maanantai 4. elokuuta 2014

Dana

Viimein, varmaan 17 vuoden vinkumisen jälkeen, voin melkein sanoa omistavani lemmikin. Tuossa edellisessä lauseessahan on tietysti silmänlumetta kaikki muu paitsi sana melkein, koska pikkuisesta pennusta on minun omistuksessani tai edes jatkuvassa elinpiirissäni tasan 0%. Mutta sekin on enemmän kuin uskoin ikinä saavani, joten aion nauttia täysin rinnoin minä+lemmikki=<3 -mielikuvistani.

                      

Perheeni haki siis viimein perjantaina meidän pienen appenzellinpaimenkoirapentumme kotiin Kuopioon Etelä-Suomesta. Pentujen luovutusikä oli jo pari viikkoa sitten, joten pötkylä oli jo ehtinyt kasvaa hurahtaa hurjasti edellisestä näkemisestä. Tai näin olen kuullut ja videopätkiltä nähnyt, koska minun ja pennun välillä on tietysti edelleen kuusi tuntia, eikä pikkuinen varmasti tiedosta unohtaneensa Turun suuntaan yhden suurimman ihalijansa. Se on täysin tyytyväinen siskooni ja vanhempiini, mikä tietysti on tärkeintä. Blöö. Koon kasvamisen lisäksi neiti oli oppinut haukahtelemaan ja leikkimään rohkeammin. Olen yhtä aikaa kauhuissani ja riemuissani. Jos pentu on vajaassa kuukaudessa kasvanut ja oppinut noin paljon uutta, onko mitään pentua enää edes jäljellä, kun minä pääsen ensimmäistä kertaa tapaamaan perheen uuden naisen? Jännää on myös se, että minut on buukattu koiravahdiksi perheeni Tampereen reissun ajaksi ja tuo reissu tulee olemaan ensimmäinen kerta, kun tapaan pennun kunnolla kotiolosuhteissa plus ensimmäinen kerta, kun olen ylipäätään minkään koiran kanssa kaksin missään monta päivää :D Täytynee yrittää luottaa perheeni opettaneen perustaitoja siihen mennessä, koska hurja kasvu yhdistettynä tottelemattomuuteen voi saada aikaan jännittävyyksiä viikonlopun aikana.


Pennun nimestä käytiin tiukkaa vääntöä vielä joitakin viikkoja sitten. Pennut ovat D-pentueesta ja minä yritin kovasti liputtaa D:llä alkavan käyttönimen perään, koska minusta tuntuisi loogiselta, että virallisen nimen ja käyttönimen välillä olisi silta. Nimen täytyi olla lyhyt, helppo sanoa, kuulostaa tytöltä ja vähän nätiltäkin. Ensimmäiset nimet heiteltiin esiin jo joulukuussa, kun vielä arvottiin kultsun ja labbiksen välillä. Silloin "työnimenä" käytettiin Hania, joka kyllä putosi listalta yhtä nopeasti kuin yllä mainitut rodutkin. Sittemmin heiteltiin Jaffaa, Doorista, Stellaa, Diivaa, Daraa, Saagaa ja vanhempieni suosikkia..... Demiä :D Demi muodostui lopulta kiistakapulaksi, jossa kaksi sukupolvea eivät kohdanneet toisiaan sitten millään. Minä, Jarkko ja siskoni kiljuimme välittömästi EIIIII, samalla kun vanhempani hehkuttivat nimestä tulevan mieleen Demi Moore. Jeps. Se meillekin tuli ensimmäisenä mieleen... En oikeastaan tiedä, kuka Danan heitti ensimmäisenä ilmoille, mutta se tyydytti kaikkia: minä sain D:n ja perheeni sai helpon ja nätin nimen, joka kuulostaa tyttökoiralta. Joten saanen esitellä: Dana.

                          

Kuulemma äärimmäisen huomionhakuinen ja hellyydenkipeä pikkukoira, joka nukkui ensimmäisen yönsä kiltisti ja hiljaa omassa paikassaan, söi hyvällä halulla heti ensimmäisenä aamuna uudessa kodissa ja juoksentelee innolla sinisen pallon perässä takapihalla <3 Voi Kuopio, kun olisit kerrankin lähempänä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti