tiistai 19. elokuuta 2014

Minä <3 äänet seinien takaa

Olen perusluonteeltani kiltti, sääntöjä noudattava ja hiukan konfliktikammoinen. Uskon, että tämä pallo pyörii kaikista mukavimmin, kun jokainen noudattaa yhteisiä sääntöjä ja samalla kunnioittaa toisia samojen sääntöjen piirissä eläviä. Kävelen harvoin päin punaisia, koska uskon naiivisti koko systeemin romahtavan, jos pikkuasioista aletaan luistaa, lasken kotibileissä paniikinomaisesti volyymia kellon sojottaessa kohti yhtätoista ja yritän aina olla mieluummin etuajassa kuin myöhässä. Siksi minua risoo, kun kiltteyttäni käytetään hyväksi elämällä itse kuin pellossa.

Tiedän hyvin asuvani opiskelija-asunnossa keskellä Suomen suurinta opiskelija-asuntokeskittymää, mutta silti tämän nuorten, villien ja vapaiden opiskelijoiden täyttämän talon kuuluu minusta olla koti. Kodissa on tietysti lupa pitää juhlia, kutsua vieraita ja kuunnella musiikkia, mutta myös nukkua hyvin viikon jokaisena päivänä ja opiskella rauhassa.
Viikon takaiset couchsurffaajat olivat hämmentyneitä, kun kuulivat asuntomme olevan opiskelija-asunto. Näin iso, noin siisti, niin hiljainen! Missä kaikki bileet ovat? Mielessäni tunsin itseni vanhaksi vihaiseksi muoriksi selittäessäni, että joo nämä ovat opiskelija-asuntoja, mutta myös koteja, ei villejä kotibileluolia. Olenko vanha ja tylsä ajatellessani, että opiskelija haluaa elämältään myös muuta kuin villiä kreisibailaamista viikon ympäri? Tykkään bileistä ja erityisesti kotibileistä, mutta mielelläni ulkoistan ne muualle kuin 46 opiskelijaneliööni. Koti on koti, turvapaikka, jonne meluisan baari-illan jälkeen saa palata ihan vain makaamaan hiljaisuuteen. Tai toisaalta koti on loistava etko- tai illanistujaispaikka, kunhan melutaso laskee tasan kello 23 sellaiselle tasolle, että seinän takana jokaikinen saa nukkua rauhassa. Tai vielä vaihtoehtoisesti, koska nyt oikein kivaksi heittäydyn, koti on kiva bilepaikka silloin tällöin harvakseltaan ja kun naapureita on infottu mahdollisesta meluhaitasta. Sanokaa kontrollifriikiksi tiukkikseksi, mutta tämä on elämänfilosofiani.


Luulen osittain tottuneeni liian hyvään. Elämäni alkuvuodet asuimme kerrostalossa naapureinamme eläkkeellä oleva pariskunta ja yksin elävä rauhallinen mies. Lienee ei suuri yllätys, että yöt ja elämä ylipäätään sujuivat melko rauhallisesti. Kerrostalon jälkeen seuraavat vuodet Turkuun muuttoon asti asuin perheeni kanssa rivitalossa, jossa naapureiden elämä oli sen verran vakiintunutta, että ainoat seinistä läpi tunkevat äänet olivat lapsien huudahtelut päiväsaikaan. Muutaman kerran kuulin myös naapurimme aivastelevan, minkä kestin selkä suorana, vaikka akti suoritettiinkin hiljaisuuden jälkeen. Turku siis järkytti maailmankuvaani.

Alku oli positiivinen yllätys: eihän täällä kukaan riehu jatkuvasti, vaikka lääni on täynnä opiskelijoita! Todellisuus kuitenkin iski vasten kasvoja melko pian, kun yläkerrassa alettiin bailata monena yönä viikossa niin, että Disney-singstarit ja Ukkometsot raikasivat katosta läpi kello kolme yöllä. Kerran kävimme (Jarkko kävi, koska tämä nössö ei uskaltanut) huomauttamassa melko myöhäisistä (kello oli ainakin kaksi) ja äänekkäistä bileistä (biisejä pystyi laulamaan mukana omasta sängystä). Palkkioksi saimme 10 minuutin hiljaisuuden, jonka jälkeen volyymit kohosivat aikaisempaakin kovemmalle. Koska minä olin sitä mieltä, että poliiseilla on paljon tärkeämpääkin tekemistä kuin vaientaa juhlivia opiskelijoita, siirryimme passiiviseen sodankäyntiin ja ilmotimme TYS:sille eli vuokranantajallemme. En tiedä, mitä tapahtui, mutta lopputuloksena yläkerta tyhjeni muutamien viikkojen päästä asukkaiden muutettua muualle. Hurraa, hyvästi Ukkometso ja tervetuloa uni!


Yläkerta on sittemmin saanut uusia asukkaita samoin kuin muutkin huoneistot ympärillämme. Samalla myös kotimme äänimaailma on monipuolistunut entisestään. Perinteisten bileiden rinnalle olemme saaneet ulvovan koiran, haukkuvia koiria, teknojympytystä, raivokkaita riitoja ja esineiden heittelyä. Pääsykokeisiin lukiessani istuskelin päivästä toiseen keittiön pöydän ääressä korvatulpat ja kuulosuojaimet päässä, pohtien erilaisia tapoja hiljentaa naapurien ulvovia ja haukkuvia koiria. Kirosin mielessäni omistajia ja tunsin huonoa omaatuntoa koiriin liittyvistä negatiivista ajatuksista, koska eiväthän ne huvikseen ulise vaan ikäväänsä ja tylsyyttään. Kevään edetessä jopa kehityin ja aloin oppia eri haukahdukset sekä tunnistaa, mihin suuntaan taloa minun täytyy manaukseni lähettää. Nyt yli vuotta myöhemmin minun ehkä täytyisikin kiittää koiria. Kenties juuri ne olivatkin salainen aseeni pääsykoetta vastaan. Tai sitten eivät.

Päivä-äänet minä kestän, vaikka nekin, päivästä toiseen toistettuna, ovat minusta epäkohteliaita. Eivät vastoin järjestyssääntöjä, mutta epäkohteliaita. Yöaikaan möly saa minut kuitenkin kihisemään kiukusta.  Jos minä lasken volyymit alas ajoissa ja työnnän vieraani kohti omaa kotia tai baaria ennen kello yhtätoista, koen äärimmäisen epäreiluksi, että toiset haistattavat näille yhteisille säännöille kakat ja elävät kuin 200 neliöisessä omakotitalossa keskellä maaseutua. Huhuu, todellisuus YO-kylässä on korkeintaan 46 neliötä keskellä Turkua! Siksi minusta on todella itsekästä huudattaa Cheekkiä bassot tapissa, riidellä suoraa huutoa tai jättää oma ulvomisherkäksi tunnettu koira yksin hiljaisuuden vallitessa. Täällä asuu kaksi kerroksellista muitakin ihmisiä, joiden kotirauha ei saa kärsiä toisten vapaaillasta. Se, mitä koiralle pitäisi oman baari-illan ajaksi tehdä, ei valitettavasti ole millään tavalla minun ongelmani, kuten ei sekään, että tekee vain niin kovasti mieli kuunnella Cheekiä bassot täysillä. Siispä yritän vain keskittyä sietämään nalkuttavaa itseäni ja nauttimaan moniäänisestä elämästäni.

Mutta, kun kaikki mitä haluaisin, on vain kiltteyttä vastaukseksi kiltteydestä!

1 kommentti:

  1. Jos kiinnostaa, käy liittymässä uuteen ryhmään: https://www.facebook.com/groups/1480775218831688 :)

    VastaaPoista