perjantai 30. toukokuuta 2014

Nostalgia, jonka vain toinen koti saa aikaan

Rakastan elämääni Turussa enkä oikeastaan muuttopäivän jälkeen ole tuntenut ikävää vanhaan Kuopiokotiin. Yli 1,5 vuotta sitten ikävä kuitenkin muljaisi sillä sekunnilla, kun isäpuoleni ja siskoni käänsivät auton keulan paluureissulle Kuopioon ja minä jäin Jarkon kanssa käynnistämään aivan uutta elämää 6 tuntia Kuopiota lounaammaksi. Tuo ikävä kesti tasan yhden ryystävän itkun verran, kunnes tajusin, että olin juuri alkanut elää sitä elämää, josta olin viimeiset neljä vuotta haaveillut. (Saan syödä niin paljon karkkia ja nuudelia kuin haluan!) Neljä vuotta muuttoa aiemmin en tosin osannut ennustaa muuttavani jonkun kanssa yhteen saatikka, että muuttaisin yhteen elämäni rakkauden kanssa. Sellaisia ei lukio-Krista pitänyt mahdollisena, ehei.

                          

Nyt kaksikymmentäyksi ja puoli -vuotiaana olen oudossa tilanteessa, jossa tunnen kaipuuta kumpaankin kotiin vuoronperään. Todellinen kotini on Turussa, sen tunnen jokaisessa sydänlihassolussani, mutta jokin henkinen koti kuitenkin majailee täällä Kuopiossa. Nämä kaksi kotia ovat toisistaan täysin irrallaan eikä niitä oikein voi edes verrata, koska toinen on minun ja Jarkon yhdessä luoma oma koti-koti ja toinen perhe-koti, ja kummassakin sielu lepää eri tavalla. Kun olen Turun kodissa odotan innolla seuraavaa Kuopio-reisssua, mutta suoranaista ikävää en tunne. Odotan vain näkeväni kaikki tutut kasvot, haistavani tutut tuoksut ja tuntevani jokaisen kadunkulman kuin omani. Sitten kun olen täällä, huomaan kaipaavani omaa rauhaa ja ikiomaa kotia minun omassa Turussani, josta pidän valtavasti.


Kuopiossa minut valtaa aina valtava nostalgiaryöppy. Tuttu koti, jossa vietin villit (hahah...) nuoruusvuoteni ja läpikotaisin koluttu kaupunki, jossa joka kadunkulmaan liittyy oma pieni muisto, saavat minut tuntemaan oloni dementoituneeksi vanhukseksi, joka haikailee vanhojen hyvien aikojen perään. Eikä sillä, että nykyisessä elämässäni olisi joku pielessä, kaukana siitä, mutta jotain taikaa lapsuuden ja nuoruuden kotikaupungissa on. Huomaan sydämessäni läikähtävän, kun näen vanhan lukioni (mihin se aika katosi, kaikki ne naamat ja typeryydet?), vanhat kantabaarit, joiden vessoihin useasti otin lähempää tuttavuutta juuri 18-vuotiaana aikuisena, lapsuuden leikkipuiston (miten sattuikaan jalkaan, kun kaaduin tuossa...), siskoni vanhan puhkipestyn Kanarialta ostetun lemppari t-paidan, valokuvat vanhassa ikiomassa valokuva-albumissani (sain sinne kaikki kuvat, mitä vanhampani eivät oikeaan albumiin kelpuuttaneet) ja ihan vaikka oman huoneeni tapetit. Tuntuu, että kaikesta tulee jotain mieleen! Pienen pieniä juttuja, mutta ne kai ne ovat loppujen lopuksi kaikista tärkeimpiä.
            
                 

Tunnen itseni ihan höperöksi näiden muistojeni kanssa, koska ei elämäni kaiken järjen mukaan ole luisumassa mihinkään kaaokseen, jossa noista kaikista kultaisista muistoista kiinni pitäminen olisi erityisen tärkeää. Toivon ja kaikkien todennäköisyyksien mukaan perheeni elää ja voi hyvin vielä vuosikymmeniä, samoin kuin minun ja Jarkon parisuhde. Mikään ei oikeastaan vaadi nostalgisoimaan, mutta silti pääni pongauttelee mitä ihmeellisimpiä muistoja mieleen täällä majaillessani. Jokainen muisto lämmittää, mutta uutta on muistojen tuoma haikeus. Olen alkanut oivaltaa, että nuo ajat ovat todella ikuisesti takana. Siskoni ei ole enää ikinä pieni pullaposkinen taapero enkä minä lukiovuosia viettävä teini vaan aika rullaa eteenpäin ja kasvattaa meistä isompia ihmisiä, ja vie meitä samalla yhä kauemmas noista vuosista. Me ja kaikki ihmiset ympärillämme vanhenemme. Halusimme tai emme.

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Hauvavauva

Ihana sana, ihana unelma, ihana todellisuus? Hauvavauva, hauvavauva, hauvavauva. Oikein tunnen, miten mielihyväreseptorit päässä tehostavat toimintaansa ja stressi hylkää kehoni. Ihanat hauvavauvat! Kerroin joskus joulun aikaan, että nyt kun minä allergianenineni jätin taakseni Kuopio-hoodsit, porukoille avautui mahdollisuus harkita koiran ottamista. Silloin pohdittiin kiihkeästi labbiksen ja kultsin eroja, ja minä yritin huudella lyhytkarvaisen collien perään. Minä, kaikista eniten asiaan liittyvänä, opiskelin illat läpeensä netistä koirankoulutusta ja mehustelin, miten siistiä olisi, jos vuoden sisään Kuopio-kodissa odottaisikin ihmissylien lisäksi myös karvainen halikaveri, jota juoksuttaa ulkona. Joutuisi ehkä useammin kääntämään junan nokan koti Kuopiota...

Kuten yleensäkin, se alkuperäinen suunnitelma tietysti muuttui täysin ja nyt perheeni haaveissa on appenzellinpaimenkoira. Eikä toivottavasti vain haaveissa, koska yksi seitsemän pennun pentue syntyi terveenä nyt viikonlopun aikana ja toivon mukaan meidän koti voisi tulevaisuudessa olla koti yhdelle tuon pentueen pienelle koiraneidille <3 Rotu on tarkkaan vaalittu ja melko harvinainen Suomessa, joten pentuja syntyy vähän ja kasvattajille on todella tärkeää, että harvinaiset hauvavauvat pääsevät ansaitsemaansa perheeseen.
En kuitenkaan epäile hetkeäkään, ettei meidän perhe olisi hyvä perhe hauvavauvalle. Tietysti olemme (lasken itseni nyt mukaan, koska aion ängetä koiran elinpiiriin) ensikertalaisia koiranomistajina (porukoilla tosin tahoillaan ollut lapsena koira), mutta uskon meihin silti, koska meillä on halua oppia ja saada koirasta pitkäaikainen perheenjäsen. Porukoiltani löytyy syvää eläinrakkautta, mutta järkeä ja kurinalaisuutta, koska koira ilman koulutusta on... no ei niin mukava koira. Ja entäs siskoni ja minä? Tarjolla olisi valtava määrä rakkautta, leikkiseuraa, lenkkiseuraa ja koulutusintoa. Eikä siinä vielä kaikki vaan mökillä koira saisi juosta vapaana ja nuuskutella maalaisilmaa, ja kaupunkikodissakin lenkkipolut starttaavat lähes kotiovelta... Kuviosta puuttuu vain koira. Mutta millainen?

Appenzellinpaimenkoira on keskikokoinen, aktiivinen ja vahtiva koirarotu, jolla on luonnetta ja älyä. Se on puuhakas rotu: jaksaa ja tykkää harrastaa, paimentaa ja vahtia. Appenzellit kiintyvät kovasti perheeseensä ja ovat uskollisia. Porukoilleni kuin nenä päähän istuvan luonteen lisäksi rotu on minusta todella kaunis, vahva ja koiramainen. En halua kenenkään kuvia tähän postaukseen liittää, koska minulla ei ole mitään oikeuksia kenenkään koirakuviin, mutta käykää ihmeessä vilkaisemassa hyvän mielen koirakuvia. Täydellisiä ihanuuksia. En uskalla edes ajatella, miltä tuntuu nähdä ensi kertaa meidän perheen uusi asukki, jos niin hyvin käy, että meille sopiva pentu löytyy <3 Aivot sulavat koiranpentumössöksi jo pelkästä ajatuksesta...

Täytyy painottaa vielä loppuun ihan omana kappaleen verran, että olen niin fiiliksissä tästä koirajutusta. Tämä on unelma, jonka ei pitänyt toteutua, koska minä olin allerginen ja toisaalta äitini oli kaupunkikoiraa vastaan. Havainnollistaakseni ihmeen tapahtumista, väitän, että tämä on vähän kuin Suomeen iskisi valtava tsunami, mutta positiiviseen suuntaan: näin ei pitäny käydä ja tämän piti olla mahdotonta. Nyt kuitenkin parkettilattiaa saapuu rapsuttelemaan hauvavauva! Meille tulee koira Kuopio-kotiin!

Ps. Kasvattaja oli toissapäivänä lähettänyt perheelleni kuvia parin päivän ikäisistä pennuista. Voi jestas, mitä pikkuisi pötkylöitä pennut ovatkaan! Pikku reppanat, kun näyttävät vielä enemmän toukilta kuin koirilta <3

tiistai 27. toukokuuta 2014

Nyt se on ohi

Hyvässä tai pahassa, mutta se on mennyttä nyt. Toivon sydämeni pohjasta, että edes joku sai tänään lähteä pääsykokeesta hymyillen tai edes ripauksen ylpeyttä itsestään tuntien. Kuulisin mielelläni fiiliksiä ja tuntemuksia kokeen aikana ja sen jälkeen, joten kommentteja kehiin kiitos! Aion tänään itsekin myöhemmin vilkaista koetta, että mitä epäinhimillistä siellä tänä vuonna vaadittiin. Jos nyt harmittaa ja tekee mieli kaivaa vain kuoppa, johon kadota, se on täysin ok, kunhan kuoppaan ei jää hautumaan liian pitkäksi aikaa. Muhikaa hetki epätoivossa, itkekää oikein huolella ja palatkaa sitten maan pinnalle: pallo pyörii edelleen ja asiat järjestyvät.
En näköjään osaa edes ajatella, että joku lähtisi kokeesta hyvillä fiiliksillä :D Kuitenkin toivon mukaan joku haluaa kuopankaivuun sijaan järjestää tänään juhlat ihan vain siksi, että onnistui. Sekin on oikein.

Olisin halunnut eilen vielä postata jonkun viimeisen tsemppirutistuksen, mutta aika loppui kesken, koska minullakin yksi erä on nyt ohi: lääkiksen ekan vuoden vika tentti ja samalla vika koulupäivä! Rohkeasti uskallan väittää, että läpäisin ekan vuoden vailla uusintoja ja kaikki hommat kunnialla hoidettuna, koska endokrinologian (hormonihässäkkää) tentti tuntui mukavalta. Hämmentävää sanoa noin tentistä, mutta minusta se meni kivasti ja ylpeänä olen nyt lomalla ja matkalla Kuopioon loppuviikoksi. Maanantaina starttaa työt ja hiukan perusarkea erilainen kesäarki, mutta vasta maanantaina onneksi. Siihen asti vain kivoja juttuja, kiitos.

                         

Vikan tentin lisäksi eilinen oli spessupäivä, koska 120 Cursus Aurislaista (meidän ja hampaan yhteiskurssinimi) pakkautui bussiin ja matkusti Maarian urheilutalolle juhlimaan sitä, että ollaan elossa ja innoissaan tästä touhusta vielä ekan vuoden jälkeen. Bussi starttasi viiden maissa Medisiinalta ja paluu osui kommellusten saattelemana puoleen neljään. Yli 10 tuntia saunaa, uimista, boolia, tanssia, ruokaa ja pelkkiä koulukavereita. Joudun melkein väittämään, että vuoden parhaat bileet. Oli ihana huomata, miten paljon turvallisemmalta ja kotoisemmalta kurssiporukka tuntuu nyt kuin 10 kuukautta sitten. Lauma ventovieraita naamoja on muuttunut nimiksi, persooniksi ja kavereiksi, ja se tuntuu melkoisen hyvältä. Mutta evoluutio jatkuu ja olen utelias näkemään, mitä meistä kehittyy seuraavien viiden vuoden aikana, koska vielä emme ole lähellekään valmiita. Meillä on vielä paljon enemmän annettavaa toisillemme ja ryhmällemme, mutta uskon, että olemme niin hyvässä vauhdissa kuin tässä vaiheessa taivalta voi olla. Hyvä me! (Varmaan kirjoitan tätä jossain eilisen jälkeisessä ilokuplassa (koska eilen oli huippua!) ja palaan huomenna itkemään, että enhän minä nyt oikeasti noita 120 henkeä tunne! :D)

Tietenkään minulla ei ole yhtäkään kuvaa eiliseltä, mutta mielikuvitusleikillä tämäkin visualisointi hoituu, koska pääni talletti yhden kauniin hetken. Suuri vihreänä hehkuva pelto, jonka reunaa marssii lauma hytiseviä lääkisläisiä alasti/bikineissään, molskahdus sameaan jokiveteen, höyryävä veden pinta, pinnalla napottavia päitä ja naurunkiljahduksia. Minun eiliseni <3

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Miksi minusta tulee lääkäri?

Sain elämäni ekan blogihaasteen, kun Lääketiedettä ja laiskottelua -blogin Tohtori Krabola päätti rueta tekemään tilastotiedettä lääketieteeseen kallellaan olevista ihmiskohtaloista. Miksi ihmiset himoitsevat tätä alaa niin, että kamalaa pääsykoetta vastaan taistellaan parhaimmillaan vuosikausia? Miksi minä himoitsen tätä niin paljon, että uhrasin elämästäni kolme kevättä mörön päihittämiseen ja tulevan loppuelämäni uuden oppimiseen?

Haasteessa on lista vaihtoehdoista ja valaisevien perustelujen siivittämänä olisi tarkoitus valita omaa uravalintaa eniten ohjanneet tekijät.

"Kysymys- ja vastausvaihtoehdot ovat seuraavanlaiset: (valita voi 1-10 vaihtoehtoa)

Miksi minusta tuli/tulee lääkäri?
1) Haluan vilpittömästi auttaa sairaita.
2) Koska olen Jumalasta seuraava.
3) Tämä on kutsumusammatti.
4) Tässä ammatissa saa rahaa ja naisia/miehiä.
5) En keksinyt muutakaan.
6) Haluan antaa panokseni lääketieteen hyväksi ja ehkä edistää tulevaisuudessa tiedettä löytämään parannuskeinoja sairauksiin.
7) Äiti käski.
8) Aivoni tarvitsevat haasteita. Minusta ei olisi tehtaaseen liukuhihnatöihin.
9) Haluan Nobel-palkinnon.
10) Ammatti siinä kuin muutkin." 

1) Haluan vilpittömästi auttaa sairaita.
Toisten huono olo ja kärsimys tekee minulle pahaa. Haluan olla linkki, joka tuo avun epävarmuuteen ja huonoon oloon, ja toivottavasti vielä pystyy osoittamaan suunnan ulos kurjuudesta. Haluan lohduttaa ja parantaa tietämällä asioita ja olemalla asiantunteva, en pitämällä konkreettisesti huolta kuten sairaanhoitajat.

3) Tämä on kutsumusammatti.
Hmmm no jaa, kai. En ole jo sikiövaiheessa uhonnut olevani isona lääkäri, enkä vielä lukion alussakaan tiennyt satavarmasti haluavani stetoskoopin toiseen päähän, joten onko minulla sitä paljon puhuttua kutsumusta. Oikeastaan, kun mietin, en minä tiedä varmaksi vieläkään haluanko tätä! Tai tiedän, mutta varaan veto-oikeuden, koska mistä minä tiedän, millainen ihmishirviö minusta kuoriutuu, kun jonain päivänä täytyy marssia oikeaan potilastyöhön.
Ihmiskehon toiminta, toisten olon helpottaminen ja sairauksien olemassaolo vain ovat aina kiehtoneet minua valtavasti, enkä toistaiseksi ole keksinyt muuta yhtä hyvin kaikkia noita yhteen sitovaa ammattia kuin lääkäri. Nyt kuulostaa siltä, että vien jonkun intopiukean hakijan paikan vain hengaamalla lääkiksessä, mutta ei se niin ole. Kyllä minä tätä haluan koko sydämeni pohjasta, mutta vasta myöhemmin näen, onko minusta oikeasti tähän. Sanotaanko, että minulla on vahva kutsumus, mutta en ole varma, onko minusta täyttämään kutsumukseni saappaat.

4) Tässä ammatissa saa rahaa ja naisia/miehiä.
Allekirjoitan ensimmäisen, mutta jälkimmäinen saa nikottelemaan. Onhan lääkärit kovia muijia/jätkiä, mutta omalla kohdalla ihastusjutuissa älykkyys ylipäätään painaa vaakakupissa, ei lääketieteen opiskeleminen. Jälkimmäisen siis hylkään. Unelmissani saan kaupassa valita luomuavokadon Pirkka-avokadon sijaan ja Alkossakin voin napata ylähyllyn viinin asiaa kummemmin pohtimatta. Mutta onko raha syy, miksi lääkäriksi haluan? Todella yksinkertaista, ei. Se vain sattuu olemaan kiva bonus. Tuskin kukaan haluaa opettajaksikaan pitkän kesäloman takia, mutta toisaalta harva pistää vastaankaan, kun loma koittaa.


5) En keksinyt muutakaan.
Tavallaan totta, mutta uskon, että ei muuta tarvinnutkaan keksiä, koska olin jo keksinyt jo yhden niin osuvan. Yläasteesta astin pidin lääkistä vahvana vaihtoehtona, mutta pidin silti silmät auki muullekin. Lukiossa pohdin jopa tosissani bilsan open uraa, mutta ähhh kun ei mikään tunnu samalta mahanpohjassa kuin ajatus lääkäriydestä.

6) Haluan antaa panokseni lääketieteen hyväksi ja ehkä edistää tulevaisuudessa tiedettä löytämään parannuskeinoja sairauksiin.
Tällä hetkellä minulla on vahvat vibat, että tutkijaa minusta ei tule, mutta uskon, että käytännön lääketieteen vaaliminenkin on panos lääketieteen hyväksi. Haluaisi olla mukana parantamassa potilaiden ja koko hoitohenkilökunnan välistä kommunikaatiota niin, että typerät stereotypiat lääkäreiden ja hoitajien huonoista väleistä sekä lääkäreiden tunnevammaisuudesta saataisiin katoamaan. Tahtoisin, että hoitohenkiökunnasta saataisiin muokattua todellinen tiimi, jossa jokainen tarvitsee toinen toistaan ja osaa arvostaa toisen työpanosta, taitoa ja ammattitaitoa työnimikkeeseen katsomatta.

8) Aivoni tarvitsevat haasteita. Minusta ei olisi liukuhihnatöihin.
Tämä on näistä kohdista kaikista helpoin allekirjoittaa. Tahdon tehdä työtä päälläni siitä ei ole ikinä ollut epäilystäkään. Vielä parempaa tietysti on, kun työssä voi ajattelemalla parantaa sairaita, saada hyvää liksaa ja olla osa arvostettua ammattikuntaa, jolla on käsissään avaimet todella monen ihmisen elämänlaadun parantamiseen, kunhan tutkimus vain koko ajan etenee ;)
Siksi musta oikeastaan tulee lääkäri.

Ps. Mikä vitsi toi kohta 7 on? Kirjoitinko joskus niistä hurjista ylilääkärivanhemmista... :D

lauantai 24. toukokuuta 2014

Aikuinen nainen?

Onko kukaan muu joskus ostanut vaatetta, joka on aivan jumalaisen ihana, kaunis ja persoonallinen, mutta kotona todennut, että noh... ei se ehkä hehkukaan minun ylläni sitä rohkeutta ja syvää tyylillistä taituruutta? Minulle käy noin harvoin, eikä tätä tulevaakaan tarinaa voi täysin tuollaiseksi mokaksi kategorisoida, mutta jotain siihen suuntaan.


Himoitsin 15-vuotiaana Kuopion Jim&Jillissä punaista mekkoa leveällä hulmuhelmalla. Kunnon lavatanssimekkoa siis. Mekon hinta kirpaisi kuitenkin liikaa teinilukiolaisen kukkaroa ja mekko sai jäädä kauppaan, kunnes eräänä päivänä ihanuus roikkui alehyllyssä 15 euron hintalappu kaulassaan. Ostopäätös oli välitön ja mekko rantautui vaatekaappini. No, sinne se sitten jäikin. Totesin nimittäin kotona mekon tekevän minusta kymmenenvuotiaan pikkulikan, joten vaikka kuinka jumaloin kaunista punahehkua, joutui se hautautumaan kaapin perälle. Vuoden välein kesän tullessa aina sovittelin mekkoa, mutta joka kerta sen hylkäsin, koska pelkäsin perääni hyökkääviä namusetiä. Sen verran herkulliselta pikkutytöltä näytin mekossani.


Tuli vuosi 2014, tuli kevät, tuli helle, tuli sovitus ja tsädäääm!. Pikkulikka oli poissa! Ensimmäistä kertaa mekon viiden vuoden historian aikana näin peilissä jotain muuta kuin kikattavan alakoululaisen. Näin nuoren aikuisen naisen, joka pukeutuu täsmälleen siihen, mihin haluaa ja saa sen näyttämään hyvältä. Sitä riemun määrää! Pääsen vihdoinkin ulkoiluttamaan hulmuhelmaani kesäiltaan <3


Teille, joille ensi tiistai on enemmän kuin tiistai, vol. 3

Nyt näköjään puskee tätä pääsykoepostausta niin tiheään, että liekö kukaan jaksaa edes lukea.. Olen varmaan niin pahasti traumatisoitunut noista kokeista ja epäonnistumisista, että tykkään jauhaa ja jauhaa ja jauhaa asiaa, että saisin joskus patoutumat virtaamaan ja pääsisin lopulta jatkamaan elämässä eteenpäin :D Ehkä ei sentään, mutta pääsykokeesen liittyy myös tämä postaus.

Minä olen demonisoinut lääkiksen pääsykokeen. 

Minulle koe oli valtavan kokoinen musta mörkö, joka huohotti niskaani parina vuonna koko kevään ja imi minusta viimeisenkin ilon pisaran viimeistään kokeen jälkeisenä päivänä kuin ankeuttaja konsanaan. Vuosi toisensa jälkeen koe sai päättää seuraavan vuoden kohtalostani ja erityisesti pettymyksen kevään 2012 jälkeen pääsykoe ei enää ollut pääsykoe vaan giljotiini, jossa ratkaistiin katkaistiin elämäni suunta. Elämän suunnan se määrittää tietysti kaikille hakijoille, mutta kaksi kertaa aiemmin hakeneelle säälittävälle veteraanisarjan hakijalla, kokeen vastaus tuntuu maailmanlopulta. Minä pelkäsin sitä koetta, koska tiesin, miltä tuntuu epäonnistua ja kehittää taas varasuunnitelmaa uutta hakua edeltävälle ajalle.


Kaikilla tälläisiä typeriä pelkotiloja ei ole. Intouduin kirjoittamaan tästä aiheesta eilisen jälkeen, kun juttelin pääsykoefiiliksistä kaverini kanssa ja tajusin, miten eri kantilta me pääsykokeen näemme. Kun minä rämmin, epäonnistuin ja lopulta voitin, hän tuli, näki ja voitti. Loikkasi suoraan ylppäreiden jälkeen kirjastoon lukemaan pääsykokeisiin, luki, reissasi Turkuun tekemään kokeen, hoiti homman ja poimi hedelmät. Simppeliä eikä yhtään traumatisoivaa. Hän haastoi ennakkoluulottomasti tilanteen, jota ei ennen ollut kokenut ja kas vain, pääsi sisään ekalla kerralla.
Uskon, että tuo tietämättömyys on ensikertalaisille kaksiteräinen miekka. Toisaalta voi helpottaa, jos pääsykoetilanteen on aiemmin käynyt läpi, mutta toisaalta vailla huolen häivää ja puhtaalta pyödältä startaten voi olla melkoisen paljon stressittömämpää haastaa pääsykoe. Silloin vastassa ei välttämättä ole se iso karmiva mörkö vaan ihana kevätpäivän suoma mahdollisuus haastaa itsensä! Eiks jeh?

Ps.Vilkaisin eilen illalla viime kesäistä hyväksymispäätöstä ja pääsin lätkäisemään pääsykoemörölle uuden henkisen bitchläpin, kun oikeasti tajusin, että jumalauta koesuorituksen ei tarvitse olla täydellinen, että pääsee sisään. Minä, joka kuvittelin rämpiväni viime vuoden kokeen jotenkin sinnepäin, olin kerännyt niin paljon pisteitä, että Turun kummankin kiintiön sisäänpääsyrajat jäivät taakse yli viidellätoista pisteellä ja myös Helsingin lääkis olisi toivottanut minut tervetulleeksi. En halua leijua vaan konkretisoida sen, että pääsykokeen jälkeinen surkea epätoivontäyteinen fiilis ei ole lainkaan suoraan verrannollinen menestykseen. Sitä koetta ei saa pelätä, koska se ei ole mörkö. Se on vain koe, joka hoituu kyllä. Suorituksen ei tarvitse olla täydellinen, vain hyvä ja siihen jokainen tosissaan lukenut pystyy ensi tiistaina.

Kuva
https://www.flickr.com/photos/thorntocon/

perjantai 23. toukokuuta 2014

Teille, joille ensi tiistai on enemmän kuin tiistai, vol. 2

Miltä tuntuu, kun onnistuu pääsykokeessa? Voi kunpa osaisinkin sanoa. En ole nimittäin itse ikinä onnistunut. Olen vain räpiköinyt paperille sen verran, mitä osaan, mutta ikinä en ole tuntenut sen olevan tarpeeksi. Minun säälittävillä yrityksilläni ei niin paljon hajapisteitä napsittaisi, että ovet aukenisivat. Niin luulin, mutta onneksi totuus on tarua ihmeellisempää ja ne säälittävät hajapisteet riittivät. Ne riittivät. Kokeen ei tarvitse mennä täydellisesti vain riittävän hyvin, mutta riittävän hyvin tietysti on suhteellinen käsite. Kokeesta saa tulla ulos itkien ja kokeen aikanakin saa itkeä. Molemmat olen tehnyt, mutta täytyy kyllä sanoa, että toivottua tulosta noilla itkukerroilla ei saatu. Väitän kuitenkin, että epäonnistuminen ei johtunut itkemisestä vaan taidon puutteesta ja ajanloppumisen tuomasta paniikista. On ihan fine olla pettynyt itseensä, koska noin suureen urakkaan valmistautuessa sitä on ruoskinut itseään niin paljon, että vaatii sen johtavan täydellisyyteen. Kun koepäivänä kello kaksi paperin sisältö onkin kaukana täydellisestä, koko elämä tuntuu epäonnistuneen. Se on ok ja sen saa näyttää. Itseni teki mieli tunkea ovella odottaneille tuutoreille heidän tarjoamansa mehulasit syvälle sinne, mutta tyydyin vain vilkaisemaan heitä murhaavasti ja marssimaan ohi. Mitä nuokin täällä tekevät burana-haalareissaan? Ilkkuvat meille, joiden haaveet on juuri murskattu elämällä juuri sitä mekin haluaisimme. Totuus on, että eivät he halua ilkkua. He vain tekevät sitä, mikä tuutoreiden hommaan kuuluu. Näyttävät eläviltä mainoskylteiltä, että tätä te haluatte ja tätä te saatte, kunhan vain selätätte jonain vuonna tuon kokeen.

Viime keväänä itku tuli vasta dagen efterinä. Hassua oikeastaan, että missä se lymyili koko koepäivän, koska fiilikset olivat silloin niin neutraalit. Epäonnistuneet, mutta neutraalit. Seuraavana päivänä sitten annoin tulla ihan kyyneltiehyiden täydeltä, miten epäreilua onkaan, että se paskalaitos ei vieläkään ota minua sisään, vaikka olen uhrannut sille jo kolme kevättä ja miten minä oikein jaksan kitkuttaa toisen vuoden biologialla ja montako kertaa jaksan vielä yrittää, kun aina vain epäonnistun. Kummallisesti itku helpotti ja matka sopeutumiseen alkoi. Iskin asioita tärkeysjärjestykseen ja tajusin asioideni olevan enemmän kuin hyvin näinkin: minulla on ihana koti ihanassa kaupungissa, minulla on opiskelupaikka hyvässä kakkosvaihtoehdossa ja ihana mies, jonka omat opinnot rullaavat hyvin. Tämä maailmani ei hajoa mihinkään, vaikka en pääsekään nyt sisään. Tätä ajatusta hellien valmistauduin tulevaan syksyyn biologialla ja edessä odottavaan uuteen pääsykoerumbaan.

Tulospäivänä olin täysin hyväksynyt kohtaloni, mutta tietysti superyllätyssiemen iti sisälläni: josko sittenkin.... Mutta ei, en uskonut siihen tosissani. Olin itse istunut siellä koesalissa ja nähnyt miten tehtävä toisensa jälkeen jää keskeneräiseksi vaille vastausta. Olin myös kokeen jälkeen tajunnut traagisen monivalintavirheen, jossa tyhjäksi jääneet valinnat toisivat minulle varmat viisi miinuspistettä muutenkin vaikeisiin monivalintoihin. Sillä kokeella ei todellakaan mentäisi sisään, kun ihmisiä on jäänyt ulkopuolelle 0,25 pisteenkin takia.

Hups hei, luuseri pääsikin sisään ja aika monta muutakin luuseria, jotka jättivät koesalin itku silmässä. Voin nimittäin kertoa salaisuuden. Valehtelematta 80% vuonna 2013 sisään päässeistä oli aivan varmoja epäonnistumisesta kokeen jälkeen, mutta kummasti meillä kaikilla on nyt lääkiksen eka vuosi tenttiä vaille taputeltu.

torstai 22. toukokuuta 2014

Teille, joille ensi tiistai on enemmän kuin tiistai, vol.1

On ekan tsemppipuheen aika. Pakko ei ole lukea, mutta enemmän kuin ilolla saa. Näppiksen päässä istuu lääkiksessa opiskeleva, juu, mutta kivisen tien sisään taistellut nainen. Ja meinaan nyt vaan sitä, että itse en kestänyt hakukevä(i)nä yhtään jo lääkiksessä olevia kavereita, jotka yrittävät lohduttaa, että kyllä sä onnistut. Kävin taistoa omaa päätä vastaan ja siinä taistossa minun unelmaani eläville medisiinareilla ei ollut tilaa. Nyt ymmärrän heitäkin paremmin, koska jokainen heistä ihan varmasti todella toivoi minun onnistuvan, mutta sen ääneen sanominen vain kuulostaa v*ittuilulta, koska välillämme on lääkiksen rekisteriin pääsemisen kokoinen kuilu. Kaikesta tästä huolimatta, minä aion tällä viikolla sparrata jokaista joka vain pystyy lohdun ja kokemuksen sanoja vastaanottamaan.

Viimeinen viikko

Vikan viikon alussa tein suunnitelman kertaamisesta. Kirjoitin paperille kemian ja fysiikan aiheet, jotka minäkin päivänä aion käydä viimeisen kerran läpi. Bilsaa päätin vilkuilla lähinnä piirtämistäni papereista ja kerrata suuret linjat. Viisaampi olisi aloittanut aiemmin, koska kuten jokainen tietää kerrattavaa on aika paljon, mutta en kadu systeemiäni, koska se kaatui aivan muuhun kuin liian isoihin kerrattaviin alueisiin. Minun kertaukseni kaatui siihen, etten osunnut päästää irti. Tuttu ja turvallinen tehtäväkirja oli täynnä tehtäviä, joita olin laskenut parhaimmillaan kuuteen kertaan ja tuntui, että jokainen niistä oli laskettava vielä ainakin kerran täydellisen varmuuden saamiseksi. Siispä jumahdin yhteen alueeseen ikuisuuksiksi, koska kirjani marginaalit olivat täynnä "Hyvä tehtävä!", "Et osannut ekalla!" ja " Ovela tehtävä!" -kommentteja, joiden yllyttäminä tehtävä tietysti piti yrittää laskea. No jos minä vielä tämän. Ja tuo oli kyllä hyvä, teen sen vielä... Jeps. Siinä se päivä sujahtikin ja sain suunnitelman mukaisista asioista kerrattua kaksi aihetta suunnitellun viiden sijaan.

Tein vikalla viikolla kevään pisimpiä päiviä, mikä on tietysti kaikkia ohjeita vastaan. Viimeinen viikko on vain sellaista kevyttä kertailua. Ja vitut. Minähän lasken, kun se hyvältä tuntuu. Laskin parina päivänä kymmenen tunnin päiviä, mutta vapaa-ajan olin sitten täysin aivot narikassa. Tässä piilee kuitenkin riski, koska viimeisella viikolla ei todellakaan saa tappaa itseään. Saa laskea pitkää päivää niin pitkään, kun se tuntuu itsestä hyvältä, mutta yötä myöten ei saa laskinta veivata. Näin vierestä yhden romahduksen viimeisella viikolla, koska kaveri veti yli. Ei tullut hyvää jälkeä ja tänä keväänä tuo kaveri on hakemassa uudelleen. Jos tunnette itsenne ja omat voimanne laskekaa niin paljon kuin jaksatte, mutta jos tuntuu pahalta, lopettakaa ja menkää ulos. Siihen teidän lääkikseen pääsy ei kaadu.
Itse koin tärkeäksi tehdä asioita vielä viimeisella viikolla aivan täysillä, että voin koepäivänä huokaista tehneeni kaikkeni. Pitää kuitenkin muistaa, että romahtaa saa vasta kokeen jälkeen, joten ennen sitä pää täytyy pystyä pitämään kasassa.

Viimeisen viikon tuskaa oli tehdä asioita viimeistä kertaa. Enää ei voi palata asiaan myöhemmin vaan kaikki on tehtävä nyt ja sitten päästettävä irti. Viimeinen kerta happo-emäs -laskuja, viimeinen kappale kaltevalla tasolla -tehtävä ja viimeista kertaa nämä maksan tehtävät. Kun samoja asioita on pyöritellyt viimeiset puoli vuotta, tuntuu todelta haikealta ja turvattomalta, kun täytyykin lopettaa ja todeta, että kaikki mahdollinen on tehty.

Viimeinen päivä

Tee jotain oikein mukavaa viimeisenä päivänä ennen koetta, jotain mikä ei liity millään lailla lääkikseen, neuvottiin valmennuskurssilla. Eh... Tämä ydinfysiikkahan ei millään tavalla liity aiheeseen... Minä siis pyyhin ohjeilla taas pyllyäni ja laskin vielä viimeisenäkin päivänä puoli seitsemään asti. Silloin se loppui. Kaikki oli tehty ja pystyin vain nostamaan kädet pystyyn. Tuntui kamalalta. Tämän pään kanssako minun täytyisi selvitä huomisesta? Eikö sinne olisi voinut tunkea vielä vähän enemmän tietoa? Ei, ei olisi. Puoli seitsemältä tuntui siltä, että nyt kuuluu lopettaa, vaikka se vaikealta tuntuikin. Suljin kirjat ja marssin ulos kävelylle ostamaan pääsykoe-eväät. Alkoi odottaminen.

The aamu

Yllätyksekseni minä nukuin koetta edeltävän yön melko normaalisti, vaikka tavallisesti aamulla odottavat erityisjutut saavat minut valvomaan ja heräilemään pitkin yötä. Nukahtaminen hiukan venyi, mutta minä nukuin, se oli tärkeintä. Aamuksi olin virittänyt omaan puhelimeen monta herätystä, vanhan manuaalisen herätyskellon ja Jarkon puhelimen, etten vain voisi mitenkään nukkua kokeen ohi. Olin aamullakin herätessä yllättävän rauhallinen, ihan kuin päänikin olisi tajunnut, ettei panikointi auta minua yhtään eteenpäin. Aamupala maistui ihan kakalta, mutta pakotin itseni syömään, koska tiesin, että niin kuuluu tehdä, ettei tule huono olo. Nappasin etukäteen pakatun laukun olalle, eväät kainaloon ja aloitin marssini kohti tuomion temppeliä.

Pääsykoepaikalla

Salijako oli nähtävillä Educariumilla muistaakseni kahdeksasta eteenpäin. Olin levollinen, koska tunsin yliopistoalueen ja löytäisin kyllä tieni koesaliin. Huoli pois myös ulkoturkulaiset, kaikki kyllä neuvotaan perille ja välimatkat ovat parin sadan metrin luokkaa. Törmäsin kaveriini, joka sattumalta päätyi myös kauppikselle tekemään koetta. Viime hetken fiilisten jako ja hermostunutta odottelua, mutta ei niin hermostunutta kuin odotin itseltäni. Välillä suorastaan odotin, että kello tulisi yhdeksän ja pääsisin kohtamaan vastustajani. Muuten tästä jännittämisestä ei ikinä päästäisi eteenpäin. Ajalla on onneksi taipumus liikkua koko ajan eteenpäin, joten kello yhdeksänkin odotetusti saapui tuohon aamuun ja koe pääsi alkamaan...

Kirjoitin samantyyppisen postauksen jo viime kesänä kokeen jälkeen, mutta tuntui hyvältä palauttaa mieleen uudestaan tuon ihanan/kamalan viikon fiiliksiä. Palaan aiheeseen vielä ennen koetta. Tuossa aiemmassa postauksessa vielä tarkemmin fiiliksistä kokeessa ja sen jälkeen. Luotan lujasti siihen, että jokainen itse tietää, mitä viimeisellä viikolla kuuluu tehdä, lukea vai relata. Luottakaa tekin, tulevat medisiinarit ;)

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Elämä on hyvää!

Nyt tipahtaa spontaani riemupostaus vailla minkäänlaista järkevää suunnitelmaa tekstin käsittelemistä aiheista ihan vain siitä syystä, että kaikki on tällä hetkellä aika loistavan hyvin ja se iskeytyi tajuntaani juuri äsken, kun sohvalla istuessani vilkaisin ikkunasta ulos.

On mun ekan lääkisvuoden vika viikko ja ulkona paistaa aurinko niin lujaa, että kävellessä tulee niin kuuma, että kotiin päästessä täytyy ensimmäisenä tekona heittäytyä alusvaatteisilleen ja vasta sen jälkeen syöksyä siirtämään jätski ostoskassista pakastimeen. Kaivoin myös tuulettimen hurveltamaan olohuoneen nurkkaan ja jäätelön seuraksi pakastelokeroon lykkäsin kuivan omenasiiderin.




Sain siirettyä töiden aloitusta ensi viikon tiistaista seuraavaan maanantaihin eli pääsen melkein viikoksi nauttimaan Kuopion kesästä ja pitämään hiukan oikeaa lomaa. Tarkoitan oikealla lomalla, että melko lomalta nämä viime viikotkin ovat tuntuneet, kun luentoja on ollut kork. 2h päivässä, mutta ensi viikolla pääsen eroon myös siitä takaraivossa kalvavasta syyllisyydestä, että pitäisi opiskella enemmän. Ei tarvitse eikä tarvitse myöskään herätä töihin! Tarvitsee vain herätä ihmisten aikoihin, että ehtii nauttia mahdollisimman paljon kaikesta tyhjyydestä ja siinä sivussa auringosta, kavereista, Kallaveden laineista ja ruuasta.

Pari viikkoa sitten olleen VHN:nnän (Verenkierto, hengitys ja nestatasapaino) tentin tulokset riippuivat tänään Medisiinan seinällä pari päivää deadlinea etuajassa. Repäisinpä lääkisurani parhaan suorituksen saamalla kolmosen! Tiedän, että hurja ylpeyteni on hiukan liioiteltua, mutta valehtelisin, jos väittäisin, ettei tuntunut hyvältä. Sain kolmosen! Viiden numeron asteikolla kolmonen on keskivertoa parempi ja ennen kaikkea se on sitä minua vainonnutta kakkosta parempi...


VHN:nnän lisäksi uskon saavani hyviä uutisia myös ravitsemustieteen valinnaispolun suunnasta, koska opintokokonaisuuden ilmottautumisaika päättyi pari päivää sitten ja eilen, kun kävin vilkaisemassa ilmoittautuneita oli 12/15. Minun vuodessa kuluneella matikallanikin tuo meinaisi, että kaikki ilmoittautuneet mahtuvat mukaan, myös me RR:stä (Ruuansulatus ja ravitsemus -kurssi) kakkosen poimineet. Minulla on valinnaispolku tallattavaksi läpi lääkiksen kuuden vuoden!

Minulla on valinnaispolun lisäksi myös loistava idea illan ruuaksi, herkkujuomat minulle ja Jarkolle jääkaapissa odottamassa ja suunnitelma valua illalla jokirantaan kaverin kanssa. Asiat ei oikeastaan voisi olla paremmin, varsinkin nyt kun kotimatkalla mukaan tarttunut kuumuus on vaihtunut normaalilämpöön. Kesä <3

Loppunostatus vielä viime kesänä meille Helsinkiin kyydin tarjonneelta Samelilta. Biisin elämä on hyvää-hokema on jäänyt elämään minun ja Jarkon välisenä insidejuttuna ja piti tämä tähän linkata selitykseksi, ettei postauksen otsikko jää liian hippimeiningiksi...


tiistai 20. toukokuuta 2014

Pienille sankareille

Pienenä syksyssä oli yksi aivan erityinen päivä. Yksi päivä, jolloin rutiinit rikottiin. Yksi päivä, jolloin sai valvoa pidempään ja katsoa telkkaria yhdessä äidin kanssa. Yksi tapahtuma, joka sai hyväntekeväisyysjärjestöjä kohtaan kyynisen äitini heltymään niin, että tämä ilta nousi syksystä toiseen merkittäväksi ja odotetuksi. Edelleen tuo ilta merkitsee minulle rakkautta, lapsissa uskomattoman vahvana sykkivää elämänintoa ja sellaisten auttamista, jotka apua todella kaipaavat. Tuo ilta saa aina muistamaan, miten onnekkaita me, jotka saamme elää terveinä, olemmekaan, kuinka uskomatonta lääketiede onkaan ja kuinka vahvoja taistelijoita joukostamme löytyykään. Kenelle muille on tuttu tassu kantositeessä sairastava Teemu-nalle? Tai lastenklinikalla vieraileva Teemu Selänne?

Elämä Lapselle -konsertti oli minun lapsuuden syksyjeni kohokohta, joka symbolisoi uuden kouluvuoden kierähtämistä käyntiin ja jälleen yhden vuoden jäämistä taakse. Minä sain kasvaa, nauraa, käydä koulussa, elää rakastavassa kodissa, leikkiä, polskia kuralammikoissa, juosta puistossa ja juhlia synttäreitäni kavereideni kanssa. Minä sain tehdä kaikkea ja saan edelleen, vaikka olen jo kasvanut ulos kurahaalareistani. Lastenklinikoiden pikkupotilaat eivät saa ja tuo jokasyksyinen muistutus omasta etuoikeutetusta asemasta tekee varmasti hyvää, vaikka maailman epäreiluus saa kyyneleet valumaan pitkin poskia joka vuosi. Miksi maailma on niin epäreilu, että emme kaikki saa samanlaisia lähtökohtia pienen elämämme alkuun vaan toisten täytyy taivaltaa äärimmäisen kivinen tie kohti tervettä lapsuutta ja nuoruutta? Varsinkaan, kun kaikille sitä tervettä lapsuutta tai nuoruutta ei ole ikinä näkyvissä.

En halua postauksessa kieriä surussa ja tuskassa, se ei todellakaan ole suunnitelmani. Tiedän maailman olevan epäreilu, olen nähnyt sen aivan lähipiirissäni, mutta elämän epäreiluuden ihmettelyn sijaan haluan pohtia, mitä voimme tulevaisuudessa tehdä paremmin.

Muistan vuosien takaa, miten pähkinöissäni olin joka kerta, kun aivan Elämä Lapselle -konsertin lopussa Chiquita-neito marssi lavalle ojentamaan jäätävän kokoisen lahjashekin lastenklinikoiden kummeille. Luku oli valtava! Minua riemastutti juontajan kertomat tavarat, joita milläkin summalla saadaan hankittua ja pienessä päässänikin osasin jo päätellä, että banaanitytön lahjakortilla saatiin aikamoisen monta uutta tavaraa pienten potilaiden iloksi ja hoidoksi. Olin ylpeä jokaisesta yrityksestä, jonka nimen näin vilahtavan tv-ruudun alareunassa ja vielä ylpeämpi olin yksityishenkilöistä, joiden nimi ruudussa kertoi heidän lahjoittaneen kummeille huomattavan summan. Olin ylpeä myös äidistäni, joka halusi useana vuonna lahjoittaa kummeille puhelinsoitolla noin 10 euroa. Voi pojat se kertoo paljon! Äitiäni on todella vaikea saada mukaan tälläisiin juttuihin, mutta lastenklinikoilla tehtävä työ sai hänetkin nöyrtymään.

Viime aikoina olen ollut ylpeä suomalaisista myös Uusi lastensairaala 2017 -projektin takia. Haluan uskoa projektin parantavan lapsipotilaiden hoitoa, vaikka olen koulussa kuullut soraääntäkin lasten erikoissairaanhoidon keskittymisestä Helsinkiin, jolloin muun maan resurssit hoitaa pikkuisia heikkenisivät. En tiedä asioiden todellista laitaa, mutta haluan uskoa, että uusi lastensairaala tuo pienille sairastajille ainoastaan lisää hyvää: asiantuntemusta ja laadukkaita hoitotiloja, joista tällä hetkellä ainakin on puute. Ja, koska ainoastaan tavalliset suomalaiset ja suuren lahjoituksen tehnyt Cheek eivät ole mahtavia ihmisiä, on iso kasa suomalaisia huippuartisteja pistänyt äänensä yhteen lastensairaalan tukemiseksi. Vaikka itketti, toisaalta myös hymyilytti. Noissa lapsissa on taikaa ja tuossa musiikissa on taikaa :)



Omassa lääkärielämässäni olen pienesti harkinnut erikoistuvani lastentauteihin. Vähän samaan tapaan kuin lukioaikoina tähtäsin koko ajan kohti lääkistä, koska mikään muukaan ei tuntunut yhtä istuvalta, olen lääkisaikana asettanut suunnitelmakseni lastenlääkärIn uran. En todellakaan tiedä, pystynkö oikeasti erikoistumaan hoitamaan lapsia tai haluanko edes, mutta tässä vaiheessa tuntuu hyvältä, että minulla on edes todella löyhä idea siitä, mikä minua kiinnostaa. Toisaalta tuntuu myös hyvältä, että mikään ei sido minua tähän suunnitelmaan, että kaikki ajatukset ovat vain minun pääni sisällä. Haluan auttaa, haluan parantaa ja lapset ovat todella taitavia parantumaan. Kaikki lastenlääkärit, jotka meille ovat luennoineet, ovat ylistäneet erikoisalaansa juuri potilaiden rehellisyyden, elämänilon ja -halun sekä todella hyvän parantuvuuden takia. Lapsilla on halua parantua ja onneksi usein he parantuvatkin. Jotain reilua sentään tässä kurjuudessa.

Ihan vaan, jos syttyi kipinä: 

http://www.kummit.fi

maanantai 19. toukokuuta 2014

Viikkokatsaus

Elossa, hengissä, auringosta nauttineena, otsa palaneena ja ylisyöneenä, mutta yhtä lailla olemassa, vaikka kirjoittaminen on ollut jäissä. Koska viikko oli kuitenkin täynnä kaikkea spesiaalia, joka ansaitsee tulla mainituksi päätin koota viikkokatsauksen: top 5 joka päivältä viime tiistaista tähän maanantaihin.

Tiistai
1. Minua ei jännitä lentokoneessa yhtään niin paljon kuin mennessä. Välillä jopa nautin mahassa kihisevästä jännityksestä.
2. Oma sänky aamulla vaille kymmenen, kun koneemme on laskeutunut Turkuun, olemme odottaneet ikuisuudelta tuntuvan vartin bussia kylmässä Suomi-ilmastossa, vaihtaneet bussia keskustassa ja lopulta saapuneet rättiväsyneinä omaan eteiseen. Homman nimi oli käsien pesu, lasi vettä ja pää tyynyyn. Ahhhhh.....
3. Herääminen omassa sängyssä päivällä kello kaksi ja hämmästely, että 12 tuntia sitten heräsimme Gdanskin päässä ja nyt olemmekin jo täällä.
4. Hesburger. Kun kerran on eletty viimeiset pari lomapäivää kuin suossa, miksi katkaista hyvää putkea?
5. Suomi hakkaa Saksan jääkiekossa. Tänä vaatisi oikeastaan kaksi kohtaa: a) saa maata sohvalla aivokuolleena b) Suomi voittaa. Ei ole ollut itsestäänselvyys tässä turnauksessa.
                          

Keskiviikko
1. Herään omasta sängystä aamulla (en siis yöllä kello 2 hotellin sängystä kuten edellisenä yönä, kun teimme lähtöä Gdanskista).
2. Totean kärsiväni aivan hirvittävästä univajeesta yllä mainitusta syystä, suljen herätyksen ja nukun ilolla luentojen yli.
3. Selvitän edellisessä postauksessa mainitut mysteeriverkkotehtävät yllättävän helpolla.
4. Selviän hengissä EKG-seminaarista, jossa esittelen potilastapauksen, jonka olin valmistellut ennen kaiken nollaavaa Puolan matkaa. Pääni kumisi tyhjää ja turhautuneena tiuskaisin emeritiusprofessorille, etten todellakaan osaa tulkita dialla näkyvää EKG:tä ilman seuraavassa diassa näkyviä muistiinpanojani. Ovelampi olisi kenties tehnyt paperille etukäteen muistiinpanot....
5. Treffaamme ekaa kertaa tänä vuonna ja todennäköisesti vikaa kertaa ikinä meidän omalla tuutorporukalla, jonka voimin ponnistimme medisiinariuran alkuun syksyllä. Niisk. Viikon päästä ratkaistaan jo uusien fetuksien kohtalo. Näin se elämän kehä pyörii: jonain päivänä aurinko laskee meidän vallallemme ja nousee uusien fetuksien ajalle.

                         

Torstai
1. Aurinko paistaa. Ehdottomasti huomionarvoinen seikka, kun ottaa huomioon edellisten päivien sään ja myöhemmin odottavat häppeningit.
2. Päivän suuri oivallus siitä matkasta, jonka olen käynyt läpi vuodessa. Viime vuonna samainen torstai näytti aivan erilaiselta.
3. AATU!! Vuoden parhaat approt Turussa! Kahtena vuonna peräkkäin aurinkoa, kavereita, jokilaivoja, laimennettuja shotteja ja valtava kirjo eri värisiä haalareita. Lähdin matkaan matalin tavoittein, mutta ylläri ylläri suunnitelmani muuttui kosteampaan päivän edetessä. 7 tuntia, 10 leimaa myöhemmin ja tili taas hiukan tyhjempänä pokkasin Börssin jatkoilta Kapteeni-merkin. Ensi vuonna samalla setillä odottaa ylennys Amiraaliksi. Jos puheeni ovat hepreaa kannattaa tsekata AATU:n nettisivut ja pyrkiä ensi vuonna raahaamaan haalaripyllynsä paikalle. Ei kaduta.
4. Ei huonoa oloa. Vappuövereiden jälkeen paletti pysyi kasassa ja päivä/ilta menivät täydellisen putkeen.
5. Pyöräily öistä jokirantaa pitkin kotia kohti. Menee varmaan kategoriaan Vain Turku -jutut, mutta tuo muutaman sadan metrin pätkä Aurasillalta Tuomiokirkolle on yöllä aivan uskomaton. Ei liikennettä, tyyni joen pinta, Tuomiokirkon siluetti edessä, kauniisti valaistut sillat, rantaa reunustavat puut ja joen pinnasta heijastuvat valot <3 Mihin me mitään Venetsiaa tarvitaan, meillä on jo Turku. Ja olen ihan tosissani, tämä on uskomattoman kaunis kaupunki aina välillä.
6. Päivä vaatii ekstrakohdan. Menin luennolle!

                          

Perjantai
1. Vapaapäivä. Saan jäädä sänkyyn, kun Jarkko nousee töihin vähän yli viiden. Tunnen syyllisyyttä ja sääliä, mutta onneksi uni voittaa ja saan unohtaa ikävät fiilikset.
2. Ei edelleekään huonoa oloa! Saan taas luottoa omiin juomatottumuksiini. Kyl mä händlään tän!
3. Perhetuttuni/kaverini saa YTL:ltä myönteisen päätöksen. Edessä on sittenkin ylppärit!!
4. Saan otettua itseäni niskasta kiinni ja siivoan koko asunnon vessaa lukuunottamatta. Kunnon 50-luvun alistettuna kotivaimona valmistan siivouksen ohessa myös sushi-illallisen työstä palaavalle avomiehelleni.
5. Suomi pelaa jälleen voitakkaasti jääkiekkoa. Tämä vaatii aina erikoismaininnan, koska kerran vuodessa (okei olympiavuonna kahdesti) nautin valtavasti, kun saan katsella maajoukkueen taistelua jäällä.


Lauantai
1. Pilvetön taivas houkuttaa kokeilemaan toista Puolan ostostani. Ihana, persikanvärinen, nilkkoihin asti ylettyvä läpikuultava hame, joka selvisi neitsytmatkastaan mainiosti.
2. Täydellinen kiireettömyys ja aikatauluttomuus. F*ck you endokrinologia.
3. Makoilu Puolalanpuistossa edelleen vailla kiireitä.
4. Puistokohtaaminen tuntemattoman naisen ja hänen kahden äärimmäisen rapsutettavan tiibetinspanielinsa kanssa. 
5. Lohta illalliseksi. Aivan liian harvinaista herkkua.

Sunnuntai
1. Helle, olkaimeton toppi ja uudet pappahousut.
2. Auringonottoa bikineissä Samppalinnanmäellä.
3. Longboardailun toinen kokeilu. Hetkellisesti koin jo hallitsevani lautaa ja loivassa alamäessä uskalsin antaa vauhdin kiihtyä.
4. Japanilaisen voittaminen sushin valmistuksessa. Saimme japanilaisen ja korealaisen vaihtarin kylään näyttämään meille, miten sushia oikein tehdäänkään. Ilmeisesti taito on japanilaismiesten keskuudessa katoava luonnonvara, koska uskallan väittää meidän peruskotisushin olevan parempaa.
5. Iltakävely Kuuvuorelle ilman takkia keskiyöllä. Jälleen kerran upeita Turku-paikkoja ja vielä ihan meidän viekussa.


Maanantai
1. Aamusuihku tuntuu kerrankin hyvältä.
2. Helleaalto jatkuu ja tuo mukanaan kesän ekat ukkoset. Bum-buuuum ja räiskis!
3. Minä opiskellen ihan tosissani ainakin kolme tuntia. Kokeilin uutta taktiikkaa ja vaihdoin luentodiat Duodecimin Endokrinologia-oppikirjaan. Vähän kiire voi kyllä tulla, koska sivuja on yli 900 ja aikaa viikko.
4. En voi lopettaa sileiden jalkojeni silittelyä, koska olen kerrankin jaksanut sheivata ne huolella. Auringon myötä lyhenevä helma saa näköjään ihmeitä aikaan.
5. Tuulessa heiluvissa puissa kahisevat lehdet. Viikossa on tapahtunut hurja muutos ja koko maailma on yllättäen taas vihreä. Kesä, kesä kesä!
6. Ja taas ekstra! Saan aloittaa työt vasta 2.6. joten pääsen ensi viikolla lomailemaan viikonloppua pitemmän pätkän Kuopiossa ja juhlimaan kaverini ylppäreitä samalla reissulla!

Tuli melkoisen pitkä tarina, mutta minulla oli hauskaa kirjoittaessa. Meni myös positiivisuusterapiasta, koska ikävät asiat piti/sai jättää täysin huomiotta.
Kuvat näpsyjä tältä viikolta. Osa kronologisella paikallaan, suurin osa ei.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Ihana arki! Ja *piip*...

Elossa ja Suomessa. Kaksi mukavaa asiaa ihanan loman päätteeksi. Reissusta kirjoitan ihan oman postauksen myöhemmin, mutta nyt ei ole aikaa eikä tahtoa keskittyä niin pitkäksi aikaa.

Meillä alkoi kevään viimeinen kurssi maanantaina, joten ajattelin, että uskallan turvallisesti olla poissa pari ekaa päivää matkan takia, kun näille päiville ei osunut edes mitään harkkatöitä. Ja eihän parissa päivässä uuden kurssin alussa nyt mitään niin tärkeää ja superkiireellistä tapahdu! Jep jep... Päiväkävely Gdanskin vanhassa kaupungissa sai yllättäen uuden käänteen, kun langattoman netin läsnäolo palautti minut hetkeksi Suomeen Medisiinan harmaille käytäville.

"Laitetaanko nimi listaan?!" "Nyt on kiire!!!!"  Lähetetty kaksi tuntia sitten. Jeps. Toivottavasti laitoitte, koska tässä vaiheessa peli on ikäänkuin pelattu. Onneksi omistan ihania kavereita, jotka olivat rustanneet nimeni listaan, vaikka en viestiin vastannutkaan, joten säästyin ylimääräiseltä rankkuesseeltä. Huh. Ensimmäinen minireissun ja koulun yhdistämiseen liittyvä helpotuksen huokaus, mutta ei viimeinen.

Tänä aamuna, kun nukuin reissun univelkaa pois, puhelin piippasi ja näytön valtasi opettajan sähköposti: "FE1-työn tehtävien palautusdeadline on tänään klo 23.59" 

Öhhh siis että mitä?! Mikä FE1? Mitkä tehtävät? Missä ne on? HÄH??? Muutuin sekunnissa eläväksi kysymysmerkiksi, kun yritin hahmottaa a) mihin kurssiin tämä liittyy b) miksi vastaanottajana näyn vain minä eikä koko meidän kurssi c) tietääkö ne, että pummin infotilaisuuden ja lätkii siksi minulle tälläisiä tehtäviä d) liittyykö tämä aiempaan mystiseen ryhmäjakosähköpostiin e) mistä ihmeestä minä löydän nuo tehtävät f) mitä *piiiiiiip*, tää kurssi alkoi toissapäivänä??

Noin kahta ja puolta tuntia myöhemmin taputan itseäni olalle ja kehun kuinka etevä muija olenkaan. Kaikki mysteeritehtävät tehty ja palautettu. Hahah, ette saaneet minua kiikkiin.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Itämeri jääköön allemme

Gdansk, täältä me tullaan! Voit valmistautua poistamalla taivaalta kaikki pilvet, antamalla auringon hehkua ja nostamalla lämpötilat piippuun. Niin ja en pistä pahakseni, jos lennonvalvonnan työntekijät olisivat nukkuneet yönsä hyvin samoin kuin halpakoneemme lentäjät, ihan vain minimoidaksemme kaikki typerät riskit. 

Valitsin eilen vaatteita lennolle periaatteella, mitkä vaatteet päällä haluan kuolla, koska ikinä ei voi olla varma... Minkä vaatteiden haluan palavan kiinni ihooni, kun koneen suihkumoottorit leimahtavat liekkeihin kymmenen tuhannen metrin korkeudessa? Valitsin potentiaaliselle viimeiselle matkalle ylleni uskolliset ystävät: mustan mekon ja legginsit. Toivotaan, että väri ei ole enne. No ei tosi, en minä oikeasti usko 1,5 tunnin lentomatkan minua tappavan, mutta vähän silti hirvittää. Äitini oli ihana ja antoi tekstarilla selvitymisneuvot: "Otat Jarkkoa kädestä ja kotona ennen lähtöä juot ison huikan konjakkia." Konjakkia ei kaapista löydy, mutta ehkä jokin muu myrkky ajaa saman asian.

                           

Sain passini aikataulun mukaisesti torstaina ja ilokseni kuva ei näyttänyt mustavalkoisena yhtään niin albiinolta kuin värillisenä. Virallisissa valokuvissa poseeraaminen ei ikinä ole ollut vahvuuteni, ajokorttikuvakin otettiin kahteen kertaan ja silti kuva on mielestäni outo. Nyt kaikki viralliset lentoonlähtöön oikeuttavat asiakirjat lojuvat arvokkaasti pakattujen reppujen vieressä ja odottavat aamuseitsemää, jolloin meidän elämän ensimmäinen ulkomaanmatka alkaa. Ei olla yli 2,5 vuoden aikana kertaakaan poistuttu kotimaan kamaralta yhdessä, joten kyllä tässä alkaa jo olla aikakin. Tästä eteenpäin tahti tulee kyllä kiihtymään, koska vuoden päässä kesällä odottaa interrail-reissu, jota varten budjettia on kerätty tunnollisesti jo syksyn alusta asti. Mutta ensin Puolaan!

Olemme opiskelijoita budjettimatkalla, joten reissaamme mukanamme vain käsimatkatavarat, mikä yllättäen olikin aivan tarpeeksi. Pakkasin repun eilen illalla parissa minuutissa, vaikka etukäteen pelkäsin, että saan mukaan valittavien vaatteiden valitsemisesta jonkinlaisen kohtauksen. Mitä vielä! Reppu imi sisäänsä kaiken, mitä halusinkin ja vielä ylimääräisen hotellihöntsäilymekon. Uutena vetona jätin kuitenkin kaikki housut kotiin ja lähdin liikenteeseen pelkillä mekoilla ja legginseillä. Tuntuu todella oudolta, koska housut jotenkin ovat niin turvavaate, vaikka nykyään inhoankin vetää farkkuja jalkaan.

                         

Reitti hotellille tsekattu, lentoliput tulostettu, kuljetus kentältä keskustaan varattu, passit hommattu, terävät esineet ja isot nesteet jätetty repusta kotiin, kuolinasu valittu, bussiajat Turun lentoasemalle varmistettu, jalkaan valittu mukavat kengät, aurinkolasit pesty vapun sotkuista, hermoshotti kumottu kurkkuun ja hampaat pesty.  Yes, i'm ready! Let's go!

lauantai 10. toukokuuta 2014

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Ainakin hetkeksi.

Pitkä matka ja paljon uutta, kunnes nyt kaikki on ohi. Huominen ei ole enää koskaan eilistä parempi, vaan JHOEP lepää ikuista unta haudassaan, johon se eilen laskettiin virallisissa hautajaisissa. Entisestä on pakko luopua, että tilalle voi saada uutta ja muuta liibalaabaa, mutta niin tämäkin hyrrä pyörii: ensi vuoden speksin eri osa-alueiden vastaavat on jo päätetty ja käsikirjoitusta aletaan kehittää lähiviikkoina. Speksi ei pysähdy hetkeksikään. Show must go on.

Voin rehellisesti sanoa viettäneeni lääkiksen parhaat hetkeni speksin parissa. Tuntuu hölmöltä nyt edes ajatella, että joulukuussa arvoin pitkään, että lähdenkö mukaan koko projektiin. Onneksi kerrankin sain revittyä itseni liikkeelle, koska jestas, mitä olisinkaan menettänyt! Sen sijaan, että olisin oppinut hurjan paljon uutta itsestäni, koulukavereistani ja nähnyt mahtavan projektin rakentumista, olisin voinut koko kevään möllöttää leikisti opiskellen ja ruikuttaa, miten mitään ei tapahdu. Olisin voinut jättää väliin upean mahdollisuuden kokeilla jotain, mikä minua valtavasti kiinnostaa, mutta josta en vielä valmiiksi tiedä mitään. Yleensä tälläiset tilanteet kaatuvat epävarmuuteeni ja haluttomuuteeni astella alueelle, jossa tiedän muiden olevan minua taitavampia, joten olen ylpeä itsestäni, kun nyt toukokuussa voin sanoa olleeni toimiva osa TLKS:n speksiä Jotta huominen olisi eilistä parempi. Minä uskalsin!


 En väitä edelleekään uivani kuin kala vedessä speksiporukassa -luulen että minusta ei ikinä tule sellaista ihmistä, mutta ainakin minä tunnen valtavan paljon enemmän upeita ihmisiä, joita lääkis pitää sisällään. Kevään aikana olen pikkuhiljaa alkanut tuntea omaa kurssiani paremmin, mutta eri vuosikurssien välisen muurin rikkominen on vielä omaakin jättikurssia vaikeampaa varsinkin, jos ei ole mukana TLKS:n toiminnassa tai omaa supertaitoa keskustella jostakin kenen tahansa käytävällä vastaan tulevan henkilön kanssa. Onneksi on speksi. Olen kevään aikana saanut monta uutta tuttavuutta, joiden iloinen MOI! -hihkaisu käytävällä riemastuttaa joka kerta. On paljon mukavampi astella koululla, kun tunnistaa edes kasvoja sen perusteella, mitä kyseinen naama teki speksissä: ah tuo on tanssija ja tuo oli äänimies. Medisiinan anonyymit valkotakit saavatkin yllättäen persoonan. Vanhempiin kursseihin tutustumisessa on myös muita etuja. Ykköset ja kakkoset vasta haaveilevat klinikkavaiheesta, mutta vanhemmille speksaajille klinikka on jo arkea, josta he mielellään satuilevat. On supersiistiä kuulla tarinoita erilaisista tilanteista, joihin klinikassa voi päätyä, koska jos aika jatkaa tälläistä lentämistä, sairaalan ovet aukevat meillekin nopeammin kuin uskoisikaan..

Mutta ei ne ihmiset vaan se mitä ne osaa! Juma millaisessa seurassa sitä saa opiskella. Yli kuuteensataan lääkisläiseen tietysti mahtuu ihan tilastollisestikin kaikenlaista taitoa, mutta silti esitystä katsellessa tuntuu, että jonkinlainen supertaitokertymä meille on osunut. Tanssijat, näyttelijä, bändi, puvustus, lavastus, maskeeraus, tekniikka ja käsikirjoitus -täyttä helmeä kaikki, mutta eniten jaksan hämmästellä näyttelijöiden ja tanssijoiden kykyjä. Ei ihminen voi olla noi sulava liikkeissään ja puheissaan! Jokainen jalan ojennus on täydellinen ja jokaisesta käden heilahduksesta säteilee, että se on harkittu ja hallittu, mikään ei tapahdu vahingossa. Tai siltä se minun silmiini näyttää ja haluan säilyttää tämän lumon. Tanssijat ja näyttelijät ovat jumalia ja jumalattaria. Piste.

Sen lisäksi, että sain tajuta opiskelevani jumalien keskellä, sain kevään aikana huomata osaavani tehdä vaikka mitä itsekin. Minä osaan perusompelun. Minä osaan maskeerata. Minä osaan tehdä kaverin proffiskampauksen. Minä osaan olla hyödyksi. Minä osaan olla osa speksiä. Ja minä aion olla osa speksiä, vaikka esikoinen laskettiinkin haudan lepoon. Aina tulee uusia ja olkoon ne ekaakin parempia!


Ps. Mistä tiedät opiskelevasi lääkiksessä? Bileiden ruokapöydässä kesken hodarin syömisen esittelet oikean kätesi verisuonta ja yleisö hihkuu riemusta suonen ollessa niin pistettävän näköinen.

Pps. Alin kuva lainattu.

torstai 8. toukokuuta 2014

Ei mulla onneks olekaan muuta tekemistä

 Sen siitä saa, kun opettaa sukulaisensa liian hyvään. Itsetehtyä korttia on juhlapäivinä napsunut luukusta viimeiset 17 vuotta, joten yritäpä nyt lopettaa. Oikeasti tärkeintä on tietysti ylipäätään muistaa läheistään, mutta itselle tulee kamalan syyllinen olo, jos edes yritän lähettää mummolleni kaupasta ostetun kortin. Onko neiti 21 wee ykkösvuoden medisiinari muka niin tärkeä ja kiireinen, että ei ehdi askarrella mummoilleen, joita näkee aivan liian usein kasvotusten, edes kortteja heidän juhlapäivikseen? Tässä vaiheessa iskee morkkis. Todellakin arvostan ja rakastan mummojani niin paljon, että he ovat ansainneet ajatukseni pariksi tunniksi askartelun ajaksi, vaikka VHN:n (verenkierto, hengitys ja nestetasapaino) tentti kuinka hönkisi niskaan. Tentin voi aina uusia, mutta mummojen kanssa pitää elää hetkessä. Carpe diem muoriseni!

                               

                               

    

Ja mikä hauskinta, minä oikeasti tykkään askarrella! Vielä enemmän tykkään kuitenkin hykerrellä tyytyväisenä, kun lattia on siivottu paperisilpusta, kirjekuoret kirjoitettu ja kortit seisovat kauniisti rivissä. Huh, taas yksi äitienpäivä selätetty.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Osaako joku täällä elvyttää?!

Painelu-puhallus -elvytys, haha helppo nakki. Tää on reenattu ainakin kymmeneen kertaan isoskoulutuksessa, kerho-ohjaajakoulutuksessa ja vielä lääkiksen kurssien aikana!

"30 painallusta, 2 puhallusta (eivät ihan välttämättömiä) ja painella saa ihan ronskilla otteella niin että Annen muoviset kylkiluut rutisee, niiden kuuluukin murtua, kun voima on oikea. Jossain vaiheessa alkaa väsyttää ja se on ihan ok, pyytäkää kaverilta apua. Noniin nyt kaikki onkin kokeillut ja sitten mennään tähän verenvuodon tyrehdyttämiseen...."

Aikaa on aina liian vähän ja koska ensiapupakettiin kuuluu paljon muutakin opittavaa kuin painelu +puhaltelu, ja usein kurssilla istuu ainakin 20 henkeä, täytyy jokaisen tyytyä vain pikkutestiin ensiapunukella. Mutta kas kas lääkiksessä kaikki on paremmin, niin myös tämä ;) Tänään iltapäivällä saimme kuuden hengen pienryhmässä erittäin henkilökohtaista opetusta vain ja ainoastaan elvytyksestä yli parin tunnin ajan. Olin jättämässä koko vapaaehtoisen harkan väliin, koska tentti odottaa perjantaina, ja ylläri ylläri olen lukenut aivan liian vähän, mutta onneksi harkkaa vetävä vanhempi opiskelijakaverini sai pääni käännettyä. Jälkikäteen kun miettii niin on typerä, jos jättää tälläisen reenimahdollisuuden väliin: pieni ryhmä tuttuja, joiden kanssa harjoitella, saa kysellä vapaasti kaikkea (vähän tyhmääkin), saa kokeilla käytännön juttuja ja ennen kaikkea kuulla käytännön juttuja. Ykkösvuonna tai vielä kakkosellakaan tuo käytäntö ei aivan liiaksi näissä opinnoissa korostu...

   

Hitto se elvytys on kuitenkin vaikeaa, vaikka kuinka monta kertaa olisi harjoitellut! Yhtä aikaa täytyy yrittää painaa todella lujaa oikeasta kohdasta, laskea ääneen ja laulaa Stayin the liveä tai Frontside Ollieta, että saa rytmin pysymään oikeana. Pystyin kahteen ensimmäiseen ja rytmin vain toivoin menevän jotenkin sinnepäin. Alkuun saimme harjoitella vain oikeaa tekniikkaa jokainen vuoron perään sekä painelun että puhalluksen/maskiventilaation osalta, mutta parasta harkassa oli ehdottomasti lavastetut todelliset tilanteet, jotka kävimme läpi "luennon" ja treenielvytysten jälkeen. Jo muovista nukkea elvyttäessä adrenaliini virtasi ja hiki nousi pintaan, kun tilanne oli edes lavastetusti oikea. Tilanne oli täysin eri kuin vain tekniikkaa testaillessa. Siis aivan eri.

"Te ootte tytöt Hansassa shoppailee ja sit liukuportaissa kaatuu mies. Se kouristaa 20 sekuntia ja jää sit paikalleen makaamaan. Toimikaa."

Sekasortoa, hämmenystä, missä järjestyksessä pitikään soittaa 112 ja tsekata hengitystiet, onko täällä deffaa jossain, kuka tekee mitäkin, no minä soitan nyt, ala sinä painella, uskaltaako puhaltaa, jos se onkin pultsari. Itse ainakin huomasin, että vaikka edessämme makasi pelkkä muovinen torso ilman jalkoja, oma fiilis kiihtyi. Posket alkoivat punottaa, painellessa tuli hiki ja ilmassa leijui epävarmuus, että mitä nyt tapahtuu. En voi oikeasti liioitella tarpeeksi, miten erilaista oli toimia tuossa simuloidussa tilanteessa kuin ihan vain harjoitellessa tekniikkaa. Koko ryhmän ilmapiiri ja oma olo erosivat täysin reenivaiheesta ja ryhmässä toimimisen vaikeudet tulivat esiin selkeämmin, kun oli ns. oikeasti kiire: jaoimme tehtäviä epäselvästi, painelu keskeytyi välillä ja kommunikoimme potilaan kannalta huonosti.

    
 
"Caribialla on järkätty bileet ja altaassa teitä vastaan kelluu nuori nainen kasvot veden alla. Hän ei tee uimaliikkeitä ja näyttää siltä, että on voinut ottaa vähän alkoholia vahvempaa. Toimikaa."

Jo kerta "tositilanteen" harjoittelua palautteineen teki meistä parempia ensiavunantajia ja kykenimme paljon ekaa keissiä laadukkaampaan elvytykseen. Valitettavasti laadukas painelu-puhallus -elvytys ja defobrillaattori eivät riittäneet pelastamaan tätä potilasta, mutta kehitti meitä taas paljon eteenpäin. Tässä tapauksessa ambulanssia piti odotella 20 minuuttia, minkä ajan potilasta täytyi koko ajan elvyttää, ettei verenkierto pääse romahtamaan ja aivot jää vaille happea. Onnistuimme aika hyvin pitämään tilanteen kontrollissa niin, että painelija vaihtui sutjakkaasti, ventilaatio onnistui ja defibrillaattori analysoi rytmin säännöllisin väliajoin, joskin tässä keississä rytmi ei missään vaiheessa ollut defibrilloitava. Melko lailla erilainen tilanne siis kuin vuoron perään Annen tissien paineleminen...

Iltapäivä oli todella hyvä ja teki elvyttämisestä konkreettisempaa, kun ensiavun antoa täytyi oikeasti jatkaa ja jatkaa ja jatkaa ja jatkaa, kunnes viimein ammattiapu saapui paikalle. Olen varma, että tällä kertaa oikeasti opimme jotain yllättävässä hätätilanteessa toimimisesta ja olen himpun luottavaisempi omaan toimintakykyyni hankalassa tilanteessa. Mutta vain himpun, koska oikea ihminen on kuitenkin oikea ihminen.

LENTOKONE

Meitä odottaa lentokone! Olin pissiä housuuni eilen Turun poliisilaitoksella, kun Jarkko lipsautti suustaan, että pakkaamisen kanssa pitää olla tarkkana, kun lennetään. Palaan ihan kohta selventämään enemmän, mistä koko kuviossa on kysymys, mutta ensin fiilistelen lentokonetta. Minä pelkään lentämistä ja nyt viime ilmailustani on kulunut aikaa hiukan vajaa 5 vuotta, joten olen ehtinyt unohtaa koko sen jännityksen ja pelonsekaisen tunteen, mitä koen tuoliini köytettynä ennen koneen nousua, sen lentäessä ja sen laskeutuessa. Pelkoni ei rajoita minua, koska olen innokas näkemään maailmaa ja tiedän, että lentäminen on ainoa helppo tapa siirtyä maailman reunalta toiseen. Tiedän toisaalta myös, että pahaa lentopelkoa ei paikata järkiajattelulla, joten taidan vain tyytyä totemaan, että kärsin lievästä lentopelosta, joka on siedettävissä. Pelosta huolimatta lentokoneet kiehtovat minua ja haluan tietää etukäteen mahdollisimman paljon. Tänään kävin esimerkiksi tutkimassa tulevan lentoyhtiömme käytössä olevia koneita ja helpotuksesta huokaisten sain todeta niiden olevan todella uusia eikä mitään 1900-luvun alun potkurimalleja. Huh...

Mutta siis, miksi lentokone? Koska Jarkko päätti järjestää vähän suuremman vastayllätyksen minun Helsingin-reissulleni. Me singahdetaan sunnuntaiaamuna Puolan Gdanskiin! Gdanskissa vietämme kaksi upeaa päivää ja palaamme täysin rentoutuneina tiistaiaamuna ihanan loman jälkeen ilman yhtäkään matkalla pomputtavaa turbulenssia. Kaikki tämä on suunniteltu valmiiksi ;) Gdansk oli itselleni (ja Jarkollekin ennen matkan suunnittelua) aivan uppo-outo ja tuntematon, mutta ilmeisesti tämän reissun voi ottaa jonkinlaisena turkulaistumisriittinä, koska Gdanskia markkinoidaan turkulaisten Tallinnana. Halpalennot viuhtovat kaupunkien välillä monta kertaa viikkoon ja lentomatka kestää vaivaiset 1,5 tuntia, joten en oikeastaan ihmettele, miksi Puola kiehtoo turkulaisia. Kirjastostakin lainattiin alkuun matkaoppaiden osalta ei oota, kun kuulemma turkulaisille niin suosikkikohde, mutta onneksi palautetuista löytyi meillekin oma pikku kirjanen. Netistä tietysti löytyy vaikka mitä infoa, mutta minusta on hauska fiilistellä ihan paperisia sivuja käsissäni tämmöisen seikkailun odottaessa.

                

Nyt siis pikapassi tilauksessa, kun entinen oli mennyt tammikuussa vanhaksi ja kova matkakuumejännitys käynnissä. En ole ikinä käynyt kaupunkilomalla! Enkä Puolassa! Enkä Turun kämäisellä lentokentällä! Wohoo!

Ps. Jos lukijoissa Gdanskissa käyneitä kaikenlaisia vinkkejä otetaan ilolla vastaan! Esim. ruuan ja juoman suhteen :)

maanantai 5. toukokuuta 2014

Typerät jännitykset

Pyörii sängyssä. Ei saa unta. Näkee hämäriä unia, joissa kukaan ei vastaa puhelimeen, vaikka soittaa kuinka monta kertaa. Heräilee useasti yön aikana ja on varma, että on nukkunut pommiin, vaikka kello näyttää vasta puolta viittä. Herää aamulla väsyneenä, kunnes sähköistyy, kun muistaa, mikä aamulla odottaa. Puhelinsoitto. SE puhelinsoitto.

Ja mikäs puhelinsoitto se odottikaan? Taisipa olla ihan puhelu YTHS:lle, että hei minulla on vaiva, haluaisin päästä lääkäriin. Melkoinen perusarjen projekti, mutta tottakai tuollaisen takia kannattaa yhdet yöunet menettää, ihan vain varmuuden vuoksi, jos siellä luurin toisessa päässä sittenkin vastaa kreikkalaisen mytologian minotaurus, joka haluaa repiä pääni irti. Koskaan ei voi olla liian varma, joten parempi jännittää etukäteen. Ja sen minä osaan, jännittämisen! Jännitän kaikkea uutta ja vähemmän uutta, jossa minun täytyy tuoda itseäni esiin uusille ihmisille tai pahimmillaan yrittää jopa ns. myydä itseni noille uusille tuttavuuksille esim. työhaastattelussa. Oih ja voih niitä levottomia öitä ja ajatusten kiertelyä aiheen ympärillä, kun tietää, että edessä odottaa jokin tälläinen tapahtuma. Eikä asian tarvitse olla edes suuri, minä pystyn jännittämään ihan vain kampaajalle soittamista niin paljon, että lykkään ja lykkään ja lykkään soittoa, kunnes jonain päivänä kyllästyn itseeni ja nappaan puhelimen käteeni ennen kuin ehdin ajatella vastatoimia. Luulen, että juuri liika ajatteleminen on ongelmani.

Kampaajalle soittaminen on viime aikoina alkanut sujua, koska siellä minä olen ainoastaan tasan maksava asiakas, joka tietää mitä haluaa ja pyytää ammattilaista tekemään sen. Mutta vaikka tuo lääkärille soittaminen... Resurssit kun ovat terveydenhuollossa rajalliset ja onko tämä minun vaivani nyt niin iso, että ihan lääkärille asti pitäisi päästä. No kyllä se siltä tuntuu, mutta ovatko nuo hoitajat samaa mieltä vai olenko minä niiden mielestä vain pienistä valittava pikkulikka, joka tuhlaa yhteiskunnan varoja ronkumalla lääkäriaikaa. Olen todella huono pitämään pääni asioissa, joissa minulla on vastassani jonkun alan ammattilaisauktoriteetti, tässä tilanteessa hoitoarviota tekevä sairaanhoitaja. Puhelun jälkeen sitten kiroan, miten taas myönnyin toisen mielipiteen edessä seuraamaan tilannetta vielä vähän aikaa ja palaamaan asiaan, jos vaiva jatkuu, vaikka tiesin tasan tarkkaan haluavani lääkäriin nyt ja heti.

                          

Olen kehitellyt kikkoja selvitäkseni näistä elämän pakollisista puheluista. Haluan ehdottomasti soittaa puheluni rauhassa paikassa, jossa kukaan ei kuule sanavalintojani enkä minä kuule mitään hälyääniä, jotka voisivat häiritä keskittymistäni. Puhelun aikana kasassa pysymiseen tärkein apukeinoni on etukäteen suunnitteleminen: hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ennen soittoa kokoan paperille nenäni eteen avainsanat ja pointit, jotka haluan ehdottomasti tuoda esiin, koska paniikin aikana yleensä unohdan puolet asioista, jotka halusin sanoa ja usein vielä ne tärkeimmät. Kerran ennen yhden työpaikan perään kyselyä kirjoitin paperille ihan kokonaiset lauseet, kuinka aloitan puhelun ja esittelen asiani tyylillä, koska pelkäsin muuten sekoavani sanoissa heti alkuun. No tuo soitto päättyi siihen, että työpaikka oli jo mennyt ja minä itkin seuraavat 10 minuuttia lattialla sitä millainen ihmisroska oikein olenkaan, kun en kykene edes yhtä työpaikkaa soittamaan, vaikka järjellä ajateltuna, mitä vaikutusta puhelullani oli, jos työ kerran oli jo mennyt. Mutta yritäpä selittää tuo psyykeelle, joka on jännittänyt soittoa hurjasti, panostanut siihen ja saanut sitten luurin kautta turpaan :D

Muistan myös yhden tapauksen lomareissulta Kreetalta, kun en uskaltanut kysyä baarimikolta roskiksen sijaintia. Harkitsin pitkään, että pystynkö tähän haasteeseen vai en, mutta jännitys voitti. Onneksi mukana roikkui juuri englannin opiskelun aloittanut 9-vuotias pikkusisko, jonka suuhun istutin sanat ja hymyilin itse nätisti taustalla. Veer is rabis bin?