sunnuntai 31. elokuuta 2014

Aikuinen??

- Millanen elämä sulla on, ku oot kakskymmentäviis?
- Öööö no sillon oon jo aikuinen, mulla on oma koti, hyvä ammatti ja sit hmmmm no joo kyl mä sillon haluun olla jo naimisissa. Ja ehkä eka lapsi jo, koska sit kun on kolmekymmentä on jo aika vanha.

Voi luoja. Kello tikittää.
Muistan nuo hetket kuin eilisen, kun ikuisen parhaan ystäväni kanssa aina tavatessamme palasimme jossain vaiheessa leikkejämme samojen peruskysymysten äärelle: milloin löydetään elämän rakkaus, millon mennään naimisiin ja millon saadaan lapsia. Nuket kainalossa mökkitonttia leikkivaunujen kanssa huristellessamme juttelimme sen hetkisistä ihastuksistamme ja kuvittelimme 12 vuoden päästä olevamme nuoria, urheilullisia ja kauniita (superkaunis kaverini luonnollisesti vähän minua kauniimpi) aikuisia ja seurustelevamme yhtä upean ja komean miehen kanssa. Menisimme naimisiin 24-vuotiaina ja saisimme ensimmäiset lapsemme yhtä aikaa, että heistä voisi kasvaa yhtä hyvät ystävät kuin meistä. Tärkeintä oli kuitenkin mielikuva ja lähes fyysinen tunne, jonka koin noiden kuvitelmien aikana: minä olen 24-vuotiaana kaunis ja itsevarma nuori nainen. Olen samanlainen kuin kaupungilla näkemäni nuoret naiset.


Nyt olen melkein 22-vuotias nuori nainen. Tunnen itseni urheilulliseksi ja kauniiksi säännöllisen epäsäännöllisesti, seurustelen toden totta ihanan miehen kanssa, jonka kanssa olen valmis menemään naimisiin, mutta koenko joka päivä herätessäni niitä nuoreen aikuiseen liittyviä itsevarmuuden väristyksiä? Noup, en todellakaan. Välillä aamulla herätessäni tunnen itseni edelleen samaksi pikkuteinirääpäleeksi kuin 7 vuotta sitten, varsinkin jos edessä on jotain erityistä. Ikä ei ole tuonut minulle yhtään lisää rohkeutta hoidella omia asioitani: vihaan ja pelkään edelleen soitella pankkiasioiden, kampaajien jne perään. Nuorempana mietin, että ikä tuo rohkeutta ja jopa pientä auktoriteettiä soitella esimerkiksi työpaikan perään, mutta ehei. Vanhetessani olen vain tajunnut entistä enemmän olevani keskeneräinen ja kokematon, ja hyväksynyt pienen ujouteni lopulta pitkin hampain pysyväksi luonteenpiirteekseni. Toisaalta olen onneksi oppinut, että myös aikuiset tekevät virheitä eivätkä aina tiedä oikeaa ratkaisua, mikä osaa myös olla pelottavaa. Ajatella, että pienenä äidin sanat olivat totuus sanoi hän mitä sanoi, mutta entäpä jos äiti vastatessaan ei oikeasti tiennytkään oikeaa vastausta varmaksi?

Haluaisin nyt aikuisena olla itsevarma, rohkea ja tehdä omat päätökseni. Olla se nuori nainen, joksi itseni kuvittelin. Samalla tavoin kuin teininä kuvittelin olevani viiden vuoden päästä kypsä tekemään täysin omat ratkaisuni ilman kenenkään apua, kuvittelen nytkin ehkä viiden vuoden päästä olevani lopultakin tuo ihminen. Mutta olenko silloinkaan vai tavoittelenko jotain, mikä lipeää aina vain kauemmas ja kauemmas, jos en todella ala tehdä asioita vain itse?

                           

Kilttinä tyttönä olen aina ollut hyvin tottelevainen ja tämä yhdistettynä konfliktikammoisuuteeni, teki murrosiästäni hyvin helpon vanhemmilleni. En koetellut kotiintuloaikoja, en juonut salakännejä, en polttanut tupakkaa enkä tehnyt ylipäätään mitään kiellettyä enkä edes halunnut tehdä. Minä salaa nautin kotona olosta ja hyvän tyttären -asemastani. Skipattuani murrosiän kapinavaiheen joku köysi vanhempiin jäi kuitenkin katkaisematta ja koen oloni edelleen epävarmaksi heidän edessään. Tai en oloani, mutta päätökseni. Jännitän tuoda heidän eteensä isoja päätöksiä niin henkilökohtaisia kuin taloudellisiakin. Pelkään tekeväni jotain väärin, vaikka mitä väärää olisi väärin tekemisessä, virheiden kautta oppisi. Pelkään tekeväni jotain, mitä he eivät tekisi, vaikka mitä järkeä siinäkään on, koska minun elämänihän lopulta on kyseessä. Pelkään tuottavani pettymyksen vuosien kasvatuksen jälkeen. Tekeväni virheen, jota he ovat yrittäneet opettaa minua välttämään. Miksi kukaan ei kertonut, että varmuutta omiin valintoihin ei saa automaattisesti kaksikymmenvuotissynttäreillä (olipas muuten vaikea sana)?

Onneksi on rutkasti hyviäkin aikuishetkiä, jolloin tuntee itsensä oikeasti nuoreksi ja kauniiksi 22-vuotiaaksi, jolle äiti ei aseta kotiintuloaikoja, kenen vuokraa isäpuoli ei maksa ja kuka saa syödä ihan mitä huvittaa ihan milloin huvittaa. Tämän aikuisen täytyisi vain kivojen aikuisjuttujen ohella opetella hyväksymään riski epäonnistua niin hyvä tulisi. Tuntuu vain olevan niin kovin vaikeaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti