lauantai 12. huhtikuuta 2014

Nyt ei naurata

Mutta eipä itkettänytkään, mikä on aikamoinen ihme, kun yhdistetään parantumaton syöpä, nuori opiskelija, vuodenikäinen lapsi ja tuore avioliitto.

Laura Save, Paljain jaloin, 2013. Kirja, jonka te haluatte lukea.

                            

Olen kiertänyt kirjaston kaukaa viimeiset pari vuotta, mikä on iso muutos entiseen lukutoukka-Kristaan. Koulu ja pääsykokeisiin lukeminen vain on vienyt himot koskea yhteenkään paperinkappaleeseen "työpäivän" oltua pulkassa. Vain kaksi kirjaa viimeisen parin vuoden sisään on saanut minut harkitsemaan korkkaamattoman kirjastokorttini käyttöönottoa. Toinen käsitteli Ruotsin hiv-positiivisten elämää muutama vuosikymmen sitten (jos oikein muistan) ja toinen nuoren parantumattomaan syöpään sairastuneen naisen elämää. Lopulta Paljain jaloin oli se, joka vei Turun kirjastoneitsyyteni ja voin sanoa, että ei mennyt huonolle. Helppo eka kerta ei ollut, mutta millonpa se täysin kivutonta olisikaan.

Luin Saveen kirjasta viime syksynä Mediuutisista, joka on jonkinlainen terveydenhuoltoalan lehti, joka luukustani on tipahdellut säännölliseen tahtiin lääkiksen alettua. Nyt tässä juuri mieleeni välähti, että samainen lehti on tipahdellut todennäköisesti myös Saveen perheen luukusta, koska Laura opiskeli lääketiedettä. Jo heti samana päivänä syöksyin lähikirjastoon, josta kirjaa ei kuitenkaan silloin löytynyt. Unohdin koko asian pariksi kuukaudeksi, mutta nyt pääsiäsloman kurkkiessa nurkan takaa, muistin, että jotain piti lukea. Aurinkoinen pyörämatka pääkirjastoon ja yllättäen 380 sivua huuteli minua laukusta lukemaan.

                   

Paljain jaloin on siis Laura Saveen sairastamisajan päiväkirjoihin osittain perustuva romaani, joka kertoo nuoren syöpäsairaan arjesta, ajatuksista ja kokemuksista. Alussa toivo elää, mutta hyytävän varmasti ajatus kääntyy kohti kuolemaa, joka repii nuoren perheen hajalle ja katkaisee yhden nuoren tulevaisuuden kesken. (Tuntuu hankalalta kirjoittaa. En tiedä pitäisikö minun kutsua Lauraa Lauraksi vai puhutella Saveena. Laura tuntuu liian henkilökohtaiselta, aivan kuin muka tuntisin hänet ihan oikeasti, mutta Save taas äidinkielen tekstitaidon vastaukselta. Pysyn Laurassa, mutta en halua antaa silti vaikutelmaa, että tuntisin häntä. Save vain on liian etäinen ottaen huomioon, miten lähelle kirja kuitenkin päästää.) Lääketieteen opinnot katkeavat kandiin, kolmevuotias lapsi jää vaille toista vanhempaansa, kumppani pyörittämään yksin arkea ja vanhemmat ilman lastaan. Tarinassa ei ole mitään reilua. Pelkkää paskaa niskaan loppujen lopuksi.

Laura ei kuitenkaan ryömi epätoivon suossa 24/7. Paljon siellä suossa tarvotaan eikä jokaista suonsilmäkettä kirjassa varmasti mainittakaan, mutta 380 sivua ei ole pelkkää itkuvirttä, jonka sivuja lukiessa tekisi mieli vetää omat ranteet auki. Ehei, mutta hyvä olokaan lukemisesta ei tule. Oma elämä alkaa tuntua hauraalta, koska jos syöpä voi osua yhdelle nuorelle lääketieteen opiskelijalla, miksi se ei voisi osua toisellekin. Myös maailman epäreiluus alkaa kuvottaa. Miksi yksi ihminen joutuu tuolla iällä kokemaan niin paljon kipua, huonoja uutisia ja vastoinkäymisiä? Toisaalta kirja saa myös arvostamaan kaikkea mitä tässä elämässä nyt on. Minä kävelen, käyn koulua, poljen pyörällä, matkustan, halailen nuhanenäistä poikaystävää, pukeudun omiin vaatteisiini, haaveilen ulkomaanmatkoista ja ainoana lääkkeenä napsin silloin tällöin buranaa päänsärkyyn. Monta mahdottomuutta osteosarkooma-potilaalle.

                               

Laura kirjoittaa todella taitavasti ja koukuttavasti. Imin kaikki sanat itseeni kahdessa päivässä eikä kirja siis todellakaan ehtinyt nähdä pääsiäislomaa :D Surulliset ja kaikista kamalimmat asiatkin hän osasi käsitellä pienen mustan huumorin kautta ja välillä lukiessa hymyilin ja jopa naurahdin. Syöpä on julma, elämä sen kanssa on kurjaa, oma asenne ei aina paranna ja koko aikaisempi elämä rutistuu kasaan kasvaimen ympärille. Silti välillä on hyvä nauraa ja järjestää juhlat amputoitavan jalan kunniaksi. Oli raastavaa lukea Lauran pohdintaa parisuhteestaan ja kamalaa tajuta, miten sairaus muuttaa kumppanuutta. Elokuvien ruusuinen vuoteen vierellä valvominen on vaaleanpunaista valhetta, kun terveen puolison täytyy yhtäkkiä hoitaa perheen taloutta, lasta, sairasta puolisoa ja samalla yrittää elää elämisen arvoista elämää itsekin. Se rasittaa. Puoliso väsyy, sairas puolisko uupuu sekä tuntee syyllisyyttä ja parisuhde rapistuu intohimon aallokosta välittämisen laineiksi. Myös elämän epävarmuus nakertaa suhdetta, koska ikinä ei voi olla varma, miltä elämä näyttää seuraavana kesänä tai jopa seuraavalla viikolla, eikä edessä ole päivämäärää, jolloin koettelemus päättyisi ja kaikki palaisi jälleen normaaliksi. Kukaan kun ei voi luvata, että tarina päättyisi kauniisti.

Lauran tarinalla on surullinen loppu, mutta kirja päättyy kauniisti. Loppukiitoksia lukiessa tuntuu, että ei tämän romaanin kirjoittaja voi olla kuollut, juurihan hän puhuu minulle näillä sanoillaan! Laura ei ehtinyt ennen kuolemaansa kuulla kirjansa julkaistavan, mikä surettaa minua, mutta ei muuta muuksi faktaa, että Paljain jaloin -romaanin kirjoittaja todella osasi kirjoittaa. Kirja vaikutti minuun ja laittoi ajattelemaan omaa nykyisyyttäni ja tulevaisuuttani: kaikkea minulle rakasta, opintojani, tulevaa ammattiani. Sitä miten toivon jonain päivänä voivani todeta eläneeni hyvän ja omannäköisen elämän, on se sitten minkä mittainen vain. Niin Laurakin vaikutti tekevän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti