maanantai 30. kesäkuuta 2014

R-E-N-T-O jäätävän isolla ärrällä

Vaikka kuinka yritän ajatuksissani kaventaa lääkiksen ja elitistileiman välistä yhteyttä, välillä täytyy myöntää, että lääkärin nostamassa tulotasossa on etunsa. Vietettyäni yhden kesän parhaista viikonlopuista ja sään puolesta ensimmäisen kesäpäivän aikoihin mökkeillen Turun saaristossa auringon leimaamat polttorajat niskassa hehkuen, joudun ulvomaan kohti taivaita, miten tätä elämää rakastankin! Aivan uskomatonta. Monen monta kertaa jouduin viikonlopun aikana nipistämään itseäni henkisesti, että nauti nyt nainen tästä hetkestä, ystävistä, auringosta ja hetkistä, tätä on nuoruus ja kesä. Uskomatonta.


Mökkireissasimme siis viime syksyisellä fetusporukalla, jonka kautta olen muodostanut ehdottomasti lääkiksen syvimmät ystävyyssuhteeni. Mieli teki juhlia jo ihan ajatuksesta, että lähden mökkeilemään jengin kanssa, jonka kanssa minut on aivan arpomalla heitetty viime syksynä samaan lössiin, ja että vielä vuoden opiskelun jälkeenkin tykkäämme toisistamme niin paljon, että sama 30 neliöinen mökki houkuttaa meitä kerääntymään yhteen. Jos joku vielä väittää, että lääkiksen alun tuutorryhmillä ei ole väliä... 


                             


Ensimmäiset mojovat nipistykset jouduin antamaan itselleni heti perjantaina, kun sain loikata veneen kyytiin Aurajoesta, suoraan Pinellan edestä. Montako kertaa olenkaan istunut jokitörmällä kuola suusta valuen ja katsellut joella lipuvia veneitä unelmoiden, että voi kuin minäkin! Siispä perjantaina nautin jokaisesta sekunnista, jonka sain veneen kyydissä istua paatin putputtaessa pitkin mutaista jokea ja tuntea joenrannalla aurinkopäivästä nauttivien ihmisten katseet selässäni. Enkä kyllä nauttinut yhtään vähempää suuremmistakaan vesistä, kun tuuli tuiverti hiukset aivan sekaisin ja veneen seurana kellui Silja Linen Baltic Princess. Aikamoinen tunne Järvi-Suomen tytölle nähdä sinertävän turkoosina hehkuva meri, joka saariston alueellakin laajenee suuremmaksi kuin seilaamani Saimaan selillä. Ja se vesi todellakin on turkoosia, vaikka Suomen likaisella Itämerellä ollaankin! Minun Suomessani on tähän asti ollut vain kirkkaan rusehtavana läiskyvää järvivettä, joten suolaisensamea merivesi sai silmäni kokemaan lähes orgasmeja.





Laskin tänään aamulla, että kokeilin viikonlopun aikana viittä uutta asiaa. Melko #yolo, vaikka itse sanonkin. Ammuin jousipyssyllä, heitin keihästä, valmistin rosvopaistia, veneilin Turun saaristossa kuin Robin instagram-kuvissaan ja nukuin kaksi yötä veneessä. Jos eläisi tällä tahdilla jatkuvasti, olisin valmis kuolemaan aivan liian aikaisin, mutta sekuntiakaan en kyllä antaisi pois. Lauantaina pörräsimme koko päivän ulkona lohta loimuttaen, aurinkoa ottaen, mölkyttäen, jalkapalloillen ja kärrynpyöriä heitellen. Nipistelin itseäni niin, että käsivarret vain sinersivät, kun yritin muistaa, miten ainutlaatuisia hetkiä tässä elän. Monta kertaa imaisin vain keuhkot täyteen ilmaa ja totesin itselleni, miten hyvältä tuntuukaan olla onnellinen tässä ja nyt. Ei enempää, ei vähempää, vain tämä hetki.


torstai 26. kesäkuuta 2014

Se pitää sut hengissä

Näin viime yönä yllättävän kammotavan unen. Olin neljännellä kuulla raskaana, kun sain kuulla odottavani lasta. Kaikki vaihtoehdot raskauden keskeyttämiseen ohi jo kuukausia sitten, koulu kesken, matkustelut matkustelematta, reili tekemättä, monta huoletonta yötä/päivää/iltaa vielä haaveissa ja bädääääm! Hetkessä kaikki vedettiin viemäristä alas, kun hoitaja iski faktaa pöytään. Unessa ahdistuksen kourissa kieriessäni oivalsin hyvin selkeästi, että muinoin vaivannut vauvakuume on laskenut alilämmöksi, ja hyvä niin. Aamulla äänettömien helpotuksen huokausten lomassa eksyin ajattelemaan meidän nykyistä arkea ja totesin sen olevan melko mainiota, vaikka kuinka arkea onkin. Vain minä, avomies ja vapaus.

                    

Kesäaikaan töitten ulkopuolinen elämä rytmittyy työvuoron mukaan unisiksi iltapäiviksi tai rennoiksi aamuiksi, joina takaraivossa jyskii kuitenkin ajatus edessä odottavasta työvuorosta, enkä oikein enää tiedä kummasta pidän enemmän. (Iltaviikoilla pyykkejä siis hoidellaan klo 14.30-22.30 ja aamuvuorossa klo 6.30-14.30.) Toinen on överiaikaisin ja toinen överimyöhään, toisessa saa nukkua, toisessa aika töissä kulkee hurjan paljon nopeammin. Kumpi parempi, riippuu päivästä. Molemmille yhteistä on kuitenkin vapaa-ajan pyöriminen ruuan ympärillä, mikä on viime viikkoina meinannut nyppiä minua. Viime yön painajaisen jälkeen kuitenkin aloin pohtia, miten helppoa kahden aikuisen ruokkiminen kuitenkin on verrattuna minityypin ruokatarpeiden tyydyttämiseen. Mehän nähdään Jarkon kanssa vaikka nälkää, jos ei huvita ruokaa tehdä. Tai mennään Heselle. Yritäpä samaa pikkunyytille, noup.

Vaikka kaksi nuorta aikuista ruokkii helposti, ei se oikein kivaa useimmiten ole. Arkena samalla kertaa täytyy suunnitella iltaruoka ja seuraavan päivän eväsruoka. Kaksi ruokaa per päivä vaatii liikaa kallisarvoista vapaa-aikaa ja ennen kaikkea ajattelua! Mitä tänään syötäisiin? Mitä huomenna syötäisiin? Missä tänään käytäisiin kaupassa? Vihaan ruokaideoiden keksimistä, koska tuntuu, että helpot arkiruuat junnaavat samoina viikosta toiseen, ja vaikka nälkäisenä töissä syö vaikka pieniä kiviä, olisi kiva keksiä ainaisen jauhelihakastikkeen rinnalle vähän muutakin. Mutta se aika ja into. Ei löydy kumpaakaan sen jälkeen, kun 24 tunnin vuorokaudesta yli 9h menee töihin ja matkoihin, 6-8h painajaisten näkemiseen tai vaihtoehtoisesti naapureiden riitelemisen kuuntelemiseen, 1h kauppaan ja loppu vapaa-aikaan, josta ei ole himoja uhrata tippaakaan epävarmojen reseptien kokeiluun. Ei ole aikaa kokeilla, koska on pakko onnistua, muuten ollaan vihaisia tänään ja kiukkuisia huomenna. Huomaan olevani kiukkuinen jo nyt, vaikka vasta kirjoitan ruuan epäonnistumisesta tai ylipäätään arjen ruokarumbasta. Uusi valtava onnen huokaus, onneksi meitä on vasta kaksi.

                            

Sen verran emäntä kuitenkin olen kahdenkin hengen taloudessa, että pää ja ennen kaikkea makunystyrät eivät anna periksi siirtyä valmisruokalinjalle. Yök, pois se minusta. Pitäisi ehkä valmisruuan sijaan siirtyä suurtalouskeittiölinjalle: 10 litran ämpäri soppaa niin riittää koko viikoksi, lounaaksi, iltaruuaksi, aamu- ja vielä iltapalaksikin!

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Akateemikkoavuton

Olen syntynyt kahden käsillätekijän perheeseen. Äitini on peruskoulun jälkeen suorittanut amiskan vaateompelupuolen ja myöhemmin kouluttautunut pintakäsittelijäksi, isäpuoleni taas on painanut töitä rekkakuskina ja viimeiset kymmenisen vuotta sähköasentajana. Sitten olen minä, joka on istua napottanut kiltisti koulun penkillä viimeiset 15 vuotta tavoitteenaan olla joskus lääkäri tai muu korkeakoulutettu kirjojen parissa nuhertanut yksilö. Käteni taipuvat mainiosti ruuanlaittoon, pyykinpesuun ja siivoukseen, mutta kun vastassa on rikkinäinen pyörä tai pora, nousee sormi melkoisen vikkelästi suuhun. En ole uusavuton, olen akateemikkoavuton.

                         

Turussa elämme kahden akateemikon perheessä, jossa imeskelemme Jarkon kanssa kilpaa sormenpäitämme teknisten ja mekaanisten ongelmien parissa, koska kumpikaan ei omaa sellaisia rasvanäppejä, joilla ratkottaisiin muun muassa ruksuttavien pyörien mysteerejä. Minä en osaa mitään, Jarkko osaa enemmän, mutta silti molemmat kaipaamme ja tulemme kaipaamaan tulevaisuudessakin ammattilaisten osaamista elämämme teknisissä kriiseissä. Meistä tulee kunnon työllisyyttä tukevia veronmaksajia, kun aikanaan haaveilemme omasta talosta, rakentamisesta tai remontoinnista. Näillä käsillä ei nimittäin taloja rakennella, kun omin nokkineni en osaa edes pyörän rengasta vaihtaa. 

Aikaisemmin en osannut edes pitää ihmeellisenä vanhempieni taitoja kodin askareissa ja rakentamisessa. No ne on aikuisia, kyllä ne nyt tietää, miten talo maalataan tai yksi terassi rakennetaan. Sellainen kuuluu aikuisena olemiseen. Nyt olen kai itse aikuinen, eikä eteeni tyrkätystä lautakasasta todellakaan rakentuisi kesätanssit kestävää terassia tai mitään muutakaan. Ikä ei selkeästi tuo viisautta, joten porukoideni taitojen on kummuttava jostain muualta. Vasta viime vuosina olen alkanut tajuta. He ovat tehneet käsillään aina. Minä olen aina liikutellut vain silmiäni kirjan sivuilla. Molempien juuret ovat maaseudulla. Minä olen kaupunkilaislapsi. He ovat viisissäkymmenissä, minä kaksikymmentäyksi. (Iän on pakko myös vaikuttaa!) Julma totuus on, että minusta tulee kasvamaan sellainen akateemikonretku, jollaisille isäpuoleni naureskelee, kun ei ne mitään osaa ite tehdä.


Nyt olen vähän nolona julkisesti myönnetystä taidottomuudestani, mutta onko minulla oikeastaan syytä? Elämäni vain on rullannut eri suuntaan kuin vanhempieni ja minun ammattitaitoni tulee olemaan enemmän pään sisäistä, ellen tietysti kirurgiksi heittäydy. Kirurgin käsitaidoillakaan ei todennäköisesti laitureita rakennella, mutta haluaisinpa toisaalta nähdä putkimiehen vääntämässä avosydänleikkausta. Mietin myös, että pohtisinko koko aihetta, jos omat vanhempani eivät olisi noin taitavia käytännön puuhissa. Jos isäpuoleni olisikin muutaman rakentamiseen uhratun vapaaviikonlopun sijaan nautiskellut punaviiniä, rakennusmiesten väsätessä hiki hatussa terassia? Pitäisinkö sitä normaalina?

Taitoja on monia, osa vain on arjessa hyödyllisempiä kuin toiset. Me tumpelot kirjaviisaat hommaamme terassimme sitten ostopalveluina, kun omat taidot loppuvat kesken. Samalla valtio kiittää ja kumartaa, kun veroeurot kilisevät ammattilaisten hoitaessa homman, joten eikähän sovita, että jokainen tekee mitä osaa ja hommaa ylpeydellä muut työt ammattilaiselta.

Ps. Olen vältellyt tuollaisia kuvia blogissa, mutta nyt aivan pakko laittaa, koska onhan tuo nyt osuva. Tasapainoksi jälkimmäinen ei liity aiheeseen millään tapaa.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Miltä juhannus näytti?

Mekko, välttämättämyys. Hiukset nätisti letille, hyvä tavoite mutta liikaa vaadittu. Takki ja sormikkaat, pakolliset. Niin vain kylmin juhannus 30 vuoteen selätettiin mekko päällä, nahkatakki niskassa ja sormikkaat tiukasti käsien peittona. Harmillista vain, että ilmeisesti jossain vaiheessa iltaa sormet karkasivat lämpöpussistaan hetkeksi ja samalla sormikkaat katosivat omille teilleen. Harmittaa oikeasti, koska kuin vahingossa violetit hanskani mätsäsivät täydellisesti tuoreeseen violettiin kypärääni.


Olin jussina oikea kirppishampuusi, koska sekä takki, että mekko ovat kirpparilöytöjä. Vilan aidosta nahkatakista taisin maksaa 7 euroa ja oli kyllä loisto-ostos, vaikka ostohetkellä taas vaihteeksi arvoin karskin nahkatakin istuvuutta tyyliini ja toisaalta yritin käsitellä lyhyistä nahkatakeista mieleen palaavia teinivuositraumojani. Silloin kun jokaisella itseään kunnioittavalla ja laumaan sopeutuvalla neidillä oli yllään kokoa liian pieni keinonahkatakki.

                                

Samalla, kun minä todistin osaavani seisoa hienosti seinää vasten valokuvattavana, avomieheni nosti rimaa taidoillaan hiukan korkeammalle. Vilkaiskaa ihan huviksenne, millaisen taikurin kanssa oikein seurustelen. Vaadin kuitenkin erityishuomiota myös kuvauksen laatuun, koska kröhöm taisin olla siellä kameran toisella puolen.


lauantai 21. kesäkuuta 2014

Cityjuhannus

Tämä on tarina spontaaniudesta ja suunnitelmien luomatta jättämisen tärkeydestä. 

Vietin ja vietän elämäni ensimmäistä kaupunkijuhannusta. Eka juhannus Turussa ja eka juhannus kaupungissa, viime vuonna kun tie vei Naantalin puolelle. Hiukan jussifiilistä täytyy eri tavalla hakea, kun päälle ei saakaan vetäistä mökkikampsuja vaan täytyy ihan jopa meikata ja miettiä vaatevalintoja ulko- ovesta kaupungin sykkeeseen poistuessaan, mutta kun oli aamusta asti ajatellut viikonlopun vain ihanana pitkänä lomana töistä ja unohtanut kaikki tänään on juhannus, pakko tehdä jotain jännää -ajatukset, ei ollut turhia paineita. Pari viinilasia kotona, kunnon pihvi uusien perunoiden seurana, meikit kuosiin, mekko niskaan ja ulos viileään kesäiltaan, mars!

                            

                            

Me astuimme ulkoilmaan ainoana suunnitelmanamme Jarkon koulukaverin sattumalta löytämä St. Rastan ilmaiskeikka Turun Fortuna-korttelissa kello yhdeksän. Tuonkin keikan Roosa oli kuolleesta kaupungista löytänyt ihan vahingossa googlaamalla "Uittamon juhannustanssit", joten turhan paljon keikkaa ei oltu promottu. St. Rasta oli kahden biisin verran tuttu (kiitos YleX, jälleen), ja niiden tunnelman perusteella uskalsin kiikuttaa keikkapelkoisen pyllyni kahden henkivartijan seurassa paikalle. Ekat biisit istuskelin kahdenkymmenen muun kuuntelijan kanssa ujosti eturivissä katsellen danssaavia Jarkkoa ja Roosaa, mutta ekan tutun biisin kohdalla jouduin itsekin ponnaamaan ylös jakkarasta heilumaan. Ja heilumista se oli! Valtavan vapauttavaa pomppia ja peikkotanssia hippireggaeorkesterin pauhatessa taustalla ilman murhetta siitä miltä näyttää, koska ketään ei kiinnosta. Paikalla oli korkeintaan 50 henkeä juuri ja juuri kävellä osaavasta pikkuneidistä keski-iän ylittäneisiin juhlijoihin, ja kaikkia yhdisti kaupungissa pysyminen juhannusaattona.


                           


Keikka oli ihanan energinen ja iloinen, juuri sellainen mitä juhannusaatto kaipasi. Bändi koostuu 11 kaverista, joista paikalla oli eilen 10, joten lavalla oli tunkua ja soittimia valtavasti haitarista jäätävän kokoiseen tuubaan. Torven aukko oli niin iso, että soittaja olisi melkein mahtunut muuttamaan soittimensa sisään varsinkin, kun tuubisti ei ollut maailman isoin körmy. Meno toimi, välispiikit naurattivat ja Jarkko pääsi jopa lurauttamaan soolon Rai-rai (raipati-rai-rain) kertsissä.


                             


Sitten päästään illan spontaanin vaiheen alkuun. Tästä eteenpäin asiat vain tapahtuivat ja johdattivat meidät aina uuteen. Menimme keikan jälkeen istuskelemaan jokirantaan ja nautiskelemaan virvokkeita, kunnes hetken päästä silmiimme osui tuubistin heinähattu ja toisen solistin viuhuvat rastat. Hmmmmm.... Seuraavaksi seisoimme bändin vieressä juttelemassa keikasta, musiikista, juhannuksesta, keikkabussista ja kaikesta muusta. Parkkaarasin itseni bändissä soittavan viidennen vuoden lääkisopiskelijan viereen ja juttelimme Turun ja Helsingin lääkiksien eroista, terkkarityöstä, bändin ja lääkiksen yhdistämisestä jne. Ei ihan mitä illalta odotin, mutta paljon parempaa.


Keikkailevalla bändillä on kiireensä, joten matka jatkui sekä meidän että heidän osaltaan. Viinit lopussa, samoin kuin ylimääräiset käteiset, joten matka kääntyi kohti kotia. Vaan eipä onnistukaan, koska kohtalo astui taas peliin! Kirjaston kulmalla törmäsimme yksinäiseen raumalaiseen tallailijaan ja jumahdimme jakamaan ulkopaikkakuntalaiselle Turku-tietouttamme. Pienryhmä imee vapaata ainesta itseensä fysiikan lakien mukaisesti ja pian seuraamme liittyi iloisen juopunut yliopistotutkija, jota seurasi ranskalaissuomalainen opiskelija seurassaan pakistanilainen tutkija, joita edelleen seurasi kaksi Dynamon menoon pettynyttä helsinkiläistä. Kolmen hengen kotiin matkaava seurueemme oli juuri muuttunut melkein kymmenen hengen porukaksi, jota yhdisti kaupunkijuhannus ja bileiden puute. Suunnitelmat uusiksi ja jokilaivoille!

                               

Vajaan puolen kilometrin matkalla evoluutio karsi joukostamme osan, mutta lopulta Aussie bariin selvisi kuitenkin uusista tovereistamme raumalainen ja kaksi helsinkiläistä. Keskustelua Turusta, Nigerian tilanteesta, Venäjän uhasta, bisnesideoista ja juhannuksesta. Hyvin odottamatonta, hyvin mukavaa. Ei paha juhannus lainkaan.
Uskon, että cityjuhannuksessa on taikaa, koska kaikkia kaupunkiin jääneitä ressukoita yhdistää halu löytää elämää, löytää juhlat, löytää ihmisiä ja viettää niin hyvä ilta, että mökkiläisillä menee aamukaljat väärään kurkkuun, kun kuulevat, mitä missasivat.

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Medisiinari kesätöissä

Juttelin ennen kesäloman alkua koulukaverini kanssa kesätyösuunnitelmista. Tai hänen kohdallaan siis niiden puuttumisesta.
"Mä en mee kesällä töihin. Aattelen sen niin, että miks mä turhaan vien työpaikan joltain joka sen tarvii."

Ensimmäinen ajatus: kylläpä on tuo kultainen lusikka taas sujahtanut syvään. Toinen ajatus: ehkä hiukka epäreilua, että toiset lomailevat, kun minä lastaan pyykkiä. Kolmas ajatus: hmmmm toisaalta.... Neljäs ajatus: tuohan onkin totta. Miksi tehdä epämääräisiä kesätöitä, jos ei ole pakko varsinkin, kun toisille ne työt voivat olla välttämätön henkireikä?

Taloustilanne on kuraa, työllisyys on kurempaa ja nuorisotyöllisyys on kurinta. Yritä tässä sitten etsiä työpaikka, jolla kuitata kesän vuokrat, kun Kelan sponssi on tauolla. Omalla kohdalla edellisen kesän työpaikka onneksi odotti tuttuine jämähtäneine rutiineineen, mutta tämä vuosi olikin ensimmäinen laatuaan. Normaalisti koko kevätpuolen ajan on täytynyt kantaa isoa harmaata kivenmurikkaa hartioilla ja yrittää tyrkyttää itseään jokaiseen mol.fi:n tarjoamaan työpaikkaan. Jännittää firmoihin soittelua ja lykätä sitä, kunnes lopulta on pakko. Pikkuhiljaa tiputtaa haettavan työn kriteereitä täysipäiväisestä tuntityöntekijäksi. Kunhan jostain saisi jotain, jolla hoitaa vuokra! Ehkä minun siis täytyykin lopulta oikeasti kiittää yllämainittua kaveriani ja hänen kaltaisiaan, että joka vuosi olen lopulta löytänyt jonkun työpaikan, jonka joku muu on mahdollisesti jättänyt hakematta, koska joka vuosi olen kesätyörahoja todella tarvinnut. Kiitoksen lisäksi osoitan heille toisaalta myös syvimmät pahoitteluni: tulette missaamaan paljon kaikkea ihanaa ja vielä enemmän kaikkea kamalaa! :)

Omalla kohdalla kesätyöt ovat pakollinen valinta, mutta onneksi ovat. Lukion kakkosen ja kolmosen välisestä kesästä eteenpäin olen joka kesän viettänyt töitä tehden. Enkä mitään siistiä kivaa sisähommaa puuhastellen, vaan rehellistä paskaduunia paiskien, jos ihan suoraan saa sanoa. Heti kättelyyn teen myös selväksi, että vaikka leimaan tekemäni puuhat kakkatyöksi, arvostan todella siivoojia ja pesulatyöntekijöitä. Molemmat ammatit vain ovat matalapalkka-alan hommia, joiden nautinnollisuus ja palkitsevuus tekijälleen ovat vähän niin ja näin, ja itse kaipaan työltä haasteita ja miellekkyyttä. Kesätyöt ovat kohdallani olleet jotain, minne on joka aamu ollut pakko herätä, mutta hyvä, että on pitänyt.

Olen siis siivonnut kolme kesää ja vietän nyt toista kesää pesulassa. Joka kesä olen oppinut uutta työelämästä, pomojen ja alaisten vuorovaikutuksesta, perehdytyksen puutteesta, siivoamisesta, työkavereiden olemassaolon tärkeydestä, ongelmista palkanmaksussa, valittamisesta, aikaisista aamuherätyksistä, pitkistä työmatkoista, oksennuksen siivoamisesta, ihmisulosteen siivoamisesta ja ihmisen toimimisesta koneen tavoin. Vaikka olen vihannut kesätyöhetkiä, olen myös niin valtavan kiitollinen niistä! Olen lopulta kuitenkin aina selvinnyt, vaikka mitä olisi tullut eteen, ja vaikka tilanteen ollessa päällä olisikin täytynyt vetäytyä siivouskoppiin itkemään hetkeksi. Aika on varmaan siivouskesien osalta jo kullannut muistoja, mutta mietin äärimmäisen lämmöllä muunmuassa kesää 2012, jolloin siivosin Kuopion Pelastusopistolla. Työkavereina mahtavia keski-ikäisiä naisia, joiden kanssa peruspestiin paikkoja niska hiessä, valitettiin huonosta palkasta ja epäinhimillisistä vaatimuksista, juotiin kahvia, puskettiin hotellihuoneita siistiksi hurjalla kiireellä ja toisaalta tasapainon vuoksi välillä löysäiltiin vähän. Tuon kesän jälkeen olen hotellissa yöpyessäni aina irrottanut lakanat sängystä pois lähtiessäni.

Minusta on mahtavaa ajatella, että joskus vuosien päästä kokeneena keski-ikäisenä lääkärinä saan retostella tehneeni junnuna raakaa työtä pelkän kesäfiilistelyn sijaan. Tuosta vielä vuosia eteenpäin saan napata lapsenlapsen polvelle istumaan ja kertoa ylpeänä, kuinka mummo silloin nuorena tyttönä jynssäsi oksennusta vanhustentalon hissistä. Siinä vähän akateemikon lapsenlapsille purtavaa! Koska hitsi vie, että mä olen ylpeä kaikesta työstä, jota olen näillä käsillä tehnyt.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Syy kesän olemassaoloon

Viikonloppu oli täynnä kaikkea, jonka vain kesä mahdollistaa, ja asioita, joiden vuoksi kesä on niin kesä. Haluaisin nähdä, kun joku polkaisee pyörällä nauraen bikiniyläosissa 34 kilometrin matkan lähikuntaan kaverin perheen luo grillibileisiin 30 asteen pakkasessa. Tuohon yhteen lauseeseenkin osui jo neljä asiaa, jotka lumihiutaleiden seassa olisivat mahdottomuuksia: pyörällä, nauraen, bikinit ja grillaus. Näiden hetkien takia kesä on olemassa. Juuri tälläisten viikonloppujen, jollaisen sain juuri viettää (ja toisaalta saan yhä viettää, koska iltaviikko odottaa huomenna). Eläköön kesä!


                 

                 

                 

Me siis otimme eilen fillarit alle Jarkon ja Jarkon koulukaverin kanssa, ja poljimme Tarvasjoelle landelle grillaamaan. Muut porukastamme reissasivat autolla ja ohittivat meidät viimeisen vitosen aikana torvet soiden. Kertaakaan en kuitenkaan polkupyöräilyä katunut, vaikka torvet kuinka tuuttailivat. Aivan uskomattoman siisti reissu! Toiset missasivat aivan valtavasti vilkuilemalla yli 30 kilometrin maisemat auton niellessä kilometrejä alla. Pyöräillessä ehdimme ihmetellä kakkivia lehmiä, jotka eivät nosta edes häntäänsä sonnan valuessa ulos reiästä, tuulensuojassa makoilevia lampaita, tielle kuollutta varista, metsäreitillemme kaatuneita puita ja meitä moikkailevia paikallisia. Tietysti näimme myös kilometritolkulla kaunista suomalaista maalaismaisemaa ja tuulessa vihreinä aaltoilevia peltoja, mutta kakkivat lehmät olivat meistä paljon jännempiä, ja ex-biologin ja nykyisen lääkisläisen mielestä ilman ulkoisia vammoja kuollut varis oli tietysti jännistä jännintä.


               

               
              

Menomatkalla poljimme kovassa vastatuulessa rauhalliseen tahtiin ja pidimme tauot aina kymmenen kilometrin jälkeen. Ensin ruokakauppatauko Liedossa, sitten kaljatauko keskellä maaseutua. Koko reissuun pitkine taukoineen meni kolme tuntia, poljeksimme hyvin rauhassa ilman paineita. Vaikka hehkutan reissun täydellisyyttä, täysin ilman ongelmia matkamme ei kuitenkaan mennyt vaan Jarkon ketjut hupsahtivat kerran alas, valitsemamme metsätie katkesi neljään tielle kaatuneeseen puuhun, jotka jouduimme kiertämään pyöriä kantaen, ja viimeisten kilometrien aikana pyllyni oli niin hajalla, että uskoin sen vajoavan kuolioon satulan painautuessa vasten istuinluita. Yksikään kriisi ei kuitenkaan hyydyttänyt hymyämme vaan poljeksimme riemuidiootteina kohti Tarvasjokicityä, jossa muu porukka odotti meitä.

                

                

                
                
                

                

Ilta oli todella joka polkaisun arvoinen. Saunaa, boolia, grilli, singstaria, ihania koiria ja kivoja ihmisiä, jotka ottivat minut täysillä messiin, vaikka Jarkon avecina juhlissa pörräsinkin. Ilta vain hujahti yöksi ja painaessa pään viimein tyynyyn kello näytteli jo yli neljää. Huh. Aamukin alkoi jo valjeta, kun me vasta hyydyimme sänkyyn. Kesäkesäkesä, kiitos että olet olemassa.

                 

                 


                   

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Korealeski

Nyt se on virallista. Avoero odottaa. Tyhjä sänky ja yksinäinen koti, kun koulusta palaan. Ei ketään halaamassa tai antamassa hyvän yön -pusuja. Ruokakin täytyy yksin laittaa ja tiskivuori tuhota. Mutta luojan kiitos vain himpun yli neljän kuukauden ajan. Jarkko nimittäin lähtee syksyksi Etelä-Koreaan vaihtoon. 

Vaihtoon lähtö on ollut koko Jarkon ammattikorkeaopintojen ajan tulevaisuudessa odottavaa todellisuutta, minkä olin täydellisesti hyväksynyt. Hauskaa vain, että edes toisella meistä on intoa ja rohkeutta sännätä suinpäin kansainväliseen seikkailuun. Puhuttiin Euroopasta: Belgiasta, Saksasta, Hollannista, ehkä jopa Espanjasta. Omat lehmäni kylpivät syvässä ojassa, kun mietin, miten siistiä on päästä käymään toisen luona ja näkemään jokin Euroopan kaupunki (tai jopa useampi!) enemmän paikallisen silmin. Halpalennoilla reissusta ei välttämättä tulisi edes kovin kallis... Olisittepa nähneet ilmeeni, kun Korea nousi ensi kertaa tosimielessa puheeksi. MITÄ? KOREA? TÄH?
   

Jarkko oli väläytellyt Etelä-Korea -vaihtoa syksyn mittaan tuutoroidessaan korealaisia vaihtareita, mutta matkan pituudesta johtuen pomppaavat hinnat olivat suunnitelmat lamaannuttava este. Olin tyytyväinen. Sinne pidä kenenkään, varsinkaan minun avomieheni matkustaa pohjoisnaapureiden tapettavaksi. Euroopassa on aivan hyvä. Kaikki rullasi kivasti, kunnes yksi tuutoroitava väläytti, että hei asuminen meillä maksaa vain tämän ja tämän verran, vertaapa Euroopan hintoihin, niillä rahoilla melkein jo hoitaa lennot. Ja siitä se sitten lähti...

Seurasi hurjaa Koreamaniaa ja feikkihymyä väläyttelevää tyttöystävää, joka pohti mielessään kaikkia tapoja, joilla tämä reissu voi mennä pieleen. Sinne voi kuolla, voi saada jonkun trooppisen Aasiataudin, lentokone voi tipahtaa, sota voi syttyä kesken vaihdon, lennot menee pieleen ja kalliit lentoliput joudutaan ostamaan uusiksi, rokotteitakin sinne täytyy varmasti pistää niin, että käsi vain sinertää. Listani oli pitkä ja huoleni syvää. Mitä jos jokin meneekin pieleen?

Meni pitkään, että sulattelin asiaa ja aloin hyväksyä sitä. Tunsin itseni kusipääkyynikoksi, joka vain pohtii kauhuskenaarioita eikä osaa riemuita rakkaimpansa ilosta. Minä todella olisin halunnut iloita, mutta olin liian huolissani. Palaset alkoivat kuitenkin loksahdella käytännön asioiden osalta paikoilleen minun murehtiessani ja hakemus suosituskirjeineen lähti menemään. Touhu alkoi olla hyvin vakavaa ja minäkin aloin pikkuhiljaa varovaisesti hymyillä Korea-sanan kuullessani, kun Jarkko ensin miljoonaan kertaan selitti minulle, miksi kaikki tulee menemään hyvin niin terveyden kuin taloudenkin saralla. Syvä uloshengitys: poikaystäväni tulee ehkä sittenkin elossa takaisin vaihdostaan.

Nyt lähtö on varmaa. Vahvistuskirje toiselta puolelta maapalloa saavutti Jarkon eilen ja elokuun loppupuolella minusta tulee Korealeski. Mutta aion olla vahva ja itsenäinen nainen, ja nauttia vallassani olevista 46 neliöstä täysin rinnoin tuon syksyn ajan.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Oma lippa, paras lippa

Annoin pikkusormen, se vei koko käden. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä ja mitä näitä nyt on. Mikähän se minun päässäni tällä hetkellä napottaa? Taitaapa olla ihan minun ikioma British Streetwear Companyn lippalakki. Hups.


En edelleenkään pidä itseäni lippisflikkana, mutta huomasin näiden parin päivän aikana Jarkon lipan heiluvan enemmän minun päässäni kuin omistajansa ja hymyileväni lippispäiseen peilikuvaani törmätessäni typerästi keikistellen, että hihih onpas se hauska ja söpö. Eilen illalla aloin kelata mielessäni läpi vaatekaappini sisältöä ja mahdollisia lipan seurakseen kelpuuttavia asukokonaisuuksia. Jaksoin keksiä muutaman yhdistelmän, minkä jälkeen hukutin itseni mielikuvaan, että kunhan hattu on täällä, keksin yhdistää sen varmasti miljoonaan eri asuun. Tiukka pohdinta siksi, että yli 20 euron lakki on minusta kallis, noin tuollaiseksi ekstemporee olisi ehkä kiva -ostokseksi, varsinkin jos sattuu olemaan kesän eka opintotueton kuukausi ja ekaa palkkaa odotellaan vasta kuun lopussa... En osta kivaa mekkoakaan noin vain kahdella kympillä.


Tänään olin kuitenkin jo lopullisen päätökseni tehnyt. Monesti kun tuollaiset hiukan hitaasti syttyvät rakkaustarinat ovat ne kaikista pysyvimmät. Samanlaisia vihaanko vai rakastanko -fiiliksiä kävin läpi, kun pohdittiin Vallilan Pengerkatu-kuosin verhoja olohuoneeseen pari vuotta sitten. Lopulta päätin, että rakastan niitä ja tuo rakkaus on edelleen syvä ja oikeastaan yhä vain syvenevä. Samaan intuitioon päätin luottaa myös lakkini kanssa. Ja tässä me nyt istuskellaan, sisäkkäin. Tutustutaan toisiimme sohvalla kahvikupin ääressä. Hyvältä näyttää.


Ps. Sunnuntain jälkeen alennukset olivat liikkeessä yhä kasvaneet ja nyt kaikki myytiin ulos vähintään -50%-hintalapulla varustettuna, meinaten että minunkin lakkini maksoi tasan 20e.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Sopii kuin lakki päähän

Aika harvoin olen miesten vaatteista kateellinen, koska yleisesti pidän miesten pukeutumisvaihtoehtoja naisten vastaavia rajoittuneempina, kun poissa pelistä ovat mm. mekot ja hameet, mutta eilen jouduin hiukan harmaantumaan kateudesta. Turussa on Yliopistonkadulla aivan Anttilaa vastapäätä ollut skeittivaatteita myyvä liike, jonka olemassaolon olen kyllä tiedostanut, mutta se ei ole herättänyt minussa minkäänlaista mielenkiintoa. Pöh, jotkut skeittarit ja niiden löröttävät vaatteet. Ilmeisesti liian moni muukin on jättänyt liikkeen huomiotta, koska eilen ohikulkumatkalla suuret kyltit huusivat loppuunmyyntiä ja vähintään -40% alennuksia. Koska meillä oli muutenkin hiukan skeittiluontoista asiaa kaupungilla ja toisaalta, koska mieheni on viime aikoina muuntautunut koko ajan enemmän skeittarimiehen suuntaan, poikettiin sisään.

Kuinka hurmaava pikkuliike olikaan! Yleensä pikkuliikkeet ahdistavat minua, koska tunnen olevani myyjän jatkuvan tarkkailun alla, mutta tuolla en tuntenut yksiäkään silmiä selässäni. Olin kateellinen liikkeen asiakaskunnalle. Merkkivaatteita isoilla aleilla ja todella rennonletkeän mukava myyjä. Ainoa miinus tietysti, että liike myy ainoastaan skeittaripoikien vaatteita ja swägit rullailijatytöt saavat edelleen hakea vaatteensa muualta. Paitsi tietysti, jos on niin chillin rento, että viihtyy miesten vaatteissa, mutta harvempi ehkä kuitenkaan.

Eikä vain ne vaatteet, mutta ne hatut. En ole hattutyttö enkä todellakaan lippistyttö, mutta tuolla olisi mieli tehnyt heittäytyä moiseksi. En kuolaillut niinkään peruslippojen perään, mutta tämä sytytti minut aivan liekkeihin.

                            

Mikä kesähattu! Niin rento, mutta kuitenkin minusta astetta kypsempi kuin perinteinen pyöreä jonnelippis. Olin aikaisemmin päivällä mallannut samantyyppistä hattua Jarkon päähän Stadiumissa, mutta siellä valitsemani överikukkainen kuosi järkytti avomiestäni niin, että hattu suorastaan lennätettiin takaisin hyllyyn. Skeittikaupan lippa sen sijaan oli täydellinen ja iskin silmäni kiinni hattuun heti ensimmäisellä vilauksella eikä sovitettava pääkään tällä kertaa vastustellut.
Jos vain tyylini nojailisi vähän enemmän housuihin mekkojen sijaan tai hatut istuisivat päähäni täydellisesti.... Oltaisiin Jarkon kanssa lakkipari :)