perjantai 30. toukokuuta 2014

Nostalgia, jonka vain toinen koti saa aikaan

Rakastan elämääni Turussa enkä oikeastaan muuttopäivän jälkeen ole tuntenut ikävää vanhaan Kuopiokotiin. Yli 1,5 vuotta sitten ikävä kuitenkin muljaisi sillä sekunnilla, kun isäpuoleni ja siskoni käänsivät auton keulan paluureissulle Kuopioon ja minä jäin Jarkon kanssa käynnistämään aivan uutta elämää 6 tuntia Kuopiota lounaammaksi. Tuo ikävä kesti tasan yhden ryystävän itkun verran, kunnes tajusin, että olin juuri alkanut elää sitä elämää, josta olin viimeiset neljä vuotta haaveillut. (Saan syödä niin paljon karkkia ja nuudelia kuin haluan!) Neljä vuotta muuttoa aiemmin en tosin osannut ennustaa muuttavani jonkun kanssa yhteen saatikka, että muuttaisin yhteen elämäni rakkauden kanssa. Sellaisia ei lukio-Krista pitänyt mahdollisena, ehei.

                          

Nyt kaksikymmentäyksi ja puoli -vuotiaana olen oudossa tilanteessa, jossa tunnen kaipuuta kumpaankin kotiin vuoronperään. Todellinen kotini on Turussa, sen tunnen jokaisessa sydänlihassolussani, mutta jokin henkinen koti kuitenkin majailee täällä Kuopiossa. Nämä kaksi kotia ovat toisistaan täysin irrallaan eikä niitä oikein voi edes verrata, koska toinen on minun ja Jarkon yhdessä luoma oma koti-koti ja toinen perhe-koti, ja kummassakin sielu lepää eri tavalla. Kun olen Turun kodissa odotan innolla seuraavaa Kuopio-reisssua, mutta suoranaista ikävää en tunne. Odotan vain näkeväni kaikki tutut kasvot, haistavani tutut tuoksut ja tuntevani jokaisen kadunkulman kuin omani. Sitten kun olen täällä, huomaan kaipaavani omaa rauhaa ja ikiomaa kotia minun omassa Turussani, josta pidän valtavasti.


Kuopiossa minut valtaa aina valtava nostalgiaryöppy. Tuttu koti, jossa vietin villit (hahah...) nuoruusvuoteni ja läpikotaisin koluttu kaupunki, jossa joka kadunkulmaan liittyy oma pieni muisto, saavat minut tuntemaan oloni dementoituneeksi vanhukseksi, joka haikailee vanhojen hyvien aikojen perään. Eikä sillä, että nykyisessä elämässäni olisi joku pielessä, kaukana siitä, mutta jotain taikaa lapsuuden ja nuoruuden kotikaupungissa on. Huomaan sydämessäni läikähtävän, kun näen vanhan lukioni (mihin se aika katosi, kaikki ne naamat ja typeryydet?), vanhat kantabaarit, joiden vessoihin useasti otin lähempää tuttavuutta juuri 18-vuotiaana aikuisena, lapsuuden leikkipuiston (miten sattuikaan jalkaan, kun kaaduin tuossa...), siskoni vanhan puhkipestyn Kanarialta ostetun lemppari t-paidan, valokuvat vanhassa ikiomassa valokuva-albumissani (sain sinne kaikki kuvat, mitä vanhampani eivät oikeaan albumiin kelpuuttaneet) ja ihan vaikka oman huoneeni tapetit. Tuntuu, että kaikesta tulee jotain mieleen! Pienen pieniä juttuja, mutta ne kai ne ovat loppujen lopuksi kaikista tärkeimpiä.
            
                 

Tunnen itseni ihan höperöksi näiden muistojeni kanssa, koska ei elämäni kaiken järjen mukaan ole luisumassa mihinkään kaaokseen, jossa noista kaikista kultaisista muistoista kiinni pitäminen olisi erityisen tärkeää. Toivon ja kaikkien todennäköisyyksien mukaan perheeni elää ja voi hyvin vielä vuosikymmeniä, samoin kuin minun ja Jarkon parisuhde. Mikään ei oikeastaan vaadi nostalgisoimaan, mutta silti pääni pongauttelee mitä ihmeellisimpiä muistoja mieleen täällä majaillessani. Jokainen muisto lämmittää, mutta uutta on muistojen tuoma haikeus. Olen alkanut oivaltaa, että nuo ajat ovat todella ikuisesti takana. Siskoni ei ole enää ikinä pieni pullaposkinen taapero enkä minä lukiovuosia viettävä teini vaan aika rullaa eteenpäin ja kasvattaa meistä isompia ihmisiä, ja vie meitä samalla yhä kauemmas noista vuosista. Me ja kaikki ihmiset ympärillämme vanhenemme. Halusimme tai emme.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti