torstai 22. toukokuuta 2014

Teille, joille ensi tiistai on enemmän kuin tiistai, vol.1

On ekan tsemppipuheen aika. Pakko ei ole lukea, mutta enemmän kuin ilolla saa. Näppiksen päässä istuu lääkiksessa opiskeleva, juu, mutta kivisen tien sisään taistellut nainen. Ja meinaan nyt vaan sitä, että itse en kestänyt hakukevä(i)nä yhtään jo lääkiksessä olevia kavereita, jotka yrittävät lohduttaa, että kyllä sä onnistut. Kävin taistoa omaa päätä vastaan ja siinä taistossa minun unelmaani eläville medisiinareilla ei ollut tilaa. Nyt ymmärrän heitäkin paremmin, koska jokainen heistä ihan varmasti todella toivoi minun onnistuvan, mutta sen ääneen sanominen vain kuulostaa v*ittuilulta, koska välillämme on lääkiksen rekisteriin pääsemisen kokoinen kuilu. Kaikesta tästä huolimatta, minä aion tällä viikolla sparrata jokaista joka vain pystyy lohdun ja kokemuksen sanoja vastaanottamaan.

Viimeinen viikko

Vikan viikon alussa tein suunnitelman kertaamisesta. Kirjoitin paperille kemian ja fysiikan aiheet, jotka minäkin päivänä aion käydä viimeisen kerran läpi. Bilsaa päätin vilkuilla lähinnä piirtämistäni papereista ja kerrata suuret linjat. Viisaampi olisi aloittanut aiemmin, koska kuten jokainen tietää kerrattavaa on aika paljon, mutta en kadu systeemiäni, koska se kaatui aivan muuhun kuin liian isoihin kerrattaviin alueisiin. Minun kertaukseni kaatui siihen, etten osunnut päästää irti. Tuttu ja turvallinen tehtäväkirja oli täynnä tehtäviä, joita olin laskenut parhaimmillaan kuuteen kertaan ja tuntui, että jokainen niistä oli laskettava vielä ainakin kerran täydellisen varmuuden saamiseksi. Siispä jumahdin yhteen alueeseen ikuisuuksiksi, koska kirjani marginaalit olivat täynnä "Hyvä tehtävä!", "Et osannut ekalla!" ja " Ovela tehtävä!" -kommentteja, joiden yllyttäminä tehtävä tietysti piti yrittää laskea. No jos minä vielä tämän. Ja tuo oli kyllä hyvä, teen sen vielä... Jeps. Siinä se päivä sujahtikin ja sain suunnitelman mukaisista asioista kerrattua kaksi aihetta suunnitellun viiden sijaan.

Tein vikalla viikolla kevään pisimpiä päiviä, mikä on tietysti kaikkia ohjeita vastaan. Viimeinen viikko on vain sellaista kevyttä kertailua. Ja vitut. Minähän lasken, kun se hyvältä tuntuu. Laskin parina päivänä kymmenen tunnin päiviä, mutta vapaa-ajan olin sitten täysin aivot narikassa. Tässä piilee kuitenkin riski, koska viimeisella viikolla ei todellakaan saa tappaa itseään. Saa laskea pitkää päivää niin pitkään, kun se tuntuu itsestä hyvältä, mutta yötä myöten ei saa laskinta veivata. Näin vierestä yhden romahduksen viimeisella viikolla, koska kaveri veti yli. Ei tullut hyvää jälkeä ja tänä keväänä tuo kaveri on hakemassa uudelleen. Jos tunnette itsenne ja omat voimanne laskekaa niin paljon kuin jaksatte, mutta jos tuntuu pahalta, lopettakaa ja menkää ulos. Siihen teidän lääkikseen pääsy ei kaadu.
Itse koin tärkeäksi tehdä asioita vielä viimeisella viikolla aivan täysillä, että voin koepäivänä huokaista tehneeni kaikkeni. Pitää kuitenkin muistaa, että romahtaa saa vasta kokeen jälkeen, joten ennen sitä pää täytyy pystyä pitämään kasassa.

Viimeisen viikon tuskaa oli tehdä asioita viimeistä kertaa. Enää ei voi palata asiaan myöhemmin vaan kaikki on tehtävä nyt ja sitten päästettävä irti. Viimeinen kerta happo-emäs -laskuja, viimeinen kappale kaltevalla tasolla -tehtävä ja viimeista kertaa nämä maksan tehtävät. Kun samoja asioita on pyöritellyt viimeiset puoli vuotta, tuntuu todelta haikealta ja turvattomalta, kun täytyykin lopettaa ja todeta, että kaikki mahdollinen on tehty.

Viimeinen päivä

Tee jotain oikein mukavaa viimeisenä päivänä ennen koetta, jotain mikä ei liity millään lailla lääkikseen, neuvottiin valmennuskurssilla. Eh... Tämä ydinfysiikkahan ei millään tavalla liity aiheeseen... Minä siis pyyhin ohjeilla taas pyllyäni ja laskin vielä viimeisenäkin päivänä puoli seitsemään asti. Silloin se loppui. Kaikki oli tehty ja pystyin vain nostamaan kädet pystyyn. Tuntui kamalalta. Tämän pään kanssako minun täytyisi selvitä huomisesta? Eikö sinne olisi voinut tunkea vielä vähän enemmän tietoa? Ei, ei olisi. Puoli seitsemältä tuntui siltä, että nyt kuuluu lopettaa, vaikka se vaikealta tuntuikin. Suljin kirjat ja marssin ulos kävelylle ostamaan pääsykoe-eväät. Alkoi odottaminen.

The aamu

Yllätyksekseni minä nukuin koetta edeltävän yön melko normaalisti, vaikka tavallisesti aamulla odottavat erityisjutut saavat minut valvomaan ja heräilemään pitkin yötä. Nukahtaminen hiukan venyi, mutta minä nukuin, se oli tärkeintä. Aamuksi olin virittänyt omaan puhelimeen monta herätystä, vanhan manuaalisen herätyskellon ja Jarkon puhelimen, etten vain voisi mitenkään nukkua kokeen ohi. Olin aamullakin herätessä yllättävän rauhallinen, ihan kuin päänikin olisi tajunnut, ettei panikointi auta minua yhtään eteenpäin. Aamupala maistui ihan kakalta, mutta pakotin itseni syömään, koska tiesin, että niin kuuluu tehdä, ettei tule huono olo. Nappasin etukäteen pakatun laukun olalle, eväät kainaloon ja aloitin marssini kohti tuomion temppeliä.

Pääsykoepaikalla

Salijako oli nähtävillä Educariumilla muistaakseni kahdeksasta eteenpäin. Olin levollinen, koska tunsin yliopistoalueen ja löytäisin kyllä tieni koesaliin. Huoli pois myös ulkoturkulaiset, kaikki kyllä neuvotaan perille ja välimatkat ovat parin sadan metrin luokkaa. Törmäsin kaveriini, joka sattumalta päätyi myös kauppikselle tekemään koetta. Viime hetken fiilisten jako ja hermostunutta odottelua, mutta ei niin hermostunutta kuin odotin itseltäni. Välillä suorastaan odotin, että kello tulisi yhdeksän ja pääsisin kohtamaan vastustajani. Muuten tästä jännittämisestä ei ikinä päästäisi eteenpäin. Ajalla on onneksi taipumus liikkua koko ajan eteenpäin, joten kello yhdeksänkin odotetusti saapui tuohon aamuun ja koe pääsi alkamaan...

Kirjoitin samantyyppisen postauksen jo viime kesänä kokeen jälkeen, mutta tuntui hyvältä palauttaa mieleen uudestaan tuon ihanan/kamalan viikon fiiliksiä. Palaan aiheeseen vielä ennen koetta. Tuossa aiemmassa postauksessa vielä tarkemmin fiiliksistä kokeessa ja sen jälkeen. Luotan lujasti siihen, että jokainen itse tietää, mitä viimeisellä viikolla kuuluu tehdä, lukea vai relata. Luottakaa tekin, tulevat medisiinarit ;)

3 kommenttia:

  1. Laitoin vireille ”Miksi minusta tulee/tuli lääkäri?” -kyselyn, jonka tarkoituksena on olla paitsi blogihaasteen kaltainen hyvä blogintäyte, myös kerätä samalla tilastoa lääkikseen aikovien, siellä opiskelevien ja sieltä valmistuneiden syistä uravalinnalleen. Käy katsomassa mistä on kyse http://laaketiedetta.blogspot.fi/2014/05/miksi-minusta-tulee-laakari.html ja jos haluat kantaa oman kortesi kekoon, hienoa!

    VastaaPoista
  2. Heippa, tuntuko susta ennen koetta että handlasit kaiken, vai oliko sulla jotain aihealueita, joita en hanskannu hyvin vaikka luit parikin vuotta koetta varten?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisin tiivistää, että ekana vuonna Galenoksen kanssa tiesin, että en osaa mitään. Kakkosvuonna tiesin, että osaan pintapuolisesti mutta hyvin kaikkea, lukuunottamatta sähköä ja sähkömagnetismia, jotka olin ajanpuutteen takia skipannut kokonaan. En vain ehtinyt rueta opettelemaan täysin vieraita asioita aivan nollatasosta.. Silti luotin taitoihini ja epäonnistuminen kirpaisi pahasti.
      Viime keväänä tiesin osaavani vahvasti ja jopa syvästi kemian ja fysiikan perustyyppiset laskut, mutta sähkö ja magnetismi olivat edelleen heikkouteni, koska niitä olin hakannut vasta yhden kevään.

      Voisin varmaan kiteyttää, että ei todellakaan tuntunut missään vaiheessa, että händlään kaiken, päinvastoin uskoin, että kokeen tekijät voivat aina keksiä tehtävän, jota en osaa sitten yhtään. Luotin kuitenkin taitoihini siinä mielessä, että tiesin osaavani perustehtävien juonen todella vahvasti, mutta riittäisikö se soveltamisessa, siitä en ollut varma.

      Poista