lauantai 9. elokuuta 2014

Sanovat tätä itsensä ylittämiseksi

Vetäkää lippu salkoon, koska nyt on merkkipäivä! Työnsin juuri junaan ja Onnibussiin kaksi miespuolista sohvasurffaria, jotka majailivat luonani kolme (3) päivää. Anteeksi jäi vaivaamaan, sanoinhan jo miespuolinen, sohvasurffari, minä ja kolme päivää? Nainen, joka ei vielä vuosi sitten pukahtanut yhtäkään englanninsuuntaistakaan sanaa ulkomaalaisille, vaan mieluummin istui hiljaa yhteisissä bileissä, houstasi juuri kahta toisilleen tuntematonta reppureissaajaa omassa kodissaan YKSIN (Jarkko on Kuopiossa) kolmen päivän ajan. Taidan korkata siiderin, koska jumaleisson maistelkaa tuota lausetta, kyseessä on lähes maailman kahdeksas ihme ja minä sain sen aikaan. Huomionarvoista on myös, etten ole yhteenkään reikään raiskattu, silvottu, myrkytetty, ryöstetty tai henkisesti lytätty, vaan lähinnä vain täynnä tyytyväisyyttä.

Viime viikonlopun couchsurfing-huumassa menin siis lupautumaan houstiksi kahdelle nuorelle miehelle aikavälille keskiviikko-lauantai. Miehet reissasivat täysin toisistaan tietämättä ja laittoivat minulle sattumalta kutsut juuri samoille päiville, joten päätin, että jos kerran houstataan niin houstataan sitten kunnolla ja kutsuin molemmat kylään. Ovelana kettuna ajattelin myös, että jos toinen paljastuu hirviöksi, toinen voi aina suojella minua, vaikka täytyy kyllä myöntää, että pohdin myös ovelan rikollisparin mahdollisuutta: "Me tässä vaan reissataan ja laitetaan ihan "sattumalta" kutsut samalle tytölle, hahahah se ei ikinä arvaa tätä juonta ja me voidaan ryöstää sen koti ja tehdä siitä muussia." Tietysti katastofisointia, mutta sanopa se tälle aivokorteksille... 


Keskiviikkona viideltä minä sitten törötin Kupittaan asemalla valmiina vastaanottamaan ranskalaisen interreilaajan, jolla oli kaksi-kolme kuukautta reiliä ja samalla sohvasurffausta takana. Kaduin päätöstäni joka sekunnin, jonka asemalla istuin ja odotin. Mikä ihme on päässä vikana, kun on pakko änkeä tilanteisiin, joita vihaa sydämensä pohjasta? Minä, joka en rennosti juttele edes mummoni kanssa suomeksi, olen saamassa kolmeksi päiväksi kylään kaksi englanninkielistä vierasta! Hoin itselleni varmaan miljoona kertaa, että se mikä ei tapa, vahvistaa ja että jokainen vaikea tilanne kasvattaa paremmaksi. Onneksi jätin asemalle tulemisen aivan viime tippaan, joten en ehtinyt päästä pakosuunnitelma-asteelle ajatuksissani ennen junan saapumista.

Antoine on siis ranskalainen ja ensimmäiset 15 minuuttia olin hukassa, koska miehen loistava englanti piiloutui vienon ranskalaisaksentin, johon en siis ollut tottunut, alle. Onneksi osaan näköjään nyökytellä ja nauraa typerän hermostuneesti, vaikka puolet puheesta menisikin ohi, ja alkushokin jälkeen aloin päästä jyvälle puheesta, joka siis oli loistavaa ja maustettu vain minimaalisella aksentilla. Ehdimme istua keittiössä juttelemassa ja syömässä kolme tuntia (oikeasti niin kauan!?), kunnes näin ikkunasta valtavan repun kanssa harhailevan miehen. 2/2, Anze on täällä ja kolmen kopla koossa. Anze on slovenialainen ja reissasi Suomessa teatterityönsä ja lomailun puolesta. Mies matkusti Turkuun Hämeenlinnan läheltä Evon kansallispuistosta, jossa oli vaeltamassa edelliset neljä päivää. Jälleen täydellistä englantia ja lähes ilman aksenttia, joten meidän kolmikosta Suomineito oli ehdottomasti heikoin lenkki kielitaidon suhteen, mikä muutaman kerran nolotti, mutta puhumalla kai se vain helpottuu.


Ensimmäinen ilta oli helmi. Istuskelimme vain ulkona, pojat polttelivat tupakkaa ja kaikki tulivat hyvin juttuun. Paniikki iski vasta seuraavana päivänä. Hypin kotona melkein seinille, kun en tiennyt, miten yhdistää kaksi englanninkielistä ventovierasta vierasta, lääkiksen myttyyn mennyt puistopiknik (joka onneksi en mennytkään myttyyn), bileet baarissa, luottokaverin karkaaminen kaupungista ja etkot mahtavien, mutta ei ydinkaveripiirini tyttöjen kanssa. Yhtäaikaa halusin näyttää vierailleni Turkua ja opiskelijabileet, mutta toisaalta olin kauhuissani ajatuksesta, että minun täytyy pamahtaa etkoille kaksi kielimuurin takana notkuvaa sohvasurffaajaa mukanani. Tiesin itse jo panikoidessani, että panikoin turhaan, kuten yleensäkin, mutta jossain vaiheessa kauhun oli purkauduttava. Rauha onneksi laskeutui melko nopeasti, kun vain pääsin ulos neljän seinän sisältä. Minä etkoilen ensin omassa seurassani ja pojat ovat erittäin tervetulleet baariin meidän mukanamme kymmenen jälkeen. Voilá, olipa vaikeaa...

Kolme päivää olivat lopulta menestys, vaikka jännittäjänä etukäteen kauhistelinkin. Minä räpelsin englantini kanssa eteenpäin riittävästi, kaikki oppivat jotain uutta Euroopasta, pääsin esittelemään suomalaista opiskelijabilekulttuuria, tanssimme yhdessä baarissa, kävimme yllätysyöuinnilla ;), pidimme piknikin, ihmettelimme Aurafestien pienuutta (ja Uniikin pienuutta) ja katsoimme Jackassiä. Mikä tärkeintä, selvisimme elossa. En kertakaikkiaan voisi olla itsestäni ylpeämpi: minä selvisin ja minulla oli enimmäkseen todella hauskaa. Tällä hetkellä kolmen raskaan päivän jälkeen joudun kuitenkin myöntämään, että rakastan jokaista rauhallisen rentoa sekuntia täällä omassa tyhjässä kodissani. Yksin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti