tiistai 20. toukokuuta 2014

Pienille sankareille

Pienenä syksyssä oli yksi aivan erityinen päivä. Yksi päivä, jolloin rutiinit rikottiin. Yksi päivä, jolloin sai valvoa pidempään ja katsoa telkkaria yhdessä äidin kanssa. Yksi tapahtuma, joka sai hyväntekeväisyysjärjestöjä kohtaan kyynisen äitini heltymään niin, että tämä ilta nousi syksystä toiseen merkittäväksi ja odotetuksi. Edelleen tuo ilta merkitsee minulle rakkautta, lapsissa uskomattoman vahvana sykkivää elämänintoa ja sellaisten auttamista, jotka apua todella kaipaavat. Tuo ilta saa aina muistamaan, miten onnekkaita me, jotka saamme elää terveinä, olemmekaan, kuinka uskomatonta lääketiede onkaan ja kuinka vahvoja taistelijoita joukostamme löytyykään. Kenelle muille on tuttu tassu kantositeessä sairastava Teemu-nalle? Tai lastenklinikalla vieraileva Teemu Selänne?

Elämä Lapselle -konsertti oli minun lapsuuden syksyjeni kohokohta, joka symbolisoi uuden kouluvuoden kierähtämistä käyntiin ja jälleen yhden vuoden jäämistä taakse. Minä sain kasvaa, nauraa, käydä koulussa, elää rakastavassa kodissa, leikkiä, polskia kuralammikoissa, juosta puistossa ja juhlia synttäreitäni kavereideni kanssa. Minä sain tehdä kaikkea ja saan edelleen, vaikka olen jo kasvanut ulos kurahaalareistani. Lastenklinikoiden pikkupotilaat eivät saa ja tuo jokasyksyinen muistutus omasta etuoikeutetusta asemasta tekee varmasti hyvää, vaikka maailman epäreiluus saa kyyneleet valumaan pitkin poskia joka vuosi. Miksi maailma on niin epäreilu, että emme kaikki saa samanlaisia lähtökohtia pienen elämämme alkuun vaan toisten täytyy taivaltaa äärimmäisen kivinen tie kohti tervettä lapsuutta ja nuoruutta? Varsinkaan, kun kaikille sitä tervettä lapsuutta tai nuoruutta ei ole ikinä näkyvissä.

En halua postauksessa kieriä surussa ja tuskassa, se ei todellakaan ole suunnitelmani. Tiedän maailman olevan epäreilu, olen nähnyt sen aivan lähipiirissäni, mutta elämän epäreiluuden ihmettelyn sijaan haluan pohtia, mitä voimme tulevaisuudessa tehdä paremmin.

Muistan vuosien takaa, miten pähkinöissäni olin joka kerta, kun aivan Elämä Lapselle -konsertin lopussa Chiquita-neito marssi lavalle ojentamaan jäätävän kokoisen lahjashekin lastenklinikoiden kummeille. Luku oli valtava! Minua riemastutti juontajan kertomat tavarat, joita milläkin summalla saadaan hankittua ja pienessä päässänikin osasin jo päätellä, että banaanitytön lahjakortilla saatiin aikamoisen monta uutta tavaraa pienten potilaiden iloksi ja hoidoksi. Olin ylpeä jokaisesta yrityksestä, jonka nimen näin vilahtavan tv-ruudun alareunassa ja vielä ylpeämpi olin yksityishenkilöistä, joiden nimi ruudussa kertoi heidän lahjoittaneen kummeille huomattavan summan. Olin ylpeä myös äidistäni, joka halusi useana vuonna lahjoittaa kummeille puhelinsoitolla noin 10 euroa. Voi pojat se kertoo paljon! Äitiäni on todella vaikea saada mukaan tälläisiin juttuihin, mutta lastenklinikoilla tehtävä työ sai hänetkin nöyrtymään.

Viime aikoina olen ollut ylpeä suomalaisista myös Uusi lastensairaala 2017 -projektin takia. Haluan uskoa projektin parantavan lapsipotilaiden hoitoa, vaikka olen koulussa kuullut soraääntäkin lasten erikoissairaanhoidon keskittymisestä Helsinkiin, jolloin muun maan resurssit hoitaa pikkuisia heikkenisivät. En tiedä asioiden todellista laitaa, mutta haluan uskoa, että uusi lastensairaala tuo pienille sairastajille ainoastaan lisää hyvää: asiantuntemusta ja laadukkaita hoitotiloja, joista tällä hetkellä ainakin on puute. Ja, koska ainoastaan tavalliset suomalaiset ja suuren lahjoituksen tehnyt Cheek eivät ole mahtavia ihmisiä, on iso kasa suomalaisia huippuartisteja pistänyt äänensä yhteen lastensairaalan tukemiseksi. Vaikka itketti, toisaalta myös hymyilytti. Noissa lapsissa on taikaa ja tuossa musiikissa on taikaa :)



Omassa lääkärielämässäni olen pienesti harkinnut erikoistuvani lastentauteihin. Vähän samaan tapaan kuin lukioaikoina tähtäsin koko ajan kohti lääkistä, koska mikään muukaan ei tuntunut yhtä istuvalta, olen lääkisaikana asettanut suunnitelmakseni lastenlääkärIn uran. En todellakaan tiedä, pystynkö oikeasti erikoistumaan hoitamaan lapsia tai haluanko edes, mutta tässä vaiheessa tuntuu hyvältä, että minulla on edes todella löyhä idea siitä, mikä minua kiinnostaa. Toisaalta tuntuu myös hyvältä, että mikään ei sido minua tähän suunnitelmaan, että kaikki ajatukset ovat vain minun pääni sisällä. Haluan auttaa, haluan parantaa ja lapset ovat todella taitavia parantumaan. Kaikki lastenlääkärit, jotka meille ovat luennoineet, ovat ylistäneet erikoisalaansa juuri potilaiden rehellisyyden, elämänilon ja -halun sekä todella hyvän parantuvuuden takia. Lapsilla on halua parantua ja onneksi usein he parantuvatkin. Jotain reilua sentään tässä kurjuudessa.

Ihan vaan, jos syttyi kipinä: 

http://www.kummit.fi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti