lauantai 19. heinäkuuta 2014

Kuukausi

Minusta tulee yksineläjä tasan kuukauden päästä. Elokuun 19. poikaystäväni loikkaa lentokoneeseen, joka singauttaa hänet aivan toiselle puolelle tätä palleroa. Joulukuun loppupuolelle asti asutan 46 neliötämme aivan yksin, nukun 160 senttisessä sängyssämme aivan yksin, teen ruuan joka päivä aivan yksin ja katson Salkkarit aivan yksin. Jarkko tulee kyllä olemaan niin pihalla juonenkäänteistä joulukuun lopussa..

                          

Olen ottanut vaihdon vastaan nauraen. Ei minua hermostuta tai pelota. Minulla ei ole promillenkaan vertaa pelkoa, että 4kk eroa kaataisi meitä yhtään mihinkään, niin ei vain käy. Käytännön puolta olen enemmänkin jännännyt, jos nyt mitään. Kukaan ei olekaan pelastamassa minua, jos unohdan avaimet kotiin. Kenelle soitan baarista kotiin lähtiessä, että olen tulossa, soita poliisit, jos en vartin sisään ole kotona. Kenen suuntaan käännyn yöllä, jos olen nähnyt pahaa unta? Ketä pyydän piirtelemään selkään sormenpäällä, jos joku asia kiukuttaa?

                            

Noitakaan asioita en ole tosissani miettinyt aikaisemmin uhkina, mutta tänään keskellä Cubusta se iski: Tulevat neljä kuukautta tulen aina palaamaan kaupungilta ja koulusta tyhjään kotiin. Kukaan ei todellakaan odota minua enkä minä saa odottaa ketään kotiin. Tuntui tyhjältä ja ensimmäistä kertaa vaihto hirvitti minua itseni takia. Miten minä pärjään? Kaverit ovat ympärillä naureskelleet, että nyt tekin joudutte etäsuhteeseen ja minä olen naureskellut lujempaa takaisin, että no näinpä on. Olen tähän asti nähnyt Jarkon 4kk poissaolon vain jännänä kokemuksena, ja nään sen edelleen niin, mutta tänään riemunkirjava mielikuvani sai ensimmäistä kertaa harmaita sävyjä niskaansa. Ja aivan tyhjästä keskellä vaatekauppaa! Vaihto todella tarkoittaa, että minun on elettävä yksin myös ne ikävät päivät, jolloin kaikki kiukuttaa, ruoka epäonnistuu, koulujutut painavat niskaan, harkkatyö on mennyt huonosti ja ulkonakin sataa räntää. Kukaan ei noina päivinä halaa minua ja sano, että kyllä se siitä. Tottakai ystävillä saa paikattua paljon yksinelon miinuspuolia, mutta ei se ole täysin sama kuin poikaystävä. Eihän ihmiset muuten seurustelisi. Menetän Jarkon lähtiessä sekä parhaan ystäväni että pusukaverini yli neljäksi kuukaudeksi, saa kai sen vuoksi vähän tunteakin ikäviä fiiliksiä niiden hyvien lisäksi.

                             

Jottei menisi aivan masisteluksi, (koska en edes ole lainkaan synkeänä, ensimmäistä kertaa vain todella oivalsin nuo asiat tänään), täytyy onneksi todeta, etten ole ikinä kadonnut mihinkään baarimatkalla tai edes hävittänyt avaimiani.

2 kommenttia:

  1. Ei kannata mennä sinne Cubukseen -tulee tollasia inhottavia ajatuksia mieleen ja muutenkin voi törmätä ties mihin :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sori tää hurja viive.. Voisin oikeestaan syyttää sua, kun heti sun, ex-vaihtarin, näkemisen jälkeen todellisuus iski naamaan ihan tyhjästä rättien keskellä :D

      Poista