sunnuntai 31. elokuuta 2014

Aikuinen??

- Millanen elämä sulla on, ku oot kakskymmentäviis?
- Öööö no sillon oon jo aikuinen, mulla on oma koti, hyvä ammatti ja sit hmmmm no joo kyl mä sillon haluun olla jo naimisissa. Ja ehkä eka lapsi jo, koska sit kun on kolmekymmentä on jo aika vanha.

Voi luoja. Kello tikittää.
Muistan nuo hetket kuin eilisen, kun ikuisen parhaan ystäväni kanssa aina tavatessamme palasimme jossain vaiheessa leikkejämme samojen peruskysymysten äärelle: milloin löydetään elämän rakkaus, millon mennään naimisiin ja millon saadaan lapsia. Nuket kainalossa mökkitonttia leikkivaunujen kanssa huristellessamme juttelimme sen hetkisistä ihastuksistamme ja kuvittelimme 12 vuoden päästä olevamme nuoria, urheilullisia ja kauniita (superkaunis kaverini luonnollisesti vähän minua kauniimpi) aikuisia ja seurustelevamme yhtä upean ja komean miehen kanssa. Menisimme naimisiin 24-vuotiaina ja saisimme ensimmäiset lapsemme yhtä aikaa, että heistä voisi kasvaa yhtä hyvät ystävät kuin meistä. Tärkeintä oli kuitenkin mielikuva ja lähes fyysinen tunne, jonka koin noiden kuvitelmien aikana: minä olen 24-vuotiaana kaunis ja itsevarma nuori nainen. Olen samanlainen kuin kaupungilla näkemäni nuoret naiset.


Nyt olen melkein 22-vuotias nuori nainen. Tunnen itseni urheilulliseksi ja kauniiksi säännöllisen epäsäännöllisesti, seurustelen toden totta ihanan miehen kanssa, jonka kanssa olen valmis menemään naimisiin, mutta koenko joka päivä herätessäni niitä nuoreen aikuiseen liittyviä itsevarmuuden väristyksiä? Noup, en todellakaan. Välillä aamulla herätessäni tunnen itseni edelleen samaksi pikkuteinirääpäleeksi kuin 7 vuotta sitten, varsinkin jos edessä on jotain erityistä. Ikä ei ole tuonut minulle yhtään lisää rohkeutta hoidella omia asioitani: vihaan ja pelkään edelleen soitella pankkiasioiden, kampaajien jne perään. Nuorempana mietin, että ikä tuo rohkeutta ja jopa pientä auktoriteettiä soitella esimerkiksi työpaikan perään, mutta ehei. Vanhetessani olen vain tajunnut entistä enemmän olevani keskeneräinen ja kokematon, ja hyväksynyt pienen ujouteni lopulta pitkin hampain pysyväksi luonteenpiirteekseni. Toisaalta olen onneksi oppinut, että myös aikuiset tekevät virheitä eivätkä aina tiedä oikeaa ratkaisua, mikä osaa myös olla pelottavaa. Ajatella, että pienenä äidin sanat olivat totuus sanoi hän mitä sanoi, mutta entäpä jos äiti vastatessaan ei oikeasti tiennytkään oikeaa vastausta varmaksi?

Haluaisin nyt aikuisena olla itsevarma, rohkea ja tehdä omat päätökseni. Olla se nuori nainen, joksi itseni kuvittelin. Samalla tavoin kuin teininä kuvittelin olevani viiden vuoden päästä kypsä tekemään täysin omat ratkaisuni ilman kenenkään apua, kuvittelen nytkin ehkä viiden vuoden päästä olevani lopultakin tuo ihminen. Mutta olenko silloinkaan vai tavoittelenko jotain, mikä lipeää aina vain kauemmas ja kauemmas, jos en todella ala tehdä asioita vain itse?

                           

Kilttinä tyttönä olen aina ollut hyvin tottelevainen ja tämä yhdistettynä konfliktikammoisuuteeni, teki murrosiästäni hyvin helpon vanhemmilleni. En koetellut kotiintuloaikoja, en juonut salakännejä, en polttanut tupakkaa enkä tehnyt ylipäätään mitään kiellettyä enkä edes halunnut tehdä. Minä salaa nautin kotona olosta ja hyvän tyttären -asemastani. Skipattuani murrosiän kapinavaiheen joku köysi vanhempiin jäi kuitenkin katkaisematta ja koen oloni edelleen epävarmaksi heidän edessään. Tai en oloani, mutta päätökseni. Jännitän tuoda heidän eteensä isoja päätöksiä niin henkilökohtaisia kuin taloudellisiakin. Pelkään tekeväni jotain väärin, vaikka mitä väärää olisi väärin tekemisessä, virheiden kautta oppisi. Pelkään tekeväni jotain, mitä he eivät tekisi, vaikka mitä järkeä siinäkään on, koska minun elämänihän lopulta on kyseessä. Pelkään tuottavani pettymyksen vuosien kasvatuksen jälkeen. Tekeväni virheen, jota he ovat yrittäneet opettaa minua välttämään. Miksi kukaan ei kertonut, että varmuutta omiin valintoihin ei saa automaattisesti kaksikymmenvuotissynttäreillä (olipas muuten vaikea sana)?

Onneksi on rutkasti hyviäkin aikuishetkiä, jolloin tuntee itsensä oikeasti nuoreksi ja kauniiksi 22-vuotiaaksi, jolle äiti ei aseta kotiintuloaikoja, kenen vuokraa isäpuoli ei maksa ja kuka saa syödä ihan mitä huvittaa ihan milloin huvittaa. Tämän aikuisen täytyisi vain kivojen aikuisjuttujen ohella opetella hyväksymään riski epäonnistua niin hyvä tulisi. Tuntuu vain olevan niin kovin vaikeaa.

lauantai 30. elokuuta 2014

Tupsupipo

Nainen, joka ei osaa käyttää hattuja, on viimeisen kolmen kuukauden aikana ostanut kaksi yllättävän hatulta näyttävää päähinettä, ja todistettavasti käyttänyt molempia Turun keskusta-alueella liikkueessaan. Näin se maailma muuttuu. Ostin viime viikonloppuna Kuopion Seppälästä kesällä ostetun uraauurtavan lippiksen kaveriksi tupsupipon. 15 euron hattu räjäytti budjettini, mutta lohduttelin itseäni juuri kirpparireissulla säästämilläni euroilla. Vai kuinka usein löytää uudenveroiset farkut ja ihanan syyshuivin kahden euron hintaan? Huivi itseasiassa vilahtaa kuvissakin, mutta vain sivuroolissa, koska hassunhauska tupsu varastakoon syystä huomion.

                    

                               

                          

                               

torstai 28. elokuuta 2014

Hän mennyt on

Itsekseen. Hassua. Ei näköjään vielä ole iskenyt tajuntaan, että tätä yksinoloa jatkuu nyt seuraavat neljä kuukautta eteenpäin. Koko ajan ikään kuin odottaa, että no kyllähän se toinen kohta jo tulee kotiin omilta menoiltaan tai viimeistään muutaman päivän päästä istutaan yhdessä sohvalla kuten kaikkien Kuopio-reissujenkin jälkeen. Katsellaan, miten pitkään odotan ennen kuin pääkin päättää ymmärtää, että toinen ei todellakaan ole tulossa kotiin pitkään aikaan. Todella pitkään aikaan. Juuri eilen Jarkko tiputti, että hän ei tosiaan tule nukkumaan kotona ennen vuotta 2015, jos kaikki vain sujuu niin kuin on suunniteltu. Se kuulostaa jo pahalta.

Erohetki oli kuitenkin yllättävän kivuton. Molemmat taisi asiaankuuluvat eronkyyneleet tiputtaa, mutta hurjia vesiputousitkuja ei tarvinnut Onnibussin pysäkillä vuodattaa. Sellaiset kauniit ikävän kyyneleet, jotka tuntuivat ainoastaan hyvältä. Tuntui hyvältä saada erosta fyysinen kokemus, jotenkin tilanne tuntui hetken konkreettisemmalta. Kun sinä astut tuohon bussiin, seuraavan kerran tulet kotiin jouluna. Se tekee minut haikeaksi, siksi itken. Bussin mentyä ja kyyneleiden asetuttua, kävelin kuitenkin tavallisena itsenäni kouluun tekemään itsearviovälitenttiä, syömään pyttipannua Educariumin ruokalaan ja istumaan iltapäivän uniharkkaan. Ei draamaa, ei itkua, vaan maailma pyörii täysin ennallaan, vaikka osa minusta hyppäsi juuri bussiin matkustaakseen toiselle puolelle maapalloa. Mikään ei tunnu muuttuneen.

                     

Paitsi, että kaikki on muuttunut. Asuinkumppanin karattua toteuttamaan unelmiaan, tuntui hyvältä idealta aloittaa itsekin tavallaan puhtaalta pöydältä, hiukan pienimuotoisemmin tosin. Olohuoneen pistin täysin ympäri, muun asunnon tyydyin vain siivoamaan huolella. Kuorin sohvan graniitinharmaista päällisistään saaden esiin alkuperäisen kermanvärisen kuosin, mikä paljastui lopulta mahtavaksi ideaksi. Olohuoneessamme nököttää nyt ihan uudenveroinen sohva, joka näyttää paljon enemmän tyttöasunnon sohvalta kuin parin vuoden aikana hiukan tunkkaiseksi käynyt harmaa. Karistin tunkkaisuutta myös ikkunasta, vaikka talvi kuinka onkin tulossa. Pinkkiä Vallilan Pengertietä tuijotellessa muistan vain sen innon, jolla kyseiset verhot meidän tulevaan ikiomaan kotiin hommattiin 2,5 vuotta sitten. Hyvien muistojen lisäksi verhot ovat myös jumalaisen kauniit ja eloisat, mikä sopii tulevaan neljän kuukauden tyttökotiini kuin nenä päähän.


                             

Onnistuin lopulta supersiivoustavoitteessani tiskipöytää lukuunottamatta, joten sovitaan, että aloitan kaikilta muilta puhtailta pöydiltä, paitsi tiskipöydältä. Tästä se lähtee, elämä kaukosuhteessa.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Lähtö on lähellä

Monen kommelluksen summana avomieheni lentoliput on nyt lopulta buukattu huomiselle eli torstaille, joten saimme taas hyvän tekosyyn juhlia vähän elämää, toisiamme ja tulevaisuutta. Jarkko oli ylläriksi varannut meille pöydän kylpylä Caribian yhteydessä olevasta Havannasta ja minä hihkuin riemusta, kun lyhyen kävelymatkan ansiosta sain kerrankin laittaa jalkaan korot. Vaikka sain sivistyneestä illasta järkyttävän (siis aivan kamalan) krapulan, jota pidän täysin kohtuuttomana ruuan kanssa nautitusta viinistä, ruokailu ja ilta kaikkiaan oli ihana. Hassua, miten toiseen ihastuu ja rakastuu aina uudelleen, kun on vähän aikaa erossa. 

Pitkästä aikaa uskaltauduin myös pyytämään seuralaistani nappaamaan parit kuvat illallispukeutumisestani. Tajusin jälkikäteen olevani oikea kirppismuija, koska sekä mekko, takki että laukku ovat kirpparilta. Kuparinen mekko ja ruskea pikkulaukku ovat kummatkin yksiä superlempparilöytöjä, mitä kirppareilta olen ikinä tehnyt, tuo mekko varsinkin <3

                                 



Nautimme kolmen ruokalajin menun, joka piti sisällään jokiraputoastin, kunnon pippuripihvin ja jälkkäriksi creme bruleen. Ahhh.. Miten ihanaa onkaan, kun ei tarvitse itse tehdä ruuan eteen mitään! Helpon ruuan lisäksi rakastan laadukasta lihaa ja eilinen pihvi oli täydellinen pääruoka. Ravintolastakaan ei ole mitään pahaa sanottavaa, saimme erinomaista palvelua ja ruokaa, lisäksi tiistai-iltana ravintolassa pystyi hyvin keskustelemaankin, kun tupa ei ollut täynnä väkeä.



                             

Täydellinen ilta siis, jos unohdetaan kotona alkanut raju "viiniallergia", joka jatkui vielä tänä aamunakin ja oikeastaan vieläkin vähän. Vähiin käy kuitenkin tämä aika, kun jo 12 tunnin päästä todennäköisesti ollaan sanottu heipat ainakin puolentoista kuukauden ajaksi. Niin iso juttu, ettei tätä oikein vielä edes tajua. Katsotaan iskeekö todellisuus, kun erotilanne on päällä vai vasta kaiken jo tapahduttua. Rytinällä se varmasti tulee kuitenkin vielä iskemään.

tiistai 26. elokuuta 2014

Se on vain kudosta

Pikkutyttönä muistan katsoneeni siskoni kanssa Nalle Puhin seikkailuja 90-luvun lapselle tutulta ja turvalliselta VHS-kasetilta. Kasetilla oli monta lyhyempää Puh-tarinaa ja erityisesti yksi on jäänyt mieleen niin, että vielä vuosia myöhemminkin tarinan hokema putkahtaa mieleen yllättävissä tilanteissa. Pätkässä Nasu katsoo itselleen liian pelottavaa elokuvaa ja elokuvan jälkeen yrittäessään jatkaa tavallista elämäänsä vailla pelkoa, hän hokee se on vain elokuvaa, se on vain elokuvaa. Simppeli tarina simppeleille lapsille.

Nyt vähän isompana lääkärikokelastyttönä olen päivittänyt Nasun hokemaa. Se on vain kudosta, se on vain kudosta, hoin itselleni viime viikolla avaussalissa, kun metallisilla pöydillä lötkötti ihmisen aivoja. HRT kurssiin sisältyy aivojen dissektointiharkka, joka samalla toimii pienenä lämmittelynä syyskuussa alkavalle Anatominen ruumiinavaus -kurssille. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tarkastelimme ihmiskudosta noin laajassa määrin, mikroskoopin alla pyörineitä viipaleita kun ei voi laskea kovin isoiksi eikä niitä käsitellessä voi kokea tutkivansa jotain oikeasti inhimillistä. Koska aivoja kuitenkin on vähän suhteessa lähes kahteensataan vuosittaiseen kakkosvuoden opiskelijaan, tutkiskelimme jo muutaman vuoden opiskelijakäytössä olleita keskushermoston osia, mikä on minusta hämmentävää. Kuinka joskus eläneen ihmisen osa voikaan säilyä niin kauan, vaikka superliemessä lilluukin?


Ensimmäinen lämmittely matkalla kuolleiden ihmisten käsittelyyn koettiin jo ekana vuonna, kun TLRT:n aikana kävimme yhdessä harkassa tarkastelemassa kalloja avaussalissa. Tilanne oli vaikuttava. En ollut ikinä käynyt avaussalissa, nähnyt oikeasti niitä viemäröityjä metallisia pöytiä, joille ruumis asetetaan tutkittavaksi. Pöydät salin reunoilla ovat täynnä tarvikkeita, joita tarvitaan hengettömän ihmiskuoren sisään pääsemiseksi: sahoja, vasaroita, veitsiä ja pinsettejä. Kuoleman tutkimisen käytännöllisyys on hämmentävää. Avarassa ja tehokkaasti valaistussa huoneessa, jonne kuljetaan pukuhuoneiden kautta suojatakkiin, -tossuihin ja -hanskoihin pukeutuneena, on viisi tai kuusi karua metallipöytää ja sivupöydät täynnä rajuja työkaluja sekä anatomisia kuvia. Täällä tehdään töitä ja opiskellaan, kuten missä vaan luentosalissa, vaikka oppimisvälineinä ovatkin tästä maailmasta poistuneet lajitoverit. Siihen tarvitaan valoa ja välillä jopa sahaa.
Olin lukion aikana sairaalassa kesätöissä ollessani päässyt käymään pikaisesti pienellä ruumishuoneella, mutta avaussalin yhdellä seinällä seisovat kylmäkaapit olivat silti avauspöytien ohella jyhkeä näky. Oli hurjaa oivaltaa, että jokaisella kylmällä pedillä kaapissa pötköttää joku, josta on jäljellä enää eloton kuori ja nimilappu kylmäkaapin ovessa. Kuolemasta täysin vieraantuneelle 2010-luvun nuorelle aikuiselle se on iso kokemus, en huijaa.

Kun kuoleman tutkimisen fyysinen paikka oli ennestään tuttu, oli HRT:n aivoharkassa mahdollisuus tunnustella omia fiiliksiä kuolleen ihmisen fyysisyyden kohtaamisen suhteen. Veikkaan, että sitä ei vain voi ennustaa, miten suhtautuu ruumiin näkemiseen ensi kertaa. Jos jo avaussali itsessään sai kehossani aikaan pistelyä ja vähän outoa oloa, en osaa yhtään arvailla, mitä koen, kun pedillä makaa kuollut ihminen. Aivojen kanssa tilanne oli yllättävän helppo, koska pääkopastaan irrotetuissa aivoissa ei ole jäljellä mitään näkyvää inhimillisyyyttä. Karusti kyllä ne ovat vain aivot pöydällä, vaikka joskus aiemmin samat poimut ovat määritelleet jonkun ihmisen koko persoonallisuuden, älykkyyden ja tunteet. Nyt jäljellä on enää fyysisyys ja hyvin täsmälliset rakenteet, jotka näyttävät samoilta, vaikka ajattelijansa olisivat olleet kuinka erilaisia. Se on minusta yhtä aikaa sekä lohdullista että surullista.


Olen jo läpi käymistäni kokemuksista sekä vielä edessä odottavista haasteista avaussalissa todella onnellinen. Aivojen tutkiminen kädestä pitäen oli hermostokurssin tähän mennessä paras oppimistilanne. Ei ole valetta, että asiat on helpompi hahmottaa, kun ne näkee oikeasti eikä vain kirjan litteillä sivuilla. Sanotaanko vaikka näin, että kun on kerran työntänyt sormensa lateraalisiin aivokammioihin, niitä on vaikea unohtaa.

maanantai 25. elokuuta 2014

She got my heart

Allergiaoireet ovat kadoksissa ja palanen sydämestäni samoin. Sanovat, että rakkaus voittaa kaikki esteet, joten ehkä nuo allergiaoireet menevät villinä roihuavan rakkauden piikkiin tai sitten meidän neitimme yksinkertaisesti on minulle täydellinen match myös valkosolujeni mielestä. Ihana pidennetty viikonloppulomani koirankouluttajana on nyt siis ohi ja istun junassa paluupostina Turkuun vailla sydäntä.


                                

Dana on täydellinen, kuten koiranpennut yleensäkin, mutta tietysti oma pentu on parhaista parhain. Neidillä on luonnetta, söpöyttä, kiltteyttä, leikkisyyttä, intoa ja rakkautta juuri täydellisessä suhteessa. Se luottaa pentumaisen sokeasti kaikkiin ihmisiin, pelkää lastenvaunuja ja tutustuu toisiin koiriin hyvin varauksella usein selkäkarvat pystyssä harottaen. Se pureksii lempeästi kättä/jalkoja/housuja/nenää innostuessaan, mutta irrottaa pikkuiset tikkuhampaansa heti komennuksesta. Lattialla istuessa syli täyttyy hetkessä koirasta ja pikkuista saa myttyyttää sylissä mihin suuntaan tahansa ilman suuttumusta. Ruokailu sujuu nätisti ja koulutuskin etenee samalla; ruokakuppia maltetaan odottaa istuen, kunnes annetaan lupa siirtyä annoksen ääreen. Painoa löytyy kymmenen kiloa ja mahan valkeassa ihossa on söpö läikkä mustaa. Lempparileluja ovat sisäkkäin työnnetyt maitopurkit, joiden sisällä rapisee muutaman raksu, ja kauhistusta puolestaan aiheuttaa minun "koirakummilahjanani" tuoma vinkupääpupu, jota täytyy ihmetellä varovasti lähimmän ihmisen selän takaa.



Koska jokaisella meillä myös heikkoutemme, on Dana laiska lähtemään lenkille. Nauroinkin siskolleni, että on koira tullut omistajiinsa :D Ulkoilun ensimmäiseen 500 metriin tuhraantuu aina vähintään puoli tuntia, koska pikkupylly läsähtää maahan joka toinen metri eikä hievahdakkaan ilman mojovaa maanittelua. Hämmentävintä on, että kunhan kotimetsiköstä päästään kauemmas, pentu lenkkeilee täydellisesti sekä hihnassa että vapaana jolkottaen aivan jalanjuuressa pysyen. Muutaman kerran metsäpolulla säikähdin tosissani, kun taakse vilkaistessani ei koiraneitiä näkynyt missään. Paniikissa pyörähdin vauhdilla kannoillani ja kops, vahingossa potkaisin aivan jalassa kiinni talsinutta hauvaa. Dana olikin koko ajan ollut liian lähellä nähtäväksi.

                                 

Nyt täytyy vain toivoa, että lahjapupun kanssa vietetyt kaksi yötä eivät olleet turhia vaan minun ja Jarkon tuoksut siirtyvät syvälle pennun alitajuntaan otsikon Hyviä tyyppejä, tykkää näistä alle.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Jolle ei koskaan tapahdu mitään

En ikinä kadulla kävellessäni pääse kaupunkilehtien haastataltavaksi, en ikinä ole viidestuhannes kauppaan astunut asiakas enkä ikinä kerää kadulla erityistä huomiota. Minä vain viipellän omia menojani hukkuen satojen ympärillä liikkuvien kasvottomaan massaan. Ehkä naamani myös on liian usein liian nyrpeä lähestyttäväksi, vaikka tämän vuoden alussa vannoinkin tsemppaavani hymyilyn kanssa. Yksinään ilman syytä hymyily vain tuntuu niin typerältä, vaikka saakin kasvot näyttämään paljon paremmilta..
Summa summarum, olen tottunut olemaan rauhassa ihmisten keskellä liikkuessani. Pienillä asioilla saa siis maailmani järkkymään.

                          

Torstaina opiskelijahintaista kotimatkaa tehdessäni päätin hukuttaa kulkuvälineiden välisen vaihtotunnin hyödyllisyyksiin: päätin kirjoittaa tai pläräillä luentodioja Jyväskylän tyylikkäässä Matkakeskuksessa. Ehdin virittää netin pädiin ja avata Bloggerin, kunnes huomasin vieressäni varjon. Pienellä vilkaisulla tilanteen diagnosoidessani, ajattelin pian pääseväni auttamaan turistia suunnistamaan kaupungissa, jota en tunne yhtään, koska vieressäni seisova nuorimies näytti melko eteläeurooppalaiselta. Miehen ensimmäinen lause kuitenkin kumosi kaikki odotukseni:

- "Moi, olisko sulla aikaa jutella, kun mulla on tämmönen projekti päällä, et yritän päästä eroon mun ujoudesta juttelemalla ventovieraille ihmisille kaupungilla. Mä oon tehny tätä nyt pari kuukautta ja sä näytät siltä et sulla ois aikaa."

Mitäpäs tuohon sanot noin äkkiseltään yllätettynä keskellä Jyväskylää? Olin varmaan kuin peura ajovaloissa :O Jälkikäteen analysoituna ehdin parissa sekunnin kymmenyksessä kuitenkin keksiä monen monta erilaista teoriaa miehen syvimmästä olemuksesta. Ahh näitä ihmisaivoja... <3 Luvassa muutama ote ajatuksenvirtastani.
Awwww noin mäkin haluisin uskaltaa tehdä, loistava tyyppi!
Yrittääkö se iskee mua? Yrittääkö JOKU oikeesti iskee mua? Aika typerää valehdella tommonen keskustelunalotus.
Onkohan sillä jotain kavereita jossain nurkilla? Aikookohan ne ryöstää mut? Näkivät varmaan et mulla on iphone ja pädi, ja nyt aikoovat rosvota ne täällä autiossa matkakeskuksessa.
Joudunko mä juttelee sen kaa koko tunnin ennen junaa? Entä jos siitä tulee kiusallista?
Pitääkö mun jättää tää kirjottaminen nyt kesken, just kun pääsin vauhtiin?
Onkohan se joku sosiaalisesti sairaalloisen ongelmallinen hylkiö vai ihan samalla tavalla ujo kun mäkin?

                           

Onneksi yhteiskunta ja sen sosiaaliset normit ohjaavat pientä ujoa ihmistä tälläisissä tilanteissa, kun pää vyöryttää ties mitä ajatuksia. Jos mukava, ystävällinen ihminen tulee juttelemaan, silloin keskeytetään omat toimet hetkeksi ja jutellaan takaisin. Se on kohteliasta ja mukavaa, joten niin toimitaan. Siispä hymyä huuleen, kamat kassiin ja keskustelemaan ventovieraan jyväskyläläisen kanssa, vaikka pienen hetken haluaisi kirota mokoman kyselijän alimpaan luolastoon. Anna minun olla yksin tässä suomalaisuuteni ytimessä!

Loppujen lopuksi tämäkin sosiaalinen tilanne oli voitto, joka sai hukkatuntini leijumaan ohi aivan siivillä. Juttelimme hänen ujoudestaan, minun ujoudestani, miehen keskusteluprojektista, sen syistä, seurauksista ja etenemisestä sekä ihmissuhteista ylipäätään. Käänsimme ja väänsimme hänen henkilökohtaista ihmissuhdetilannettaan ympäri, tilanteen monimutkaisuuteen johtaneita syitä ja kuvion tulevaisuutta. Hämmentävää keskustelussa oli sen loikkaaminen suoraan syvälle tasolle. Keskustelunaloituksellaan hän paljasti jo jotain todella henkilökohtaista, joten melko jouhevasti keskustelukin vain ohjautui ulos perus moi mitä sä opiskelet -akselilta. Sain kuulla kanssakeskustelijani nimen vahingon kautta puolen tunnin jälkeen ja minun nimeäni hän kysyi vasta aivan viimeiseksi ennen junaan loikkaamistani. Tätä ennen olin kuitenkin ehtinyt kertoa, kuinka ihastuessani yleensä näytän ihastukseni selkeästi ja onnekseni olen saanut ihastukseltani viime kerroilla vastakaikuakin samantien ilman jahkailuja.
Mihin jotain nimeä muka edes tarvitsee?

torstai 21. elokuuta 2014

DIY opiskelijahintainen kotimatka

Kaksi vuotta sitten valtion rautatiet siirsivät opiskelijamassaa Turusta Kuopioon lähes vakiosti kolmellakympillä. Tänään kello kolme kohti Kuopiota startannut juna Turusta olisi kustantanut opiskelijalle 41 euroa plus hilut päälle ja vastineeksi saa viettää 1/4 vuorokauden eli kuusi tuntia junan kohinassa. Hurraa! Viikonlopun reissun hinnaksi tulisi siis yhteensä yli 80 euroa, joka muuten on 17% netto-opintorahasta, ja kahdesta viikonlopun sisältämästä vuorokaudesta saisi viettää kiskoilla 12 arvokasta tuntia. Jos reissaa kotipaikkakunnalle kerran puoleen vuoteen, kuten minä ensimmäisenä syksynä, on melko sama paljonko junalippu maksaa, mutta kun päättää tehdä visiitin Kuopioon kaksi kertaa parin viikon välein ihan vain pienen koiravauvan takia, alkaa hinta yllättäen kiinnostaa enemmän. 41 euroa per suunta?! No wayyyyy!

Vaikka rautateillä ihmismassaa veivaa vain VR, on maanteillä kilpailutilanne onneksi kiristyny asiakkaan voitoksi. Jumalan lahja köyhälle opiskelijalle on Onnibus.com! Matkustin juuri bussilla Turusta Jyväskylään hintaan 9 euroa. Olisin päässyt kahdeksalla, jos olisin jättänyt jahkailematta lipun oston kanssa, mutta ehkä tuon ekstraeuron kestää. Jyväskylästä jatkoin sitten matkaani tunnin odottelun jälkeen junalla hintaan 16 euroa.
TKU-JKL 4h = 9e vs. JKL-KPO 2h = 16e, hiukan tässä minusta joku mättää...
Tietysti busseissa on myös huonot puolensa, lähinnä yhteiskunnan tehokkuustoiveiden kannalta. Istuin neljä tuntui täysin tehottomana musiikkia kuunnellen ja välillä silmät lurpsuen, koska kurkkuuni hyppää todella herkästi oksennus, jos alan vilkuilla autossa alaspäin eli toisin sanoen lukeminen bussissa on minulle täysin mahdotonta. Sama vaiva tuntuu nykyään iskevän junassakin, joten yrittää näpyttää tätä tekstiä nopeasti ennen kuin eväspiirakat koristavat padin näyttöä. Onneksi neljä tuntia ikkunasta tuijottelua Samuli Putron ja Skandinavian music groupin soidessa korvissa, tuntui sopivan tähän aikaisen viikonlopun tuomaan fiilikseen ja aika kului nopeasti. Ajallisesti bussi suoriutuu Turku-Jyväskylä -välistä nimittäin aivan junanvertoisesti, koska bussissa ei tarvitse Tampereella pysähtyä odottamaan kulkuvälineen kulkusuunnan muutosta, mikä yleensä venyttää pysähdyksen Treellä yli 20 minuuttiin. Minulla ei kertakaikkiaan ole mitään pahaa sanottavaa Onnibussista, jos yhtiön valitsemaa kulkuvälinettä ei lasketa, koska oikeasti minä tykkään junalla matkustamisesta todella paljon enemmän. Tänään riemukseni kuskikin sattui olemaan onnellisen tuntuinen mies, joka jaksoi kuulutuksissaan vaikuttaa iloiselta ja asiakaspalveluhenkiseltä, mikä tuntuu välillä olevan vaikeaa eritysesti bussikuljettajile.

                              

Tähän loppuun voitaisiin vielä kerrata resepti, mut älkää huoliko tää on siis niin helppoo et kaikki osaa tän, et niiku jos mä osasin nii kaikki muutkin väkisten osaa:
- Varaa bussilippu netistä etukäteen ja saa se puhelimeesi.
- Varaa myös junalippu Jyväskylästä Kuopioon, ettet jää tapaamasi randomin kanssa puimaan ihmissuhteita Matkakeskukseen koko yöksi (lisää luvassa myöhemmin)
- Loikkaa bussiin, kuuntele musiikkia, nuku tai tee mitä huvittaa, mutta älä mitään hyödyllistä
- Saavu Jyväskylään ja tuhoa odottelutunti keskustelemalla tuntemattoman nuoren miehen kanssa (edelleen lisää luvassa myöhemmin)
- Saavu Kuopioon ja loikkaa noutajan kyytiin.
- Silitä ja rakasta koiranpentua koko pitkä viikonloppu! <3 Dana I'm coming!
- Ja ainiin tärkein! Säästä 16 euroa, joka on lähes puolet paluujunan hinnasta (maanantain iltajuna 34e)

tiistai 19. elokuuta 2014

Minä <3 äänet seinien takaa

Olen perusluonteeltani kiltti, sääntöjä noudattava ja hiukan konfliktikammoinen. Uskon, että tämä pallo pyörii kaikista mukavimmin, kun jokainen noudattaa yhteisiä sääntöjä ja samalla kunnioittaa toisia samojen sääntöjen piirissä eläviä. Kävelen harvoin päin punaisia, koska uskon naiivisti koko systeemin romahtavan, jos pikkuasioista aletaan luistaa, lasken kotibileissä paniikinomaisesti volyymia kellon sojottaessa kohti yhtätoista ja yritän aina olla mieluummin etuajassa kuin myöhässä. Siksi minua risoo, kun kiltteyttäni käytetään hyväksi elämällä itse kuin pellossa.

Tiedän hyvin asuvani opiskelija-asunnossa keskellä Suomen suurinta opiskelija-asuntokeskittymää, mutta silti tämän nuorten, villien ja vapaiden opiskelijoiden täyttämän talon kuuluu minusta olla koti. Kodissa on tietysti lupa pitää juhlia, kutsua vieraita ja kuunnella musiikkia, mutta myös nukkua hyvin viikon jokaisena päivänä ja opiskella rauhassa.
Viikon takaiset couchsurffaajat olivat hämmentyneitä, kun kuulivat asuntomme olevan opiskelija-asunto. Näin iso, noin siisti, niin hiljainen! Missä kaikki bileet ovat? Mielessäni tunsin itseni vanhaksi vihaiseksi muoriksi selittäessäni, että joo nämä ovat opiskelija-asuntoja, mutta myös koteja, ei villejä kotibileluolia. Olenko vanha ja tylsä ajatellessani, että opiskelija haluaa elämältään myös muuta kuin villiä kreisibailaamista viikon ympäri? Tykkään bileistä ja erityisesti kotibileistä, mutta mielelläni ulkoistan ne muualle kuin 46 opiskelijaneliööni. Koti on koti, turvapaikka, jonne meluisan baari-illan jälkeen saa palata ihan vain makaamaan hiljaisuuteen. Tai toisaalta koti on loistava etko- tai illanistujaispaikka, kunhan melutaso laskee tasan kello 23 sellaiselle tasolle, että seinän takana jokaikinen saa nukkua rauhassa. Tai vielä vaihtoehtoisesti, koska nyt oikein kivaksi heittäydyn, koti on kiva bilepaikka silloin tällöin harvakseltaan ja kun naapureita on infottu mahdollisesta meluhaitasta. Sanokaa kontrollifriikiksi tiukkikseksi, mutta tämä on elämänfilosofiani.


Luulen osittain tottuneeni liian hyvään. Elämäni alkuvuodet asuimme kerrostalossa naapureinamme eläkkeellä oleva pariskunta ja yksin elävä rauhallinen mies. Lienee ei suuri yllätys, että yöt ja elämä ylipäätään sujuivat melko rauhallisesti. Kerrostalon jälkeen seuraavat vuodet Turkuun muuttoon asti asuin perheeni kanssa rivitalossa, jossa naapureiden elämä oli sen verran vakiintunutta, että ainoat seinistä läpi tunkevat äänet olivat lapsien huudahtelut päiväsaikaan. Muutaman kerran kuulin myös naapurimme aivastelevan, minkä kestin selkä suorana, vaikka akti suoritettiinkin hiljaisuuden jälkeen. Turku siis järkytti maailmankuvaani.

Alku oli positiivinen yllätys: eihän täällä kukaan riehu jatkuvasti, vaikka lääni on täynnä opiskelijoita! Todellisuus kuitenkin iski vasten kasvoja melko pian, kun yläkerrassa alettiin bailata monena yönä viikossa niin, että Disney-singstarit ja Ukkometsot raikasivat katosta läpi kello kolme yöllä. Kerran kävimme (Jarkko kävi, koska tämä nössö ei uskaltanut) huomauttamassa melko myöhäisistä (kello oli ainakin kaksi) ja äänekkäistä bileistä (biisejä pystyi laulamaan mukana omasta sängystä). Palkkioksi saimme 10 minuutin hiljaisuuden, jonka jälkeen volyymit kohosivat aikaisempaakin kovemmalle. Koska minä olin sitä mieltä, että poliiseilla on paljon tärkeämpääkin tekemistä kuin vaientaa juhlivia opiskelijoita, siirryimme passiiviseen sodankäyntiin ja ilmotimme TYS:sille eli vuokranantajallemme. En tiedä, mitä tapahtui, mutta lopputuloksena yläkerta tyhjeni muutamien viikkojen päästä asukkaiden muutettua muualle. Hurraa, hyvästi Ukkometso ja tervetuloa uni!


Yläkerta on sittemmin saanut uusia asukkaita samoin kuin muutkin huoneistot ympärillämme. Samalla myös kotimme äänimaailma on monipuolistunut entisestään. Perinteisten bileiden rinnalle olemme saaneet ulvovan koiran, haukkuvia koiria, teknojympytystä, raivokkaita riitoja ja esineiden heittelyä. Pääsykokeisiin lukiessani istuskelin päivästä toiseen keittiön pöydän ääressä korvatulpat ja kuulosuojaimet päässä, pohtien erilaisia tapoja hiljentaa naapurien ulvovia ja haukkuvia koiria. Kirosin mielessäni omistajia ja tunsin huonoa omaatuntoa koiriin liittyvistä negatiivista ajatuksista, koska eiväthän ne huvikseen ulise vaan ikäväänsä ja tylsyyttään. Kevään edetessä jopa kehityin ja aloin oppia eri haukahdukset sekä tunnistaa, mihin suuntaan taloa minun täytyy manaukseni lähettää. Nyt yli vuotta myöhemmin minun ehkä täytyisikin kiittää koiria. Kenties juuri ne olivatkin salainen aseeni pääsykoetta vastaan. Tai sitten eivät.

Päivä-äänet minä kestän, vaikka nekin, päivästä toiseen toistettuna, ovat minusta epäkohteliaita. Eivät vastoin järjestyssääntöjä, mutta epäkohteliaita. Yöaikaan möly saa minut kuitenkin kihisemään kiukusta.  Jos minä lasken volyymit alas ajoissa ja työnnän vieraani kohti omaa kotia tai baaria ennen kello yhtätoista, koen äärimmäisen epäreiluksi, että toiset haistattavat näille yhteisille säännöille kakat ja elävät kuin 200 neliöisessä omakotitalossa keskellä maaseutua. Huhuu, todellisuus YO-kylässä on korkeintaan 46 neliötä keskellä Turkua! Siksi minusta on todella itsekästä huudattaa Cheekkiä bassot tapissa, riidellä suoraa huutoa tai jättää oma ulvomisherkäksi tunnettu koira yksin hiljaisuuden vallitessa. Täällä asuu kaksi kerroksellista muitakin ihmisiä, joiden kotirauha ei saa kärsiä toisten vapaaillasta. Se, mitä koiralle pitäisi oman baari-illan ajaksi tehdä, ei valitettavasti ole millään tavalla minun ongelmani, kuten ei sekään, että tekee vain niin kovasti mieli kuunnella Cheekiä bassot täysillä. Siispä yritän vain keskittyä sietämään nalkuttavaa itseäni ja nauttimaan moniäänisestä elämästäni.

Mutta, kun kaikki mitä haluaisin, on vain kiltteyttä vastaukseksi kiltteydestä!

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Kolmen vuoden tärskyt

Aika liikkuu hämmentävän nopealla vauhdilla ja pelottavaa kyllä sanovat tahdin vain kiihtyvän vanhetessa. Tasan kolme vuotta ja kaksi päivää sitten tapasimme Jarkon kanssa ensi kertaa. Tuosta kaksi viikkoa eteenpäin leimasimme tapailumme parisuhde-otsikon alle ja nyt kolme vuotta myöhemmin olemme kolmannen vuosipäivän hujakoilla. Välissä minä olen ehtinyt aloittaa kolmessa eri koulussa, Jarkko tehdä töitä kahdessa eri koulussa ja aloittaa omat opintonsa, sekä olemme muuttaneet yhdessä Turkuun. Minä olen kasvanut juuri ja juuri täysi-ikäisestä 21-vuotiaaksi ja avomiehestäni on kuoritunut 23-vuotias. Elokuussa riittää siis juhlittavaa ja muisteltavaa: eka tapaaminen (samaan iltaan menee myös eka suudelma), epäselvä tapailuaika, seurustelun alkaminen ja Turkuun muuttaminen, kaikki osuvat elokuulle. Siispä on ihan oikeutettua juhlia tosissaan varsinkin, kun virallisena vuosipäivänä toinen kököttää toisella puolella palloa.

Varasin siis ylläriksi pyödän melko tuoreesta turkulaisesta Kaskis-ravintolasta lauantaille puoli kymmeneksi. En ole eläessäni syönyt noin kallista ruokaa, noin myöhään, noin montaa lajia ja noin hyvää! Ravintola oli uskomaton! Superfiini ja todella laadukkaista lähiraaka-aineista valmistettu ruoka yhdistettynä pienehköön skandinaavisen pelkistetysti sisutettuun saliin ja ihanaan rennonletkeään palveluun, osti kaksi ravintolanoobia välittömästi puolelleen. Kaverit tekevät uskomattoman hyvää ruokaa, mutta eivät silti ota itseään liian vakavasti vaan keittiössä roikkuu TuTon-kannatushuivi ja tarjoilijalla on jaloissaan rennosti converset. Kenkien tapaan koko ravintola on yksi kontrastin riemuvoitto, ja juuri se tekee Kaskiksesta upean. Nuorta aikuista riemastutti myös ravintolan koko henkilökunnan nuoruus. Ja kehtaa joku vielä väittää, ettei nuoret saa mitään aikaan! Jakkaralla saattoi istua rennosti turhia pönöttämättä, mutta arvokkuutta tilanteesta ei silti puuttunut, koska eteen kannettava ruoka ja juoma olivat toinen toistaan kauniimpia ja taidokkaampia. Alkuun nautiskelimme vielä yhteiselämänne ensimmäiset lasit aitoa shampanjaa, ja elämä hymyili.

                            


Viime syksynä saimme ensimmäisen ala carte kokemuksen Turun Pinellasta, mutta sopivaa ravintolaa etsiessä kallistuin kuitenkin Kaskiksen puoleen hauskan kuuloisen ja laajan menun takia. Minulle käy usein niin, että kun keksin, että tuo olisi hyvä, mikään muu ei enää sen jälkeen kelpaa, ja näin kävi Kaskiksenkin kanssa. 6 ruokalajin kiinnostava menu pesi Pinellan, Mamin ja Smörin yritykset mennen tullen varsinkin, kun joka ikinen Kaskiksen maininnut nettisivu hehkutti ravintolan olevan parasta Turussa. Kun tähän lisätään vielä Kelan opintotuki-/lainapäätös, pian maailmaan ääriin katoava poikaystävä ja hiukan carpe diem -henkeä, päätös oli aika helppo. 6 ruokalajia ja viinimenu meille, kiitos!

                             


                            

Tietysti noin tyylikkäässä paikassa täytyy myös hiukan hapuilla ja olla epävarma, se luo tiettyä spesiaalitilanteen fiilistä. Ensimmäinen ruuan kanssa tulleen viinin joimme liian innolla, vaikka sen olisi kuulunut riittää toisenkin annoksen kanssa, lisukkeena pöytään tuodun briossin kanssa hermoilimme oikeaa tapaa syödä pieni herkku ja ruokailuvälineiden pelkäsimme loppuvan kesken kuuden annoksen. Onneksi hätä keinot keksii. Toisen ruokalajin seurana nautimme alusta jäänyttä skumppaa, ruokailuvälineitä tuotiin koko ajan lisää ja briossit näyttivät naapuripöydätkin nauttivan sormin, joten ilta pelastui.

                             

                             

Kolme alkuruokaa, kaksi tukevampaa pääruokaa, jälkkäri ja viisi erilaista viiniä. Olimme molemmat yli 2,5 tuntisen ruokailusession jälkeen aivan masut kukkuralla, ja jopa Jarkko naureskeli, ettei tarvitsekaan Hesen kautta kiertää kotiin. Maistoin menun edetessä montaa kokonaan uutta raaka-ainetta ja sain kokea monta vanhaa tuttua uudella tavalla, kun esimerkiksi kolmas ruokalaji paljastui Kaskiksen kesäkeitoksi. Tarjoilijakin naureskeli traumojen purkamiselle, koska mössöisiä kasviksia maitoliemessä sisältävä koulun kesäkeitto on tuhonnut kyseisen ruokalajin monelta ennen hiukan paremman version maistamista. Aivan uusi kokemus oli kukonpoika, mutta suosikiksi asti kukko ei ponnistanut vaan ihastuin erityisesti ensimmäiseen ja viimeiseen ruokalajiin.
Aivan ensimmäinen annos oli paahdettua saaristolaisleipää, jonka kanssa tarjoiltiin jonkinlaista raputahnaa ja tillipiimäkastiketta. Annos oli niin kaunis ja taivaallisen makuinen, että en tajunnut edes kuvata sitä. Alun ohella myös lopetus oli tajunnanräjäyttävä. Herukanlehtisorbettiä, mascarponea ja herukoita. Ihanan raikas lopetus varsinkin, kun pääruokana oli juuri ennen jälkkäriä nautittu raskaampaa kukkoa ja punaviiniä.

En voi kuin suositella. Minä ainakin marssin ulos ravintolasta äärimmäisen onnellisena.

                               

perjantai 15. elokuuta 2014

Opiskelun sietämätön keveys

Mitä mitä mitä, postaus jossa en aio märistä, miten elämä on kurjaa lääkiksessä, opettajat vaativat mahdottomuuksia ja kuinka pitäisi tehdä enemmän ansaitakseen paikkansa tässä elämässä? Nyt ovat maailmankirjat sekaisin. Niin ovatkin, mutta ihan kiva kokeilla tälläistä positiivista lähestymistäkin näin vaihteeksi. Lupaan, ettei tämä tule jatkumaan kauaa :)

Kakkosvuosi selkeästi sopii minulle. Puhun siis ylipäätään kakkosvuoden aloittamisesta, en tulevan vuoden oppisisällöistä, koska todennäköisesti tulen palaamaan tutumpaan valitusvirteen hyvinkin pian, viimeistään, kun paton kurssi pääsee käyntiin. Opeteltavien asioiden sijaan tarkoitan tätä turvallista olotilaa, jossa voi hyvällä omalla tunnolla jättäytyä pois yksistä bileistä pelkäämättä jäävänsä valtavan lauman ulkopuolelle. Kun ei tarvitse vänkäytyä pakolla joka paikkaan, aikaa on yllättävän paljon enemmän käytettävissä kaikkeen hyödylliseen, kuten hermoston rakenteeseen ja toimintaan.
Olen tällä viikolla ollut kaikilla luennoilla (tämän aamun turhaa ei lasketa), todella keskittynyt salin jakkaralla istuessani ja käyttänyt kaksi iltapäivää asioiden omatoimiseen opiskeluun. Takana on 9 päivää koulua ja minulla on kasassa 18 sivua omia muistiinpanoja teksteineen ja piirustuksineen! Ihan vertailun vuoksi voin valehtelematta kertoa kirjoittaneeni koko viime vuoden aikana yhteensä 24 sivua muistiinpanoja, jotka lisäksi olivat ainoastaan yhdestä ainoasta kurssista. Olen siis ollut jo näiden 9 päivän aikana melkein ahkerampi kuin koko fetusvuonna. Minä en ihan oikeasti valehtele, kun sanon olleeni vätys viime vuonna.


Tässä tunnollisen opiskelijan elämää viettäessäni olen oikeastaan yllättynyt, miten kivaa tämä onkaan. Missä kaikki paniikki, ajan loppumisen pelko, kiire ja luentojen hätäinen plärääminen? Minulla on aikaa selata yhtä luentoa 5 tunnin ajan ja käännellä se niin monella tavalla ympäri, että aikaansaamani muistiinpanot todella aukeavat minulle sekä niitä tehdessäni että myöhemmin lukiessani. Hämmentävältä on tuntunut myös touhun rentous. Kun on koko kesän käynyt töissä, jonne on pakko ilmaantua minuutilleen oikeaan aikaan, tuntuu mahtavan rennolla istahtaa vihkon äären täsmälleen sillä hetkellä, kun huvittaa. Jos ensin huvittaa nukkua tunnin päikkärit, se on ok, koska sittenpä vain lueskelen vähän myöhempään.


Ekan vuoden solumössökurssien jälkeen tämä hermoston anatomian ja toiminnan jauhaminen on tuntunut todella hyvältä. Olen ilolla piirrellyt aivojen osia vihkoni täyteen, koska tämän kokoluokan rakenteet pystyn oikeasti hahmottamaan, toisin kuin solun pinnalla kököttävät muutaman aminohapon kokoiset reseptorit. Yöks. Myös viime vuoden anatomian kurssiin verrattuna elämä on ollut helpompaa, koska monet latinankieliset sanat ovat jo tuttuja, joten ylimääräistä energiaa ei valu hukkaan niitä googlaillessa. Sama pätee myös anatomisiin suuntiin. Siinä missä viime vuonna sekoilin jatkuvasti superiorin ja inferiorin sekä posteriorisen ja ventraalisen kanssa, olen tänä syksynä saanut leikkiä oikeaa lääkäriä sanat tunnistaessani. Kun tumake sijaitsee anterolateraalisesti corpus callosumiin nähden, tiedän välittömästi, missä pyöritään, ja se tuntuu aikamoisen hyvältä. Ehkä tästä sittenkin hyvä tulee... :)

                            

torstai 14. elokuuta 2014

Aukko vaatekaapissani

Pidän itseäni enemmän mekko-/hametyttönä kuin housujen kaverina. Päällimmäinen syy on, että tunnen kroppani kauniimmaksi jalkoja paljastavassa vaatetuksessa, mutta yksi syy on myös kunnollisten yläosien puute, erityisesti t-paitojen. Minä en kertakaikkiaan osaa ostaa t-paitoja! Siinä missä parisuhteeni toinen osakas bongaa kaupoista lähes ainoastaan pätkittyjä hihoja, minä kierrän teeppariosaston kaukaa ja suuntaan katseeni kaikkeen muuhun. Hameet, pitkähihaiset, topit, alusvaatteet, mekot ja kaikenlaiset asusteet saavat kyllä osansa katseistani, mutteivat ikinä t-paidat.

                            

Ongelmia minun ja t-paitojen välillä on paljon. En tykkää useinkaan teksteistä tai kuvioista, joita tämän ajan t-paidat on lätkitty täyteen, yksiväriset paidat koen aivan liian tylsiksi ja mallien kanssa olen aivan hakusessa, kun mikään ei miellytä silmää/vartaloa. En halua kantaa rintamuksessani mitään tekstiä tai symbolia, jota en a) ymmärrä b) allekirjoita, ja tämän vuoksi pannassa on lähes koko perusvaateketjujen tarjonta. Tykkään esimerkiksi ristikuvoista paidoissa, mutta silti paidat jäävät kauppaan, koska en halua huokua kristillistä symboliikkaa enkä toisaalta käyttää toisille tärkeää hengellistä symbolia halpisteepparinrutkussani. Myös ranskankielen opinnot olen jättänyt väliin, mikä sulkee tällä ajanhetkellä monta vaihtoehtoa vaatekaapin ulkopuolelle, koska haluan tietää varmaksi, mitä paitani huutaa ympäristöönsä. Koen olevani myös suhteellisen kohtelias ja tyyliltäni enemmän hemppis kuin rock, joten koen vieraaksi paidat, jotka sanovat jotain hyvin *ittumaisella asenteella varustettua kuten You can sit with us tai Thanks for nothing. Hemppistaustani vuoksi kierrrän kaukaa myös paidat, joissa killuu verisiä pääkalloja tai bändilogoja. Jäljelle taitavat jäädä kammottavat H&M:n Mikki Hiiri -paidat..


Jos jostain syystä kävisi niin onnekkaasti, että löytäisin t-paitaan silmääni miellyttävän kuosin, ollaan ongelmissa usein jälleen sovituskopissa, kun paita ei asetu kivasti päälle mitenkään päin. Leveähkö lantio suhteessa kapeaan vyötäröön on ehkä joskus ollut mallimaailman suosikki, mutta vuonna 2014 yhdistelmä on usein huono. Tiukat paidat saavat perän leviämään valtavaksi, ja samalla joskus vyötärön kohta jää ilmaan leijailemaan ja pussittamaan kivan paidan kamalaksi. Löysät paidat taas piilottavat leveää lantiota, mutta samalla katoaa vyötäröstäkin kaikki kaunis kapeus. Onneksi muotiteollisuus on keksinyt tähänkin ratkaisun: napapaita voi olla löysä ylhäältä mutta paljastaa kapean masun! Jeps, näin tekee ja kauniissa kropassa napamallin paidat ovatkin uskomattoman hyvännäköisiä, mutta surullista kyllä napapaitaan kelpaava masu löytyy meistä ehkä 3%:lta, joten kauppaan jäävät.
Korosta hyviä hyviä puoliasi, sanovat vaateneuvojat. Siispä voisin häivyttää leveä alakroppaa korostamalla hormonipillereistä yllättävästi turvonnutta yläkroppaa, mutta tässäkin olen huono. Pelkään avonaisissa kaula-aukoissa koko ajan, että systeemi fuskaa jostain ja naapuripenkillä istuva kanssaeläjä hirnuu salaa vilkkuville ruumiinosilleni.

Olen oikeastaan tämän tekstin kirjoitettuani yllättynyt, että vaatekaapistani löytyy ylipäätään yhtäkään t-paitaa, kun ostoprojekti vaikuttaa noin vaikealta :D Onnekkaasti pari viikkoa sitten löysin kuitenkin yhden kivan paidan Carlingsin loppualeista. Hintaa 9,90e, kuvio neutraalin söpö ja mallikin antaa armoa. Voitto!

tiistai 12. elokuuta 2014

Toivoton suunnittelija

Minä rakastan asioiden suunnittelemista. Haluan aina tulevaisuuteeni tietyn punaisen langan, jota seurailla ja jonka virkkaamisen voin aloittaa jo ennen varsinaisen tavoitteen tapahtumista. Suunnittelu on ikään kuin puoli ruokaa tai oikeastaan todella muhkea alkupala, koska hiukan etukäteen juonimalla tulevaisuuden kohokohtia saa mehustella jo reippaasti etukäteen. Samasta herkusta saa siis nauttia pidempään! Valitettavasti nykymaailma vuonna 2014 ei tunnu olevan samalla puolella kanssani vaan etukäteen suunnitteleminen on yhä epäseksikkäämpää ja nolompaa. Nuoret ja kauniit vain loikkaavat kauriin tapaan tähän kimaltelevana säihkyvään elämänvirtaan ja antavat joen kuljettaa, minne joki tahtoo viedä. Jos joki ei vie naapurikylää kauemmas, on sekin cool, koska hei tää vaan tapahtu näin! Ei me mitään suunniteltu vaan mentiin vaan. On väärin asettua jokea vastaan ja yrittää kyhätä oma mela, jolla hallita ajopuuna ajelehtimasta. Ehei, ei sellainen sovi. Nyt ollaan nuoria ja kauniita, ja annetaan virran viedä ja hästägäillään #yolo ympäri sosiaalista mediaa ja maailmaa.


Kuka keksi, että etukäteen suunniteltu ei voi olla #yolo? Yksi ja sama elämä se on, suunnitteli tai ei. Miksi interrailille suunniteltu reissu Nizzaan on yhtään huonompi kuin kesken reilin keksitty suunnitelma poiketa Etelä-Ranskaan? Kuka leimasi suunnittelemisen jäykkyydeksi, vanhuudeksi, kaavoihin kangistumiseksi, heittäytymiskyvyttömyydeksi ja no.. tylsyydeksi? En todellakaan koe olevani tylsä, kaavoihin kangistunut tai yleensä kauhean jäykkäkään, mutta minä todellakin haluan suunnitella elämääni, matkusteluani, seuraavaa viikkoani, tulevia reissujani ystävien luokse, laukkuni sisältöä, seuraavan päivän vaatteitani jne jne. Se, että säästän kaksi vuotta interrailia varten, ei tee minusta yhtään vähemmän nuoruuden huumassa kylpevää nuorta aikuista kuin kesän ensimmäisestä palkasta reissurahoja repineestä seikkailjasta, mutta kuitenkin minä olen se tylsä kalkkis ja toinen rohkea hetkeen tarttuja. Olen itse asiassa todella pahasti lomamatkojen ja elämän aikatauluttamista vastaan. Liiallisuuksiin vietynä mikä tahansa on turmiollista: ei vettäkään saa juoda kerralla montaa litraa, mutta täysin ilmankaan ei ole hyvä. Mielestäni suunnitteluun pätee sama. En ole lyömässä lukkoon interrailini junavuoroja tai piirtelemässä karttaa kohteista, jotka Pariisissa pitää nähdä, mutta sen sijaan olen aivan hymy pyllyssä kirjoittanut paperille kaupunkeja, jotka haluan nähdä ja kauanko mahdollisesti haluaisin kaupungeissa viipyä. Tulin suunnitelmastani äärimmäisen onnelliseksi. Ja mitä saankaan kuulla ranskalaiselta sohvasurffajalta vieraskirjassa paljastettuani suunnitelleeni ensi vuoden reiliä: Even if you're a compulsive planner, --- , it was great to meet you.

                             

Se, että minulla on suunnitelmia, ei tarkoita, että niitä on orjallisesti pakko noudattaa. Jos tien päällä ollessa ajatus Milanosta ei huvita, skipataan Milano ja mennään mieluummin Torinoon, tai ihan minne vain sattuu sillä hetkellä huvittamaan. Suunnitelmani ovat lähinnä vain itseäni varten. Haluan fiilistellä tulevaa ja herkutella ajatuksella asioista, joita minulla on kenties edessäni tulevaisuudessa. Eiffel-torni tuolla, koiranpenturetki Kuopioon tuolla, Kroatian uimarannat tuolla ja valmistuminen koulusta tuolla. En voi kerta kaikkiaan ymmärtää ihmisiä, jotka eivät halua lillua etukäteen siinä riemussa, mitä tulevaisuudella on tarjota. Tällä hetkellä meillä on itse asiassa jo kakkospainos menossa ensi kesän interrailin suunnitelmasta. Ensimmäinen ei tuntunut enää hyvältä, joten se unohdettiin ja luotiin uusi. Väliäkö sillä, että se kakkosversiokin luotiin jo vuosi ennen reissua. Todennäköisesti tulemme näkemään vielä versio kolmosenkin ennen varsinaista matkaa, joka ei varmasti tule etenemään yhdenkään suunnitelmaversion mukaan. Mutta väliäkö sillä. Vedän ilolla mammahousujani vähän ylemmäs ja tiputan suosiolla harteiltani carpe diem -henkeen liittyvän seksikkyyden, jos se on tehtävä saavuttaakseni ihmisoikeudet tässä maailmassa. Minä vain suunnittelen ja tulen siitä iloiseksi, joten antakaa minun ja suunnitelmieni olla!

lauantai 9. elokuuta 2014

Sanovat tätä itsensä ylittämiseksi

Vetäkää lippu salkoon, koska nyt on merkkipäivä! Työnsin juuri junaan ja Onnibussiin kaksi miespuolista sohvasurffaria, jotka majailivat luonani kolme (3) päivää. Anteeksi jäi vaivaamaan, sanoinhan jo miespuolinen, sohvasurffari, minä ja kolme päivää? Nainen, joka ei vielä vuosi sitten pukahtanut yhtäkään englanninsuuntaistakaan sanaa ulkomaalaisille, vaan mieluummin istui hiljaa yhteisissä bileissä, houstasi juuri kahta toisilleen tuntematonta reppureissaajaa omassa kodissaan YKSIN (Jarkko on Kuopiossa) kolmen päivän ajan. Taidan korkata siiderin, koska jumaleisson maistelkaa tuota lausetta, kyseessä on lähes maailman kahdeksas ihme ja minä sain sen aikaan. Huomionarvoista on myös, etten ole yhteenkään reikään raiskattu, silvottu, myrkytetty, ryöstetty tai henkisesti lytätty, vaan lähinnä vain täynnä tyytyväisyyttä.

Viime viikonlopun couchsurfing-huumassa menin siis lupautumaan houstiksi kahdelle nuorelle miehelle aikavälille keskiviikko-lauantai. Miehet reissasivat täysin toisistaan tietämättä ja laittoivat minulle sattumalta kutsut juuri samoille päiville, joten päätin, että jos kerran houstataan niin houstataan sitten kunnolla ja kutsuin molemmat kylään. Ovelana kettuna ajattelin myös, että jos toinen paljastuu hirviöksi, toinen voi aina suojella minua, vaikka täytyy kyllä myöntää, että pohdin myös ovelan rikollisparin mahdollisuutta: "Me tässä vaan reissataan ja laitetaan ihan "sattumalta" kutsut samalle tytölle, hahahah se ei ikinä arvaa tätä juonta ja me voidaan ryöstää sen koti ja tehdä siitä muussia." Tietysti katastofisointia, mutta sanopa se tälle aivokorteksille... 


Keskiviikkona viideltä minä sitten törötin Kupittaan asemalla valmiina vastaanottamaan ranskalaisen interreilaajan, jolla oli kaksi-kolme kuukautta reiliä ja samalla sohvasurffausta takana. Kaduin päätöstäni joka sekunnin, jonka asemalla istuin ja odotin. Mikä ihme on päässä vikana, kun on pakko änkeä tilanteisiin, joita vihaa sydämensä pohjasta? Minä, joka en rennosti juttele edes mummoni kanssa suomeksi, olen saamassa kolmeksi päiväksi kylään kaksi englanninkielistä vierasta! Hoin itselleni varmaan miljoona kertaa, että se mikä ei tapa, vahvistaa ja että jokainen vaikea tilanne kasvattaa paremmaksi. Onneksi jätin asemalle tulemisen aivan viime tippaan, joten en ehtinyt päästä pakosuunnitelma-asteelle ajatuksissani ennen junan saapumista.

Antoine on siis ranskalainen ja ensimmäiset 15 minuuttia olin hukassa, koska miehen loistava englanti piiloutui vienon ranskalaisaksentin, johon en siis ollut tottunut, alle. Onneksi osaan näköjään nyökytellä ja nauraa typerän hermostuneesti, vaikka puolet puheesta menisikin ohi, ja alkushokin jälkeen aloin päästä jyvälle puheesta, joka siis oli loistavaa ja maustettu vain minimaalisella aksentilla. Ehdimme istua keittiössä juttelemassa ja syömässä kolme tuntia (oikeasti niin kauan!?), kunnes näin ikkunasta valtavan repun kanssa harhailevan miehen. 2/2, Anze on täällä ja kolmen kopla koossa. Anze on slovenialainen ja reissasi Suomessa teatterityönsä ja lomailun puolesta. Mies matkusti Turkuun Hämeenlinnan läheltä Evon kansallispuistosta, jossa oli vaeltamassa edelliset neljä päivää. Jälleen täydellistä englantia ja lähes ilman aksenttia, joten meidän kolmikosta Suomineito oli ehdottomasti heikoin lenkki kielitaidon suhteen, mikä muutaman kerran nolotti, mutta puhumalla kai se vain helpottuu.


Ensimmäinen ilta oli helmi. Istuskelimme vain ulkona, pojat polttelivat tupakkaa ja kaikki tulivat hyvin juttuun. Paniikki iski vasta seuraavana päivänä. Hypin kotona melkein seinille, kun en tiennyt, miten yhdistää kaksi englanninkielistä ventovierasta vierasta, lääkiksen myttyyn mennyt puistopiknik (joka onneksi en mennytkään myttyyn), bileet baarissa, luottokaverin karkaaminen kaupungista ja etkot mahtavien, mutta ei ydinkaveripiirini tyttöjen kanssa. Yhtäaikaa halusin näyttää vierailleni Turkua ja opiskelijabileet, mutta toisaalta olin kauhuissani ajatuksesta, että minun täytyy pamahtaa etkoille kaksi kielimuurin takana notkuvaa sohvasurffaajaa mukanani. Tiesin itse jo panikoidessani, että panikoin turhaan, kuten yleensäkin, mutta jossain vaiheessa kauhun oli purkauduttava. Rauha onneksi laskeutui melko nopeasti, kun vain pääsin ulos neljän seinän sisältä. Minä etkoilen ensin omassa seurassani ja pojat ovat erittäin tervetulleet baariin meidän mukanamme kymmenen jälkeen. Voilá, olipa vaikeaa...

Kolme päivää olivat lopulta menestys, vaikka jännittäjänä etukäteen kauhistelinkin. Minä räpelsin englantini kanssa eteenpäin riittävästi, kaikki oppivat jotain uutta Euroopasta, pääsin esittelemään suomalaista opiskelijabilekulttuuria, tanssimme yhdessä baarissa, kävimme yllätysyöuinnilla ;), pidimme piknikin, ihmettelimme Aurafestien pienuutta (ja Uniikin pienuutta) ja katsoimme Jackassiä. Mikä tärkeintä, selvisimme elossa. En kertakaikkiaan voisi olla itsestäni ylpeämpi: minä selvisin ja minulla oli enimmäkseen todella hauskaa. Tällä hetkellä kolmen raskaan päivän jälkeen joudun kuitenkin myöntämään, että rakastan jokaista rauhallisen rentoa sekuntia täällä omassa tyhjässä kodissani. Yksin.


torstai 7. elokuuta 2014

Fetukset ovat täällä!

Hahaa nyt olen ihan oikeasti lääkiksen kakkonen! Vahvistuin asiasta vasta, kun sain omin silmin ikiomissa mustissa buranoissani katsella leikkiviä fetuksia ja kylpeä siinä ilossa, että minä tiedän paikkani täällä eikä minun tarvitse olla enää jatkuvasti varpaillani etsimässä kavereita ja miettimässä, millaisia vitsejä tuonkin ihmisen seurassa uskaltaa laukoa. Tietysti monilla ei tälläisiä ujojen ongelmia ole edes ensimmäisinä päivinä, koska itsevarmuus ja pulppuava sosiaalisuus puskee ulos aivan väkisin ja sen sijaan, että näkisit 190 uutta naamaa pienenä uhkana, näetkin 190 uutta parasta kaveria. Voi mitä antaisinkaan, jos voisin aina nähdä maailman noin ilman typeriä epävarmuuksia... Ujo mikä ujo, mutta tällä mennään :)


Minun silmiini tuoreet medisiinarit näyttivät onneksi aikamoisen hyviltä tyypeiltä. Nolot leikit vedettiin läpi nauraen, kaikki hymyilivät ja baarissa sain jopa vaihtaa muutaman sanan parin fetuksen kanssa, vaikka en oranssia tinder-tuutori -paitaa kantanutkaan. Minuahan ei tuutoriksi huolittu, joten täytyy tyytyä varjoilemaan ja harkita ensi vuonna tai myöhemmin tulevaisuudessa uudestaan. Pakko tähän väliin kuitenkin puolustautua, etten ollut ainut tuutoriksi halunnut, jota ei huolittu mukaan, vaan yli puolet halukkaista jäi rannalle ruikuttamaan. Olin siis oikeastaan enemmistöä, enkä säälittävä epäonnistuja. Muutamana hetkenä harmitti, kun katselin ryhmien meininkejä, mutta enimmäkseen olin vain iloinen: minun ei tarvitse huolehtia kenenkään muun viihtymisestä kuin oman itseni ja saan kuitenkin osallistua kaikkeen.



Tiistai sai minut taas muistamaan, miten siistiä tähän kouluun pääseminen onkaan. Se tuppaa välillä unohtumaan, koska sisäänpääsyn jälkeen ollaan turvassa ja lillutaan lääketieteellisen tiedekunnan kirjoilla, eikä tarvitse enää elää jatkuvassa epävarmuudessa, että pääsenkö vai enkö pääse. Se on valtava suoritus päästä sisään ja sitä pitää todellakin juhlia! Onneksi sitä juhlitaankin :) Ikuinen keskustelunaihe myös on missä olit kun kuulit, että pääsit sisään. Jokaisella on tästä tarina ja jokainen haluaa fiilistellä sitä hetkeä, koska wohoooooo pääsin lääkikseen! Pääsin lääkikseen -biisin tanssiminen Lynin täpötäydellä tanssilattialla, joka on täynnä ainoastaan tulevia lääkäreitä, jotka kaikki ovat mehuissaan elämästään, on muuten aika siistiä ;) 
  Tänään meininki jatkuu piknikillä ja epäloogisilla Tokan illan bileillä, jotka pidetään siis kolmantena iltana, mutta sama kai tuo, päivillä ei ole enää niin väliä.

Ps. Jos joku näkee kuvissa itsensä ja on asiasta kamalan ahdistunut, poistan tietenkin kuvan, mutta minusta nämä näpsyt ovat niin yleismaailmallisia, että voin ne julkaista jokaiselta kysymättä. Haasteita odotellessa..