tiistai 24. kesäkuuta 2014

Akateemikkoavuton

Olen syntynyt kahden käsillätekijän perheeseen. Äitini on peruskoulun jälkeen suorittanut amiskan vaateompelupuolen ja myöhemmin kouluttautunut pintakäsittelijäksi, isäpuoleni taas on painanut töitä rekkakuskina ja viimeiset kymmenisen vuotta sähköasentajana. Sitten olen minä, joka on istua napottanut kiltisti koulun penkillä viimeiset 15 vuotta tavoitteenaan olla joskus lääkäri tai muu korkeakoulutettu kirjojen parissa nuhertanut yksilö. Käteni taipuvat mainiosti ruuanlaittoon, pyykinpesuun ja siivoukseen, mutta kun vastassa on rikkinäinen pyörä tai pora, nousee sormi melkoisen vikkelästi suuhun. En ole uusavuton, olen akateemikkoavuton.

                         

Turussa elämme kahden akateemikon perheessä, jossa imeskelemme Jarkon kanssa kilpaa sormenpäitämme teknisten ja mekaanisten ongelmien parissa, koska kumpikaan ei omaa sellaisia rasvanäppejä, joilla ratkottaisiin muun muassa ruksuttavien pyörien mysteerejä. Minä en osaa mitään, Jarkko osaa enemmän, mutta silti molemmat kaipaamme ja tulemme kaipaamaan tulevaisuudessakin ammattilaisten osaamista elämämme teknisissä kriiseissä. Meistä tulee kunnon työllisyyttä tukevia veronmaksajia, kun aikanaan haaveilemme omasta talosta, rakentamisesta tai remontoinnista. Näillä käsillä ei nimittäin taloja rakennella, kun omin nokkineni en osaa edes pyörän rengasta vaihtaa. 

Aikaisemmin en osannut edes pitää ihmeellisenä vanhempieni taitoja kodin askareissa ja rakentamisessa. No ne on aikuisia, kyllä ne nyt tietää, miten talo maalataan tai yksi terassi rakennetaan. Sellainen kuuluu aikuisena olemiseen. Nyt olen kai itse aikuinen, eikä eteeni tyrkätystä lautakasasta todellakaan rakentuisi kesätanssit kestävää terassia tai mitään muutakaan. Ikä ei selkeästi tuo viisautta, joten porukoideni taitojen on kummuttava jostain muualta. Vasta viime vuosina olen alkanut tajuta. He ovat tehneet käsillään aina. Minä olen aina liikutellut vain silmiäni kirjan sivuilla. Molempien juuret ovat maaseudulla. Minä olen kaupunkilaislapsi. He ovat viisissäkymmenissä, minä kaksikymmentäyksi. (Iän on pakko myös vaikuttaa!) Julma totuus on, että minusta tulee kasvamaan sellainen akateemikonretku, jollaisille isäpuoleni naureskelee, kun ei ne mitään osaa ite tehdä.


Nyt olen vähän nolona julkisesti myönnetystä taidottomuudestani, mutta onko minulla oikeastaan syytä? Elämäni vain on rullannut eri suuntaan kuin vanhempieni ja minun ammattitaitoni tulee olemaan enemmän pään sisäistä, ellen tietysti kirurgiksi heittäydy. Kirurgin käsitaidoillakaan ei todennäköisesti laitureita rakennella, mutta haluaisinpa toisaalta nähdä putkimiehen vääntämässä avosydänleikkausta. Mietin myös, että pohtisinko koko aihetta, jos omat vanhempani eivät olisi noin taitavia käytännön puuhissa. Jos isäpuoleni olisikin muutaman rakentamiseen uhratun vapaaviikonlopun sijaan nautiskellut punaviiniä, rakennusmiesten väsätessä hiki hatussa terassia? Pitäisinkö sitä normaalina?

Taitoja on monia, osa vain on arjessa hyödyllisempiä kuin toiset. Me tumpelot kirjaviisaat hommaamme terassimme sitten ostopalveluina, kun omat taidot loppuvat kesken. Samalla valtio kiittää ja kumartaa, kun veroeurot kilisevät ammattilaisten hoitaessa homman, joten eikähän sovita, että jokainen tekee mitä osaa ja hommaa ylpeydellä muut työt ammattilaiselta.

Ps. Olen vältellyt tuollaisia kuvia blogissa, mutta nyt aivan pakko laittaa, koska onhan tuo nyt osuva. Tasapainoksi jälkimmäinen ei liity aiheeseen millään tapaa.

4 kommenttia:

  1. Jee, täälläkin yksi akateemikkoavuton. Täytyy myös lisätä, että kun on alkanut seurustelemaan 19-vuotiaana, niin sellaiset perustaidotkin kuin lampun vaihtaminen ovat jääneet oppimatta, kun aina on ollut oma handyman auttamassa. Noo, onneksi maailmassa tarvitaan monenlaisia taitoja. Ehkä mun valtiotieteilijän aivoista on vielä joskus jollekin jotain hyötyä..ehkä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehheh.. Pieneillä viiveellä vastaan nyt, kun viikonloppuna sain isäpuoleni kylään ja monen kuukauden pimeässä suihkuttelun ja meikkaamisen jälkeen saatiin vessaan valo :D Puolustukses joudun kyllä sanomaan, että vika oli sytyttimessä ei meidän ostamassa loisteputkessa tai vaihtotekniikassa.

      Poista
  2. Meinasin säikähtää et mitä kuvamateriaalia täältä löytyy, siin Jarkki ja mää, töh akateemikot... :D
    Kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan, sulla on edellytykset toisella tapaa. Mä en meinaa pysty kahlaamaan ees tätä amkkia läpi kirjallisine tehtävineen ja oon jo alkanu miettiin tyyliin raksalle menemistä kun ois pakko saada olla niin toiminnallinen kokoajan. Ainut kakka juttu näissä työllistymisissä/työllistämisessä on se ammattialojen arvotus, vaikka niitä kädentaitojakin nimenomaan tarvitaan niin yleensä akateemikkoja pidetään silti vähän parempina ihmisinä vaikka ilman niitä amiksia jäis ehkä talo saamatta. Ilman yhteiskunnan paineita oisin todnäk menny suoraan amikseen ja oisin ny onnellinen puuseppä.

    -Roosa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pistit niin rehellisen rajun kommentin, et oon vaan lykänny vastaamista koko ajan. Toi on kyl totta toi arvostusjuttu, mut lähinnä vaan sellasten överiamisten kohdalla, joiden otsasta hehkuu et vihaan neekereitä, äänestään persuja, syön makkaraa ja juon kaljaa, enkä haluakaan mitään muuta. Joukkoon mahtuu enemmistö ihan tavallisia ihmisiä, joilla vaan on tieto, mitä haluavat elämällään tehdä ja lähteevät samantien sitä tavoittelemaan, samalla kun me junnataan vuosia koulussa. Kehua sellasia ihmisiä pitäs.

      Mut tosi kurjaa, jos toi amkki on tuntunu vaan kahlaamiselta. Ehkä Afikasta lisää intoo ja voimii? :) Siellä varmasti pääsee tekemäänkin kaikenlaista.

      Poista