perjantai 23. toukokuuta 2014

Teille, joille ensi tiistai on enemmän kuin tiistai, vol. 2

Miltä tuntuu, kun onnistuu pääsykokeessa? Voi kunpa osaisinkin sanoa. En ole nimittäin itse ikinä onnistunut. Olen vain räpiköinyt paperille sen verran, mitä osaan, mutta ikinä en ole tuntenut sen olevan tarpeeksi. Minun säälittävillä yrityksilläni ei niin paljon hajapisteitä napsittaisi, että ovet aukenisivat. Niin luulin, mutta onneksi totuus on tarua ihmeellisempää ja ne säälittävät hajapisteet riittivät. Ne riittivät. Kokeen ei tarvitse mennä täydellisesti vain riittävän hyvin, mutta riittävän hyvin tietysti on suhteellinen käsite. Kokeesta saa tulla ulos itkien ja kokeen aikanakin saa itkeä. Molemmat olen tehnyt, mutta täytyy kyllä sanoa, että toivottua tulosta noilla itkukerroilla ei saatu. Väitän kuitenkin, että epäonnistuminen ei johtunut itkemisestä vaan taidon puutteesta ja ajanloppumisen tuomasta paniikista. On ihan fine olla pettynyt itseensä, koska noin suureen urakkaan valmistautuessa sitä on ruoskinut itseään niin paljon, että vaatii sen johtavan täydellisyyteen. Kun koepäivänä kello kaksi paperin sisältö onkin kaukana täydellisestä, koko elämä tuntuu epäonnistuneen. Se on ok ja sen saa näyttää. Itseni teki mieli tunkea ovella odottaneille tuutoreille heidän tarjoamansa mehulasit syvälle sinne, mutta tyydyin vain vilkaisemaan heitä murhaavasti ja marssimaan ohi. Mitä nuokin täällä tekevät burana-haalareissaan? Ilkkuvat meille, joiden haaveet on juuri murskattu elämällä juuri sitä mekin haluaisimme. Totuus on, että eivät he halua ilkkua. He vain tekevät sitä, mikä tuutoreiden hommaan kuuluu. Näyttävät eläviltä mainoskylteiltä, että tätä te haluatte ja tätä te saatte, kunhan vain selätätte jonain vuonna tuon kokeen.

Viime keväänä itku tuli vasta dagen efterinä. Hassua oikeastaan, että missä se lymyili koko koepäivän, koska fiilikset olivat silloin niin neutraalit. Epäonnistuneet, mutta neutraalit. Seuraavana päivänä sitten annoin tulla ihan kyyneltiehyiden täydeltä, miten epäreilua onkaan, että se paskalaitos ei vieläkään ota minua sisään, vaikka olen uhrannut sille jo kolme kevättä ja miten minä oikein jaksan kitkuttaa toisen vuoden biologialla ja montako kertaa jaksan vielä yrittää, kun aina vain epäonnistun. Kummallisesti itku helpotti ja matka sopeutumiseen alkoi. Iskin asioita tärkeysjärjestykseen ja tajusin asioideni olevan enemmän kuin hyvin näinkin: minulla on ihana koti ihanassa kaupungissa, minulla on opiskelupaikka hyvässä kakkosvaihtoehdossa ja ihana mies, jonka omat opinnot rullaavat hyvin. Tämä maailmani ei hajoa mihinkään, vaikka en pääsekään nyt sisään. Tätä ajatusta hellien valmistauduin tulevaan syksyyn biologialla ja edessä odottavaan uuteen pääsykoerumbaan.

Tulospäivänä olin täysin hyväksynyt kohtaloni, mutta tietysti superyllätyssiemen iti sisälläni: josko sittenkin.... Mutta ei, en uskonut siihen tosissani. Olin itse istunut siellä koesalissa ja nähnyt miten tehtävä toisensa jälkeen jää keskeneräiseksi vaille vastausta. Olin myös kokeen jälkeen tajunnut traagisen monivalintavirheen, jossa tyhjäksi jääneet valinnat toisivat minulle varmat viisi miinuspistettä muutenkin vaikeisiin monivalintoihin. Sillä kokeella ei todellakaan mentäisi sisään, kun ihmisiä on jäänyt ulkopuolelle 0,25 pisteenkin takia.

Hups hei, luuseri pääsikin sisään ja aika monta muutakin luuseria, jotka jättivät koesalin itku silmässä. Voin nimittäin kertoa salaisuuden. Valehtelematta 80% vuonna 2013 sisään päässeistä oli aivan varmoja epäonnistumisesta kokeen jälkeen, mutta kummasti meillä kaikilla on nyt lääkiksen eka vuosi tenttiä vaille taputeltu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti