tiistai 26. elokuuta 2014

Se on vain kudosta

Pikkutyttönä muistan katsoneeni siskoni kanssa Nalle Puhin seikkailuja 90-luvun lapselle tutulta ja turvalliselta VHS-kasetilta. Kasetilla oli monta lyhyempää Puh-tarinaa ja erityisesti yksi on jäänyt mieleen niin, että vielä vuosia myöhemminkin tarinan hokema putkahtaa mieleen yllättävissä tilanteissa. Pätkässä Nasu katsoo itselleen liian pelottavaa elokuvaa ja elokuvan jälkeen yrittäessään jatkaa tavallista elämäänsä vailla pelkoa, hän hokee se on vain elokuvaa, se on vain elokuvaa. Simppeli tarina simppeleille lapsille.

Nyt vähän isompana lääkärikokelastyttönä olen päivittänyt Nasun hokemaa. Se on vain kudosta, se on vain kudosta, hoin itselleni viime viikolla avaussalissa, kun metallisilla pöydillä lötkötti ihmisen aivoja. HRT kurssiin sisältyy aivojen dissektointiharkka, joka samalla toimii pienenä lämmittelynä syyskuussa alkavalle Anatominen ruumiinavaus -kurssille. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tarkastelimme ihmiskudosta noin laajassa määrin, mikroskoopin alla pyörineitä viipaleita kun ei voi laskea kovin isoiksi eikä niitä käsitellessä voi kokea tutkivansa jotain oikeasti inhimillistä. Koska aivoja kuitenkin on vähän suhteessa lähes kahteensataan vuosittaiseen kakkosvuoden opiskelijaan, tutkiskelimme jo muutaman vuoden opiskelijakäytössä olleita keskushermoston osia, mikä on minusta hämmentävää. Kuinka joskus eläneen ihmisen osa voikaan säilyä niin kauan, vaikka superliemessä lilluukin?


Ensimmäinen lämmittely matkalla kuolleiden ihmisten käsittelyyn koettiin jo ekana vuonna, kun TLRT:n aikana kävimme yhdessä harkassa tarkastelemassa kalloja avaussalissa. Tilanne oli vaikuttava. En ollut ikinä käynyt avaussalissa, nähnyt oikeasti niitä viemäröityjä metallisia pöytiä, joille ruumis asetetaan tutkittavaksi. Pöydät salin reunoilla ovat täynnä tarvikkeita, joita tarvitaan hengettömän ihmiskuoren sisään pääsemiseksi: sahoja, vasaroita, veitsiä ja pinsettejä. Kuoleman tutkimisen käytännöllisyys on hämmentävää. Avarassa ja tehokkaasti valaistussa huoneessa, jonne kuljetaan pukuhuoneiden kautta suojatakkiin, -tossuihin ja -hanskoihin pukeutuneena, on viisi tai kuusi karua metallipöytää ja sivupöydät täynnä rajuja työkaluja sekä anatomisia kuvia. Täällä tehdään töitä ja opiskellaan, kuten missä vaan luentosalissa, vaikka oppimisvälineinä ovatkin tästä maailmasta poistuneet lajitoverit. Siihen tarvitaan valoa ja välillä jopa sahaa.
Olin lukion aikana sairaalassa kesätöissä ollessani päässyt käymään pikaisesti pienellä ruumishuoneella, mutta avaussalin yhdellä seinällä seisovat kylmäkaapit olivat silti avauspöytien ohella jyhkeä näky. Oli hurjaa oivaltaa, että jokaisella kylmällä pedillä kaapissa pötköttää joku, josta on jäljellä enää eloton kuori ja nimilappu kylmäkaapin ovessa. Kuolemasta täysin vieraantuneelle 2010-luvun nuorelle aikuiselle se on iso kokemus, en huijaa.

Kun kuoleman tutkimisen fyysinen paikka oli ennestään tuttu, oli HRT:n aivoharkassa mahdollisuus tunnustella omia fiiliksiä kuolleen ihmisen fyysisyyden kohtaamisen suhteen. Veikkaan, että sitä ei vain voi ennustaa, miten suhtautuu ruumiin näkemiseen ensi kertaa. Jos jo avaussali itsessään sai kehossani aikaan pistelyä ja vähän outoa oloa, en osaa yhtään arvailla, mitä koen, kun pedillä makaa kuollut ihminen. Aivojen kanssa tilanne oli yllättävän helppo, koska pääkopastaan irrotetuissa aivoissa ei ole jäljellä mitään näkyvää inhimillisyyyttä. Karusti kyllä ne ovat vain aivot pöydällä, vaikka joskus aiemmin samat poimut ovat määritelleet jonkun ihmisen koko persoonallisuuden, älykkyyden ja tunteet. Nyt jäljellä on enää fyysisyys ja hyvin täsmälliset rakenteet, jotka näyttävät samoilta, vaikka ajattelijansa olisivat olleet kuinka erilaisia. Se on minusta yhtä aikaa sekä lohdullista että surullista.


Olen jo läpi käymistäni kokemuksista sekä vielä edessä odottavista haasteista avaussalissa todella onnellinen. Aivojen tutkiminen kädestä pitäen oli hermostokurssin tähän mennessä paras oppimistilanne. Ei ole valetta, että asiat on helpompi hahmottaa, kun ne näkee oikeasti eikä vain kirjan litteillä sivuilla. Sanotaanko vaikka näin, että kun on kerran työntänyt sormensa lateraalisiin aivokammioihin, niitä on vaikea unohtaa.

2 kommenttia:

  1. Oi kuulostaapa jännältä :o Mut ihan tosi mielenkiintoisesti kirjotettu teksti, oli kiva lukee! :)

    VastaaPoista