tiistai 1. huhtikuuta 2014

Välillä tätä vaan on pakko rakastaa

Lääkikseen opiskelemaan päätyneiden hyväosaisuuden ihmettelyn ja lääkiksen mahtailevan olemuksen mollaamisen jälkeen minun on todettava, että onhan tässä todellakin kuitenkin puolensa. Joinakin hetkinä suorastaan rakastan kouluani ja lähes joka hetki olen kauhunsekaisen innostunut näkemään, mihin kuusi vuotta tätä johtaa. Ensimmäinen vuosi alkaa olla 8 viikkoa vaille taputeltu ja tämä vuosi on ehdottomasti ollut nousujohteisen kiva. Vuoden edetessä harkkatyötkin ovat muuttuneet jännemmiksi alkusyksyn pipetointiharjoitusten jälkeen. Siihen ei paljoa vaadita, mutta toisaalta kaikella on puolensa. Viime vuonna bilsalla nimittäin riemuitsin jo pipetoinnista, koska se oli niin ammattilaismaista. Näinhän aina telkkarissakin tutkijat tekee! Rotalla ja kalalla toteutettujen ruuminavausten aikana melkein jo ratkesin riemusta, samoin kuin banaanikärpäsristeytysten kanssa. Siltikään bilsan harkat eivät olleet mitään verrattuna lääkiksen tarjoamiin. Fysiikalla koetuista harkoista en viitsi edes puhua samassa yhteydessä...

Itsensä sorkkiminen ja omien ominaisuuksien tutkiminen on aina hauskinta. Sen verran narsistinen olen, että oma verinäyte on paljon SPR:n veripalvelusta haettua hauskempi. Medisiinan katon alla opiskellessa olen päässyt näkemään ja kokemaan paljon kaikkea, mitä minkään muun ammatinvalinnan kautta en ikimaailmassa olisi päässyt testaamaan. Vuoden aikana olen saanut selville, että vatsa-aorttani on melko pinnalla, kykenen ottamaan verinäytteen, selässäni on poikkeava kyhmy, vereni triglyseridipitoisuus on aivan normaali, vereni jokin bilirubiiniarvo on erittäin hyvä ja kuntoni on keskivertoa parempi. Lisäksi olen oppinut tunnustelemaan pulsseja, mittamaan verenpainetta, pipetoimaan kunnolla, laskemaan nikamia ja kylkiluita sekä vieraillut ruuminavaussalissa, Vaikka yleensä ennen harkkatöitä kiroan, että seuraavat neljä tuntia meneekin sitten täällä jumittaessa, harkan jälkeen olen usein riemuissani. (Labraharkat tosin usein ovat puuduttavia, vaikka omaa verta saisikin pipetoida.) Pienikin käytännönkikkailu voi saada motivaation liekin lepattamaan. Edes hetkeksi.


Eilinen harkkatyö tarjosi tuollaisen vahvan positiivisen lääkistunteen ja koin hetken kauhun sijaan jopa riemua tulevaisuudessa siintävästä valmistumisesta. Minusta tulee oikea lääkäri! Pääsimme eilen ensimmäista kertaa Porttiin (yliopiston kliinisten taitojen harjoittelukeskus) reenaamaan käytännön taitoja verenkierto ja hengitys -teemarasteille. Kirjoitin aiemmin juonteessa kuuntelemistani sydänäänistä. No nyt tunnen itseni pelleksi, koska eilen vasta oikeasti opin, mistä minun pitäisi pumputusta kuunnella ja mitä kuulemani äänet oikein ovat. Ja nyt en taas väitä olevani ammattilainen, mutta väitän kuitekin olevani parempi lääkärikokelas kuin eilisaamuna ennen harkkaa. Harkka sai aikaan myös harvinaisen innostuksen: vietin seuraavat 1,5 tuntia piirrellen kuvaa rintakehästä, johon merkkailin eri äänien kuuntelupaikkoja. Tästä urani ei tule jäämään kiinni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti