sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Ei jaksa, ei kiinnosta, ei huvita

Biokemian tentin uusinta häämöttää torstaina ja kiinnostuksen määrä on valtaisa. Missasin ensimmäisen tenttikerran Pyhän reissun takia ja kuten sanotaan, minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Koko kurssin ajan lusmuilin ja rämmin välitentit ihmeen kaupalla läpi, joten nyt lopputenttiin joutuu vähän tekemään töitä, että saan kaikki norsun kokoiset aukot biokemian ihmeellisestä maailmasta paikattua. Erityisen mukavaa molekyylien maailmaan laskeutumisesta tekee se, että edelliset viikot olen saanut ruuansulatus ja ravitsemus -kurssin luennoilla oppia, kuinka kerrotaan potilaalle, että kyllä se vaan niin on, että ruisleipä on ranskanleipää terveellisempi ja että vitamiineja ei kannata ottaa lisäravinteena purkista, koska terveellinen ruokavalio riittää. Juuri startanneella verenkierto- ja hengityselimistön kurssilla ollaan kerran jo päästy melkein diagnosoimaan toisiamme, kun viime viikolla kuuntelimme sydänääniä. Siksi onkin mukava palata preklinikkatodellisuuteen, jossa diabetes on molekyylimaailman nippelinappulan toimintahäiriö eikä potilasta vessassa juoksuttava sairaus :)))))
    

Olen viime vuosina oppinut ihmeellisen seikan aivotoiminnastani eri pääsykokeisiin ja tentteihin opiskellessani. Tietyn rajan jälkeen ei vaan kiinnosta. Ihan sama. I don't care. On aivan sama, vaikka edessä oleva koe määräisi koko loppuelämäni suunnan tai hullu mafiamies uhkaisi ampua koko perheeni, jos epäonnistun, koska ei kiinnosta. Aivot menevät johonkin hämmentävään tietoähkyyn, jonka jälkeen päähän ei vain uppoa mikään, eikä mikään paperilla näkyvä asia herätä minkäänlaista impulssia aivojen hermosoluissa. On ihan sama yrittääkö oppia nukleotidiaineenvaihduntaan vaikuttavia entsyymejä (jäätävän hankalia) tai yksinkertaisesti vain oppia muistamaan jalan lihaksia, koska ei vain uppoa. Silmät kyllä näkevät, mutta pää ei ymmärrä eikä halua ymmärtää.

                                  

Muistan ei kiinnosta -tunteen erityisesti lääkiksen pääsykokeista. Tämä on se päivä, jota varten olen uhrannut elämäni luonnontieteiden alttarille viimeiset kaksi vuotta, ja kuinka käykään... ei kiinnosta. Olen tehnyt sen, mitä osaan, en jaksa tarkistaa. Haluan ulos täältä hengittämään kaunista kevätilmaa. Mielessäni itken jo valmiiksi seuraavana vuonna uudestaan edessä odottavaa pääsykoetta, mutta nääääh... ei kiinnosta. Tilanne on kamala! Aivan kuin päässä huutelisi kaksi eri persoonaa, joista toinen yrittää rationaalisesti jankata, että nyt jumalauta nainen keskityt nämä viisi tuntia, mutta silti hälläväliä-kaveri jyrää yli. Eikä hälläväliä-kaverikaan tyhmä ole. Se todellakin tietää, mitä on pelissä, mutta jotenkin tilanne ei liikuta sitä. Ja kun joku asia ei herätä tunteita, se ei myöskään vaikuta käytökseen. Siispä soronnoo luentosali, tää lähtis ulos syömään donitsia ja kuuntelemaan, kuinka linnut laulavat!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti