua nautittuna tietenkin vastasiivotussa yhteisessä kodissa :)

                                 

Nyt loma voi alkaa tavallaan puhtaalta pöydältä ja ainakin Turussa sää ja luontokin alkavat näyttää siltä, että myös kevät saa alkaa.

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Nyt ei naurata

Mutta eipä itkettänytkään, mikä on aikamoinen ihme, kun yhdistetään parantumaton syöpä, nuori opiskelija, vuodenikäinen lapsi ja tuore avioliitto.

Laura Save, Paljain jaloin, 2013. Kirja, jonka te haluatte lukea.

                            

Olen kiertänyt kirjaston kaukaa viimeiset pari vuotta, mikä on iso muutos entiseen lukutoukka-Kristaan. Koulu ja pääsykokeisiin lukeminen vain on vienyt himot koskea yhteenkään paperinkappaleeseen "työpäivän" oltua pulkassa. Vain kaksi kirjaa viimeisen parin vuoden sisään on saanut minut harkitsemaan korkkaamattoman kirjastokorttini käyttöönottoa. Toinen käsitteli Ruotsin hiv-positiivisten elämää muutama vuosikymmen sitten (jos oikein muistan) ja toinen nuoren parantumattomaan syöpään sairastuneen naisen elämää. Lopulta Paljain jaloin oli se, joka vei Turun kirjastoneitsyyteni ja voin sanoa, että ei mennyt huonolle. Helppo eka kerta ei ollut, mutta millonpa se täysin kivutonta olisikaan.

Luin Saveen kirjasta viime syksynä Mediuutisista, joka on jonkinlainen terveydenhuoltoalan lehti, joka luukustani on tipahdellut säännölliseen tahtiin lääkiksen alettua. Nyt tässä juuri mieleeni välähti, että samainen lehti on tipahdellut todennäköisesti myös Saveen perheen luukusta, koska Laura opiskeli lääketiedettä. Jo heti samana päivänä syöksyin lähikirjastoon, josta kirjaa ei kuitenkaan silloin löytynyt. Unohdin koko asian pariksi kuukaudeksi, mutta nyt pääsiäsloman kurkkiessa nurkan takaa, muistin, että jotain piti lukea. Aurinkoinen pyörämatka pääkirjastoon ja yllättäen 380 sivua huuteli minua laukusta lukemaan.

                   

Paljain jaloin on siis Laura Saveen sairastamisajan päiväkirjoihin osittain perustuva romaani, joka kertoo nuoren syöpäsairaan arjesta, ajatuksista ja kokemuksista. Alussa toivo elää, mutta hyytävän varmasti ajatus kääntyy kohti kuolemaa, joka repii nuoren perheen hajalle ja katkaisee yhden nuoren tulevaisuuden kesken. (Tuntuu hankalalta kirjoittaa. En tiedä pitäisikö minun kutsua Lauraa Lauraksi vai puhutella Saveena. Laura tuntuu liian henkilökohtaiselta, aivan kuin muka tuntisin hänet ihan oikeasti, mutta Save taas äidinkielen tekstitaidon vastaukselta. Pysyn Laurassa, mutta en halua antaa silti vaikutelmaa, että tuntisin häntä. Save vain on liian etäinen ottaen huomioon, miten lähelle kirja kuitenkin päästää.) Lääketieteen opinnot katkeavat kandiin, kolmevuotias lapsi jää vaille toista vanhempaansa, kumppani pyörittämään yksin arkea ja vanhemmat ilman lastaan. Tarinassa ei ole mitään reilua. Pelkkää paskaa niskaan loppujen lopuksi.

Laura ei kuitenkaan ryömi epätoivon suossa 24/7. Paljon siellä suossa tarvotaan eikä jokaista suonsilmäkettä kirjassa varmasti mainittakaan, mutta 380 sivua ei ole pelkkää itkuvirttä, jonka sivuja lukiessa tekisi mieli vetää omat ranteet auki. Ehei, mutta hyvä olokaan lukemisesta ei tule. Oma elämä alkaa tuntua hauraalta, koska jos syöpä voi osua yhdelle nuorelle lääketieteen opiskelijalla, miksi se ei voisi osua toisellekin. Myös maailman epäreiluus alkaa kuvottaa. Miksi yksi ihminen joutuu tuolla iällä kokemaan niin paljon kipua, huonoja uutisia ja vastoinkäymisiä? Toisaalta kirja saa myös arvostamaan kaikkea mitä tässä elämässä nyt on. Minä kävelen, käyn koulua, poljen pyörällä, matkustan, halailen nuhanenäistä poikaystävää, pukeudun omiin vaatteisiini, haaveilen ulkomaanmatkoista ja ainoana lääkkeenä napsin silloin tällöin buranaa päänsärkyyn. Monta mahdottomuutta osteosarkooma-potilaalle.

                               

Laura kirjoittaa todella taitavasti ja koukuttavasti. Imin kaikki sanat itseeni kahdessa päivässä eikä kirja siis todellakaan ehtinyt nähdä pääsiäislomaa :D Surulliset ja kaikista kamalimmat asiatkin hän osasi käsitellä pienen mustan huumorin kautta ja välillä lukiessa hymyilin ja jopa naurahdin. Syöpä on julma, elämä sen kanssa on kurjaa, oma asenne ei aina paranna ja koko aikaisempi elämä rutistuu kasaan kasvaimen ympärille. Silti välillä on hyvä nauraa ja järjestää juhlat amputoitavan jalan kunniaksi. Oli raastavaa lukea Lauran pohdintaa parisuhteestaan ja kamalaa tajuta, miten sairaus muuttaa kumppanuutta. Elokuvien ruusuinen vuoteen vierellä valvominen on vaaleanpunaista valhetta, kun terveen puolison täytyy yhtäkkiä hoitaa perheen taloutta, lasta, sairasta puolisoa ja samalla yrittää elää elämisen arvoista elämää itsekin. Se rasittaa. Puoliso väsyy, sairas puolisko uupuu sekä tuntee syyllisyyttä ja parisuhde rapistuu intohimon aallokosta välittämisen laineiksi. Myös elämän epävarmuus nakertaa suhdetta, koska ikinä ei voi olla varma, miltä elämä näyttää seuraavana kesänä tai jopa seuraavalla viikolla, eikä edessä ole päivämäärää, jolloin koettelemus päättyisi ja kaikki palaisi jälleen normaaliksi. Kukaan kun ei voi luvata, että tarina päättyisi kauniisti.

Lauran tarinalla on surullinen loppu, mutta kirja päättyy kauniisti. Loppukiitoksia lukiessa tuntuu, että ei tämän romaanin kirjoittaja voi olla kuollut, juurihan hän puhuu minulle näillä sanoillaan! Laura ei ehtinyt ennen kuolemaansa kuulla kirjansa julkaistavan, mikä surettaa minua, mutta ei muuta muuksi faktaa, että Paljain jaloin -romaanin kirjoittaja todella osasi kirjoittaa. Kirja vaikutti minuun ja laittoi ajattelemaan omaa nykyisyyttäni ja tulevaisuuttani: kaikkea minulle rakasta, opintojani, tulevaa ammattiani. Sitä miten toivon jonain päivänä voivani todeta eläneeni hyvän ja omannäköisen elämän, on se sitten minkä mittainen vain. Niin Laurakin vaikutti tekevän.

Speksi, speksimpi, speksein!

Alan pikkuhiljaa tuntea itseni oikeaksi turkulaiseksi. Reissaan rennosti parin viikon välein Helsinkiin tärkeisiin kulttuuritapahtumiin ja nautin Valtion Rautateiden Etelä-Suomi -akselille myöntämistä supertarjouksista. Turha luulo, että Turku-Kuopio väille osuisi minua hyödyttäviä tarjouksia.
Liian vähän kulutettu kiskonpätkä... Mutta turkulainen, joka reissaa Helsinkiin ja takaisin kahden viikon sisään kaksi kertaa yhteishintaan 20 euroa, ei valita. Go VR, tämä on hyvä :)

                             

Tällä kertaa kultturelloidun speksimaailmassa. En voi tarpeeksi hehkuttaa ja tulen ylihehkuttamaan vielä tulevaisuudessa ainakin parin kokonaisen postauksen ja lukuisten viittausten verran, kuinka siisti prokkis Jotta huominen olisi eilistä parempi olikaan! Huomenna sunnuntaina mennään Jarkon ja Jarkon koulukaverin kanssa katsomaan JHOEP Helsingin Aleksanterin teatteriin. Kannustaisin kaikkia ostamaan lipun ja tulemaan mukaan katsomaan mahtavaa speksitaidetta, mutta ähäää näytös on LOPPUUNMYYTY. Taas ;) Onnea kaikille lipun ostaneille. Ajattelin luikkia huomenna näytökseen bäkkärin kautta ja olen jopa haaveillut pääseväni maskeeraamaan jonkun. Tekee näytöksestä paljon jännemmän, kun lavalla näkee itse näyttelijän silmään taistelemat rajaukset ja värjäämät viiksentupsut. Fiilistelin tosin jo viimeisessä näkemässäni Turun näytöksessä, että tää oli nyt tässä ja nähdään ensi vuonna, mutta tällä viikolla tajusin, että vielähän tässä ehtisi hyökätä meikkisieni ojossa tanssijoiden ja näyttelijöiden kimppuun.

Ennen huomista on edessä kuitenkin näytös, jossa olen puhtaasti vieraana. Päätin nimittäin mennä katsomaan kotikaupungin Helsinkiin kiertueelle tuoman speksin. Vähän ilkeästi etukäteen arvoin, että haluanko maksaa 15 euroa KUOPION speksistä. Osaako ne siellä edesä hoitaa hommaa samalla tyylillä, kuin me? Että en minä jaksa maksaa siitä, että nään nuoria keikkumassa lavalla pelkkien hölmöjen vitsien ja epätahtiin tanssittujen tanssien kanssa. Olin ilkeä, myönnän. Mutta mikä tärkeintä, pääni käännettiin ja nyt istun junassa matkalla katsomaan KuoLon speksiä odotukset hyvin korkealla! Kyllä Kuopio hoitaa homman! Tarkemman arvion voin antaa tietysti vasta tämän illan jälkeen, mutta odotan taidokasta esitystä ja olen illasta innoissani!


Luvassa siis iso turaus opiskelijakulttuuria, toivottavasti maskeerausta, aurinkoista Helsinkiä ja ystävien näkemistä! Muutaman viinilasinkin saatan reissuuni sisällyttää...

Ps. Jos jotakuta muuta kiinnostaa Kuopion speksi tälle illalle, vielä saattaa ehtiä! Googlailemalla KuoLo Ristiinpukeutuja varmasti löytää! Sama pätee meidän speksin Kuopion ja Tampereen näytöksiin: googleen turkuspeksi 2014 ja matka laatuteatteriin voi alkaa! :)

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Busy doing nothing at all

Elämäni fraasi. Minä todella osaan kadottaa ajan tekemällä yhtään mitään (huom! TekeMÄLLÄ ei tekeMÄTTÄ) ja sitten ruikuttaa, kuinka aika ei riitä mihinkään, kun on niin kiire. Nautin ympärillä ylimääräisenä hyllyvästä ajasta, jolla ei tarvitse tehdä mitään. Ongelmallista vain on, että välillä tässä elämässä täytysi jotain tehdäkin eteenpäin päästäkseen, kuten lukea biokemiaa ja tehdä ruokaa. Silti minä vain selailen blogeja, jotka olen tsekannut päivän aikana jo kymmenen kertaa aiemmin, tutkin uuden pyöräilykypäräni hintaa muualla kuin Hulluilla päivillä ja selailen uutta tuttavaani instagrammia neljättätoista kertaa 10 minuutin sisään. Luonnollisesti myös tsekkaan facebookin noin 7 minuutin välein, etten missaa yhtään "Tiina Tiinulainen osallistuu tapahtumaan Keravan kuviokellunta" -ilmoitusta. Olen kiireinen nuori lääkäriopiskelija, kröhöm.

                              

Pläräsin äsken läpi kaksi sidekudosta käsittelevää biokemian kurssin luentoa ja vaivuin jonkinlaiseen transsiin. Yli sata diaa sidekudoksen synteesiä, kollageeniä ja rustoa. Diat vain vilisivät silmissä ilman minkäänlaista tajuntaa. Jossain vaiheessa huomasin istuvani sohvalla pädi jalkojen päälle leväten tuijottaen katsomatta edessä olevan tv-tason reunaa. En ole eläessäni nähnyt yhtä mukavaa tv-tason kulmaa! Olisin voinut pysyä tuossa hetkessä seuraavat pari tuntia ilman huolta huomisesta (sanonnan kirjaimellisessa merkitysessä, tentti huomenna) ja nauttien vain olemassaolostani. Tästä eteenpäin päässäni on soinut radiossakin tällä hetkellä pyörivä Ace Wilderin kappale:

"I’m busy, busy, busy
Doing nothin’ at all
I’m stressin’ over nothing
Don’t bother to call
I’m busy, busy, busy
Doing nothin’ at all
Don’t bother to call
I’m doing nothin’ at all"

Toistaiseksi minua ei kuitenkaan ahdista huominen. Uusintoja tulee aina lisää ja kerrankin voin kuitenkin sanoa oppineeni kurssista jotain. Kyse on vain siitä olenko oppinut tentin kannalta oikeat asiat.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Ei jaksa, ei kiinnosta, ei huvita

Biokemian tentin uusinta häämöttää torstaina ja kiinnostuksen määrä on valtaisa. Missasin ensimmäisen tenttikerran Pyhän reissun takia ja kuten sanotaan, minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Koko kurssin ajan lusmuilin ja rämmin välitentit ihmeen kaupalla läpi, joten nyt lopputenttiin joutuu vähän tekemään töitä, että saan kaikki norsun kokoiset aukot biokemian ihmeellisestä maailmasta paikattua. Erityisen mukavaa molekyylien maailmaan laskeutumisesta tekee se, että edelliset viikot olen saanut ruuansulatus ja ravitsemus -kurssin luennoilla oppia, kuinka kerrotaan potilaalle, että kyllä se vaan niin on, että ruisleipä on ranskanleipää terveellisempi ja että vitamiineja ei kannata ottaa lisäravinteena purkista, koska terveellinen ruokavalio riittää. Juuri startanneella verenkierto- ja hengityselimistön kurssilla ollaan kerran jo päästy melkein diagnosoimaan toisiamme, kun viime viikolla kuuntelimme sydänääniä. Siksi onkin mukava palata preklinikkatodellisuuteen, jossa diabetes on molekyylimaailman nippelinappulan toimintahäiriö eikä potilasta vessassa juoksuttava sairaus :)))))
    

Olen viime vuosina oppinut ihmeellisen seikan aivotoiminnastani eri pääsykokeisiin ja tentteihin opiskellessani. Tietyn rajan jälkeen ei vaan kiinnosta. Ihan sama. I don't care. On aivan sama, vaikka edessä oleva koe määräisi koko loppuelämäni suunnan tai hullu mafiamies uhkaisi ampua koko perheeni, jos epäonnistun, koska ei kiinnosta. Aivot menevät johonkin hämmentävään tietoähkyyn, jonka jälkeen päähän ei vain uppoa mikään, eikä mikään paperilla näkyvä asia herätä minkäänlaista impulssia aivojen hermosoluissa. On ihan sama yrittääkö oppia nukleotidiaineenvaihduntaan vaikuttavia entsyymejä (jäätävän hankalia) tai yksinkertaisesti vain oppia muistamaan jalan lihaksia, koska ei vain uppoa. Silmät kyllä näkevät, mutta pää ei ymmärrä eikä halua ymmärtää.

                                  

Muistan ei kiinnosta -tunteen erityisesti lääkiksen pääsykokeista. Tämä on se päivä, jota varten olen uhrannut elämäni luonnontieteiden alttarille viimeiset kaksi vuotta, ja kuinka käykään... ei kiinnosta. Olen tehnyt sen, mitä osaan, en jaksa tarkistaa. Haluan ulos täältä hengittämään kaunista kevätilmaa. Mielessäni itken jo valmiiksi seuraavana vuonna uudestaan edessä odottavaa pääsykoetta, mutta nääääh... ei kiinnosta. Tilanne on kamala! Aivan kuin päässä huutelisi kaksi eri persoonaa, joista toinen yrittää rationaalisesti jankata, että nyt jumalauta nainen keskityt nämä viisi tuntia, mutta silti hälläväliä-kaveri jyrää yli. Eikä hälläväliä-kaverikaan tyhmä ole. Se todellakin tietää, mitä on pelissä, mutta jotenkin tilanne ei liikuta sitä. Ja kun joku asia ei herätä tunteita, se ei myöskään vaikuta käytökseen. Siispä soronnoo luentosali, tää lähtis ulos syömään donitsia ja kuuntelemaan, kuinka linnut laulavat!

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Pummina Tukholmaan!

Lemmenlautta. Aika klähmäinen nimi opiskelijaristeilylle. Jo pelkän nimen kuulemalla pystyy eläytymään yhdeksän neliömetrin kokoisissa hyteissä koettaviin kiihkeän kosteisiin lemmenhetkiin, jotka ovella naureskelevat kaverit keskeyttävät ainakin kymmenen kertaa, kokolattiamattoon imeytyneen mansikkasiiderin tuoksuun ja tanssilattialla takaapäin lähes asian ytimeen tunkeutuviin herrasmiesopiskelijan sormiin. Mikään edellä mainituista ei tosin koskettanut minua itseäni, mutta ainakin kahta jälkimmäistä todistin omin silmin. Meitti oli nimittäin torstaista perjantaihin kuokkimassa amk:in opiskelijaristeilyllä Lemmenlautalla Jarkon koulukavereiden ja Jarkon itsensä seurana!


Reissun alku oli menestys. Kauhealla kiirellä kotona ensiapukurssin ja satamaan kiiruhtamisen välissä lipitetty lonkero tietysti valahti munuaisten läpi alta aikayksikön ja samoin kävi juuri keittiössä ottamilleni kahden desin viinasilareille. Vasen tissi posahti kesken bussimatkan. Onneksi vuoto ei ollut massiivista vaan lähinnä polttavanhajuista tihkua, joten vessareissun hätäensiapu riitti pitämään tilanteen hallinnassa laivaan asti. Onneksi sattui ensiapukurssi samalle päivälle, ettei päässyt shokki yllättämään hätätilanteen sattuessa. Vaikka vuotava rinta piti huolta, että koko terminaalissa oloajan tärisin kylmyydestä kostean rintsikan liimautuessa ihoon, oli huippua lähteä reissuun! 


8811, the number of the cabin. Pisteet Baltic Princessille, jonka halpisluokan hytitkin keikkuvat aaltojen yläpuolella. Muistan puolentoista vuoden takaa ekan opiskelijaristeilyni Silja Europalla (Luonnontieteilijoiden jouluristeily 2012), kun aamun krapulaista olotilaa ei oikein parantanut ajatus seinän takana paattia rutistavasta vesimassasta. Saati vuoden pahimmasta myrskystä, jonka takia Tallinnan reitillä alusten astiastot sinkoutuivat kaapeista ja laiva keikkui melkein ympäri. Yöhhh.... Lemmenlautalla sää oli onneksi lempeä. Aurinko paistoi koko reissun ajan ja aallokko oli tyynin, mitä olen kokenut. Laiva suorastaan lipui läpi Itämeren ja me vain juhlimme/krapuloimme kyydissä.


Risteilyjen kakkospäivä pitäisi kieltää lailla. Tai vähintään ihmisille täytyisi antaa jotain rauhoittavaa, joka veisi pois tästä maailmasta aamupalan ja kotisatamaan saapumisen väliseksi ajaksi, koska se huonon olon ja ajan hitauden määrä on liian suuri ihmismielelle käsiteltäväksi. Tällä kertaa kakkospäivä ei ollut aivan yhtä kamala kuin aiemmin, koska darra oli mitätön samoin kuin öklötystä stimuloiva aallokko. Jäljelle jäi kuitenkin ajan hitaus ja tekemisen vähyys yhdistettynä ympärillä toikkaroiviin kahden päivän -taktiikalla liikenteessä olleisiin kanssaopiskelijoihin. Heille on pakko antaa vähän pisteitä (vaikka liiallinen alkoholin käyttö pahasta onkin. Hyihyi opiskelijat!), koska itse en kyllä olisi aamulla pystynyt mitään naukkailemaan. Tyydyin litkimään kaakaota aamupalalla ja korkkaamaan tämän jälkeen yläpunkkani :) 


Ps. Ehkä mahtavinta ikinä! Laivalla oli käytössä kumitaksi, joka soitosta kiikutti lempiväisille kumit suoraan hytin ovelle. Go AMK!

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

HAU-hau!

Olen löytänyt koirakaverini. Minä ja hassu karvakuononi me yhteen sovitaan! Ostin mopsicollegepaidan H&M:ltä aikamoisen pohdinnan jälkeen. Paitaa piti käydä sovittamassa Kuopiossa asti ja vieläpä ihan kahteen kertaan ennen kuin uskalsin Turun päässä lopulta käydä hakemassa pennun kotiin. Olen harvoin tuollainen jahkaaja varsinkaan vaatteiden kohdalla, mutta mopsi teki poikkeuksen. Ongelma oli, että paita ei vain ollut yhtään minun näköiseni. Tunsin itseni siistiksi Sini Sabotageksi, mikä ei ollut kauhean hyvä. Toisaalta en saanut hauvaa mielestäni...


Enää en luopuisi pupistani sitten millään. Paita on todellakin tyyliseni, kun vain päästän irti vanhoista mielikuvista itsestäni neitimäisenä mekkotyttönä, koska en minä sitä enää ole. Nyt olen tälläinen sekametelisoppa, joka yhtenä päivänä tykkää laittaa jalkaan löröfarkut ja toisena sukkahousut. Mutta jotain tiedän: sihteerityyppi en ole enää yhtään. En nykyään voi sietää tiukkoja hameita tai korollisia kenkiä arkikäytössä, vaikka lukioikäisenä viihdyin noissa vaatteissa erittäin hyvin. Maailma muuttuu, minä muutun. Siksi koirakaveri on tänään kiva.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Välillä tätä vaan on pakko rakastaa

Lääkikseen opiskelemaan päätyneiden hyväosaisuuden ihmettelyn ja lääkiksen mahtailevan olemuksen mollaamisen jälkeen minun on todettava, että onhan tässä todellakin kuitenkin puolensa. Joinakin hetkinä suorastaan rakastan kouluani ja lähes joka hetki olen kauhunsekaisen innostunut näkemään, mihin kuusi vuotta tätä johtaa. Ensimmäinen vuosi alkaa olla 8 viikkoa vaille taputeltu ja tämä vuosi on ehdottomasti ollut nousujohteisen kiva. Vuoden edetessä harkkatyötkin ovat muuttuneet jännemmiksi alkusyksyn pipetointiharjoitusten jälkeen. Siihen ei paljoa vaadita, mutta toisaalta kaikella on puolensa. Viime vuonna bilsalla nimittäin riemuitsin jo pipetoinnista, koska se oli niin ammattilaismaista. Näinhän aina telkkarissakin tutkijat tekee! Rotalla ja kalalla toteutettujen ruuminavausten aikana melkein jo ratkesin riemusta, samoin kuin banaanikärpäsristeytysten kanssa. Siltikään bilsan harkat eivät olleet mitään verrattuna lääkiksen tarjoamiin. Fysiikalla koetuista harkoista en viitsi edes puhua samassa yhteydessä...

Itsensä sorkkiminen ja omien ominaisuuksien tutkiminen on aina hauskinta. Sen verran narsistinen olen, että oma verinäyte on paljon SPR:n veripalvelusta haettua hauskempi. Medisiinan katon alla opiskellessa olen päässyt näkemään ja kokemaan paljon kaikkea, mitä minkään muun ammatinvalinnan kautta en ikimaailmassa olisi päässyt testaamaan. Vuoden aikana olen saanut selville, että vatsa-aorttani on melko pinnalla, kykenen ottamaan verinäytteen, selässäni on poikkeava kyhmy, vereni triglyseridipitoisuus on aivan normaali, vereni jokin bilirubiiniarvo on erittäin hyvä ja kuntoni on keskivertoa parempi. Lisäksi olen oppinut tunnustelemaan pulsseja, mittamaan verenpainetta, pipetoimaan kunnolla, laskemaan nikamia ja kylkiluita sekä vieraillut ruuminavaussalissa, Vaikka yleensä ennen harkkatöitä kiroan, että seuraavat neljä tuntia meneekin sitten täällä jumittaessa, harkan jälkeen olen usein riemuissani. (Labraharkat tosin usein ovat puuduttavia, vaikka omaa verta saisikin pipetoida.) Pienikin käytännönkikkailu voi saada motivaation liekin lepattamaan. Edes hetkeksi.


Eilinen harkkatyö tarjosi tuollaisen vahvan positiivisen lääkistunteen ja koin hetken kauhun sijaan jopa riemua tulevaisuudessa siintävästä valmistumisesta. Minusta tulee oikea lääkäri! Pääsimme eilen ensimmäista kertaa Porttiin (yliopiston kliinisten taitojen harjoittelukeskus) reenaamaan käytännön taitoja verenkierto ja hengitys -teemarasteille. Kirjoitin aiemmin juonteessa kuuntelemistani sydänäänistä. No nyt tunnen itseni pelleksi, koska eilen vasta oikeasti opin, mistä minun pitäisi pumputusta kuunnella ja mitä kuulemani äänet oikein ovat. Ja nyt en taas väitä olevani ammattilainen, mutta väitän kuitekin olevani parempi lääkärikokelas kuin eilisaamuna ennen harkkaa. Harkka sai aikaan myös harvinaisen innostuksen: vietin seuraavat 1,5 tuntia piirrellen kuvaa rintakehästä, johon merkkailin eri äänien kuuntelupaikkoja. Tästä urani ei tule jäämään kiinni.