torstai 10. heinäkuuta 2014

Hyllyllinen kuolemaa

Anssi Kelasta se lähti. Puistossa ilta viileni sen verran mukaansatempaavasti, että seuraavana jouluaattona pikku-Krista kuori paketista Philipsin CD-soittimen ja elämänsä ihkaensimmäisen CD-levyn, Anssi Kelan Nummelan. Molempien kuvittelin olevan jo haudan partaalla sinä päivänä, kun omillani asun, mutta olin väärässä. Juuri äsken vietin keittiössä kaksi tuntia hiukan pätkivää Philipsiä kuunnellen ja Nummelakin on tämän vuoden puolella pyörähdellyt soittimessa. Hämmennyksekseni osasin edelleen lähes kaikki biisit ulkoa. Ihmismieli ja -muisti jaksavat hämmästyttää päivästä toiseen.

Nummela oli lojunut poltettujen Tiktakkien, Britneyn ja The Rasmuksen seurana jo monen monta vuotta lukkojen takana laatikossani. Kunnes muutin omilleni. Oikeastaan kävi juuri päinvastaisesti, mitä olin kuvitellut, koska cd-levyilleni muutto oli juhlapäivä, joka vapautti ne ihmisten ilmoille pimeiden kaappien uumenista, ehkä jopa mestauslavalta, jonne suunta olisi voinut seuraavaksi olla. Tämä levyjen vapahtaja oli tietysti muuttoseurani, jolle levyt olivat jo pitkään olleet henki ja elämä. Jos olisin pakannut laatikkoni ja lähtenyt valloittamaan tätä palloa itsekseni, Nummelan ja kumppaneiden kohtalo olisi todennäköisesti ollut paljon surullisempi, joten kohottakaamme kiitoksemme Jarkon suuntaan.

                         

Nyt kuolema majailee olohuoneessamme paraatipaikalla pimeiden laatikoiden sijaan. Kuolema? Väitän, että cd-levyt ovat kuoleva konsepti, joka muuttuu tulevaisuudessa hipstereiden harrastukseksi samalla tavalla kuin vinyyleillekin on käynyt. Aiemmin en tätä edes miettinyt, pidin olohuoneen huippupaikalla esillä olevaa kokoelmaamme aivan normaalina, mutta viime viikoilla radiossa käydyt keskustelut herättivät minut. Levyjä myydään koko ajan vähemmän, spotify valtaa maailmaa ja levykaupat kaatuilevat. Cd-levyt tekevät hidasta kuolemaa samalla, kun minä olen aivopeseytynyt takaisin levyjen ostelun pariin. Olohuoneemme kaksi ikean hyllyä kannattelevat yhteensä 193 levyä, joista 24 kuuluu ns. minun omistukseeni. Prosentteina tämä on huikeat 12,4 kaikista levyistämme ja prosenttiosuus on tällä hetkellä varmasti korkeampi kuin seurustelumme alkuvaiheessa, jolloin minun nimiini kuului suurin piirtein vain muutama Pmmp ja Anssi Kela. Olen siis alkanut hamstrata toivottomia tapauksia nurkkiini. Miksi nainen, miksi?

                         

Jarkko on saanut taottua päähäni levyjen tunnearvon. Vanhat levyt ovat muisto hetkistä ja elämänvaiheista, joita olen käynyt läpi ahh niin pitkän elämäni aikana ja tuntuu läheisemmältä todella omistaa levy hyllyssä kuin soittaa sitä miljoonien biisien seasta spotifysta. Muisto tulee lähemmäs, vaikka materialismi kuinka tätä maailmaa tuhoaakin. Hihkuin riemusta joitakin kuukausia sitten, kun löysin Levykauppa X:n käytettyjen levyjen hyllystä Pmmp:n Kovemmat kädet. Kuuntelimme siskoni kanssa tuota levyä uudestaan ja uudestaan yhtenä kesänä takapihalla makoillessamme. Muistan, kuinka kirosanojen kohdalla minun täytyi jättää paha sana laulamatta tai siskoni mulkaisi murhaavasti ja miten aina viritimme uskollisesti yhä palvelevan cd-soittimen takapihalle jatkojohdolla. Olavi Uusivirtaa muistan kuunnelleeni huoneessani kynttilänvalossa ja miettineeni teiniaivoissani, kuinka hunajaisen ihana ääni Olavilla onkaan. Suomihiphoppia vol 1 tuo mieleen Mikkelin ystäväni, jonka kanssa ala-asteikäisinä rallattelimme yhden kesän räppiä mökin ullakolla niin, että muistan yhä levyn kovimmat hitit ulkoa.

Levyt tuovat mieleen pienenpieniä hetkiä, joita en muuten muistaisi, joten vaikka yhä syvenevä kalman haju hiipiikin olohuoneeseemme, olen levyistäni ylpeä. En todellakaan ole keräilijä, mutta nappaan mielelläni alesta talteen ne, jotka herättävät muistoja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti