torstai 25. syyskuuta 2014

Anatominen ruumiinavaus

2/3 kolmesta avauksesta on nyt takana ja maanataina odottaa vielä viimeinen kolmannes minun osaltani. Eilen olin vapaaehtoisena avaamassa selkää ja tänään oli oman ryhmäni pakollinen avaus niskasta ja kaulasta. Joka ryhmällä on siis yksi pakollinen tietyn summittaisesti arvotun rakenteen avaus, josta tehdään seminaariesitelmä, ja lisäksi muiden pakollisiin avauksiin sai ilmottautua ylimääräiseksi, plus mielenkiintoisista aiheista järjestetään kokonaan ylimääräisiä avauksia, joista yhteen sai ilmoittautua. Näin keskiverto-opiskelijalle kertyy kurssin aikana siis kolme avausta. Itselleni selkä+selkäydin, niska+kaula ja vatsaontelo+tyräportit.

Miltä se tuntui? Viiltää superterällä scalpellilla vainajan ihoa ja tutkia, mitä alta löytyy. Täytyy myöntää, että alkuun aika hurjalta. Olin oman ryhmäni ainut ensikertalainen, muut olivat olleet tositoimissa jo aikaisemmin, joten tyydyin aluksi vähän himmailemaan ja vain vilkuilemaan muiden toimintaa. Ruumiin ja työkalujen käsittelyä lähinnä, mutta myös fiiliksiä alla avautuvasta näkymästä. Onko tuo viiltojäljestä puskeva neste normaalia? Miltä ihon alla tavallisesti näyttää? Käykö formaliinin haju muiden nenään?
Ihan alkusekunneilla putosin kuitenkin rytinällä jäiseen veteen, koska vainajamme makasi selällään ja meidän täytyi nimenomaan päästä tutkimaan selkää, joten vainaja täytyi saada mahalleen. Ensimmäinen kosketukseni ruumiseen siis oli vahva ote kyljestä/käsivarresta ja pyöräytys mahalleen, mikä oli kyllä rajua ensikertalaiselle. Formaliinissa säilyneen ruumiin iho oli liukas, paksu, jähmeän kova ja rasvaisen tuntuinen, enkä kyllä voi sanoa nauttineeni ensikosketuksesta, koska se tuli niin rytinällä. Noniin hänet täytyy kääntää, tartu Krista tuosta ja työnnä vastaan niin me käännetään täältä. Joo....

Pikkuhiljaa rohkaistuin, kun näin, että jo tehtyä työtä on vaikea tuhota, jos vain etenee hitaasti, varsinkin selän kohdalla, jossa rakenteet ovat isoja. Tänään niskan ja kaulan parissa meno oli toinen. Himmailin roimasti, koska pelkäsin tuhoavani muiden kovan työn muutamalle saksen liikkellä, koska lihaskerrokset olivat olemattoman ohuita ja niitä oli todella vaikea saada eroteltua kerros kerrokselta, vaikka olisi minua taitavampikin saksenkäyttäjä. Loppujen lopuksi saimme kuitenkin esiin kauniin niskarusetin, minkä näkeminen oli yhtä valaisevaa kuin selän isojen lihastenkin: ne oikeasti näyttää samalta kuin kirjoissakin! Selän parissa oli paitsi antoisampaa myös niskaa helpompaa työskennellä ryhmänä, koska selkä on iso. Viidelle ihmiselle löytyi kaikille jotain tekemistä, kun taas niskassa muutama työskenteli ja loput katselivat työn etenemistä, mistä en valita siitäkään, koska pieni etäisyys vainajan hiusten peittämään takaraivoon tuntui ihan hyvältä.

Henkisellä tasolla pärjäsin touhusta ehjänä. Monesta kohdasta jo avattujen formaliinivainajien kohdalla tunteet on helppo siirtää syrjään, koska vainajat näyttävät hyvin vahamaisilta, nukkemaisilta. He näyttävät todella ei-eläviltä. Kukaan tuollaisen ulkonäön omaava ei voisi kävellä kadulla vastaan, vaikka toisaalta kuitenkin he ovat ihmisiä niinkuin vain ihmiset voivat olla. Menee nyt todella epäselväksi, mutta tarkoitan, että näiden vainajien kohdalla on helppo vetää raja meidän elävien ihmisten ja noiden kuolleiden ihmisten välille. Molemmat ihmisiä, mutta aivan eri näköisiä.
Kyllä tilanne muutaman kerran tietysti pysäytti miettimään asiaa tarkemmin. Kumihanskaisten käsieni alla on toinen ihminen, joka on kävellyt, hengittänyt, rakastanut, sairastanut ja nauranut aivan kuten minäkin, mutta nyt tästä ihmisestä on jäljellä vain tyhjä kotelo, jota minä tutkin veitsen kanssa, josta minä irrotan osia nähdäkseni mitä niiden alla on, ja jonka selkärangan palasta minä tutkin kädessäni. Kyllä se pysäyttää hetkeksi, kunnes muistaa, että oikeasti nämä ihmiset ovat jo jossain kaukana poissa.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Eksynyt oon, vakuutusviidakkoon!

Tämä aikuista leikkiminen on rankkaa. Jos kukaan muu ei ole huomannut niin ihan tiedoksi, että vakuutusfirmoja on Suomenkin kokoisessa maassa aivan liikaa. Varsinkin, kun jokainen tarjoaa hiukan eri tyyppisiä vakuutuksia, hiukan eri korvaussummilla ja hiukan eri omavastuuosuuksilla, ja tilanteesta yrittää ottaa selkoa akateemikkoavauton nuori nainen, joka ei tiedä vakuutusbisneksestä yhtään mitään. Tämäkin on ollut sarjassamme projekti, jota olen lykännyt ja lykännyt, kunnes päätin, että tämä viikko on oleva vakuutusviikko ja homma on hoidettava tämän arkiviikon aikana. Ylipäätään tälläiset aikarajat helpottavat soittelijaujostelijan elämää, koska ennen aikarajan päälle hönkimistä saa luvan kanssa ajatella kaikkea muuta, koska ikävälle tehtävälle on kuitenkin jo suotu ajatus ja se on aikataulutettu tapahtumaan.

Monimutkaista elämäni vakuuttamisesta tekee se, että minut on tapaturmavakuutettu ilmeisesti melko hyvin ehdoin vanhempieni kautta eli kaipailisin vain koti-, matkatavara- ja matkahenkilövakuutusta. Vakuutusyhtiöt kuitenkin ovat aistineet meidän avuttomien nuorten tuskan ja kehittäneet nuorille edullisia vakuutuspaketteja, joissa vakuutetaan nuoren koti, matkat, matkatavarat ja tapaturmatilanteet samalla kertaa eli minun tapauksessani saisin tapaturmailla oikein kahden vakuutusyhtiön edestä, jos paketin ottaisin. Ihana ongelma onkin, että vakuutusyhtiöt tarjoavat noita paketteja meille nuorille aikuisille melko edulliseen hintaan ja helpolla, kun taas yksittäisten vakuutusten kerääminen tuntuu vaikeammalta. Minusta (vakuutusasioista mitään tietämättömän) ainakin 149 euroa koko roskasta per vuosi on aika vähän ja vain muutaman ihanan yksinkertaisen klikkauksen takana.


Helppous olisi ihanaa, mutta vakuutusyhtiöiden valtava määrä sekoittaa jo ennestään vakuutusbisneksestä hämmentynyttä päätäni. Olisiko väärin valita OP Pohjola vain sen takia, että olen heidän asiakkaansa jo ennestään plus heidän nettisivunsa olivat ehdottomasti parhaimmat? Erilaiset talotyypit oli piirretty omiksi nappuloikseen, joista sai valita, samoin kuin vakuutettavat asiat! Kliks matkalaukku, kliks talo ja kliks kerrostalo, hihii. Luulen, että näin tehty päätökseni kuuluisi näitä perusteluja ei esitellä vanhemmille -koppaan, mistä päästään taas tähän ongelmaani tehdä omat päätökseni itse. Pelkään mokaavani vakuutuksen valinnan, valitsevani vääriä omavastuuosuuksia, vastuuosuuksia ja vakuutustyyppejä, joiden myötä olen lirissä, kun jotain sattuu. Pelkään myös, että vakuutusyhtiön tädit ja sedät käyttävät tyhmyyttäni hyväksi ja kiristävät minulta ylimääräistä turhasta. Äh. Kuitenkin haluaisin hoitaa tämän itse apua kysymättä.

Huomisesta aamupäivästä on tuleva rankka, koska olen asettanut aikarajaksi projektin aloittamiselle huomenna kello 12.15 alkavan luennon. Siispä ajoissa ylös, relaksoiva kuppi kahvia, iphone kouraan ja olemaan tyhmä. Yöks...

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Uudet tuulet

Blogger ei onneksi tee elämästä liian helppoa. Tylsäähän moinen olisi, joten olen oikeastaan ollut onnekas saadessani hakata tulikuumaksi lämpenevää tietokonetta sylissäni viimeiset viisi tuntia blogin ulkoasua muuttaessani. Myönnetään, että välissä skypetin Jarkon kanssa, tein ruokaa ja söin ruokaa, mutta henkisesti olin edelleen jumissa tässä roskassa. Huvittavinta tietysti on se, ettei ulkoasu miellytä minua täysin vieläkään, mutta näillä koodaustaidoilla en pysty parempaan, vaikka haluaisinkin.
Menee varmasti hetki ennen kuin itsekään totun tähän uuteen lookkiin, mutta tällä hetkellä olen niin lähellä tyytyväistä kuin mahdollista. Hiukan vaaleampaa, viileämpää ja selkeämpää. Täysin päinvastaista, mitä ulkomaailma tulee seuraavina kuukausina tarjoamaan, kun taivas alkaa oksentaa niskaan räntää, märkä asfaltti imee yksinäiset maanpinnalle eksyneet valonsäteet ja routa tappaa viimeiset muistot kesästä. Samalla tavalla väärinpäin kävi muuten kodin sisustuksen kanssa. Tavallisesti verhot vaihdetaan synkempiin syksyn hiipiessä, mutta minä repäisinkin esiin kermanvaalean sohvan ja ripustin ikkunoihin mustavalkopinkit verhot. Jatketaan siis samalla linjalla täälläkin. Feels good man!


Ikävä

Nyt, kolmen ja puolen viikon jälkeen, ikävä on viimein täällä. Minulla on kovasti ikävä poikaystävääni. Pää on vihdoin oivaltanut, että tämä reissu taitaakin kestää totuttuja Kuopio-reissuja pidempään, eikä enää elättele ajatuksia, että pian toinen jo tulee kotiin, ottaa syliin, pussaa nenänpäähän, silittelee hiuksia, nauraa kanssani ja valittaa illalla, ettei vielä nukuta, kun minä haluisin jo hipsiä nukkumaan. Ei tule tapahtumaan. Ei vielä seuraaviin kolmeen kuukauteen. Tietysti, jos kaikki maailmanpolitiikassa sujuu kuten pitääkin, minä lennän Koreaan tasan yhtä pitkän ajan päästä kuin Jarkon lähdöstä nyt on, mutta koti pysyy autiona rakkaudesta jouluun saakka.


Vaikeinta onkin juuri kodin kodittomuuden tunne. Minun kotini on ollut turvallinen paikka, jossa minua rakastetaan, jossa voin jutella kaikesta, nauraa yhdessä, olla aloillaan toisen lähellä ja tuntea, etten tarvitse hetkessä mitään muuta kuin minulla jo on. Nyt koti on edelleen turvasatama, mutta kuitenkin toisaalta niin tyhjä. Elän samanlaista elämää kuin ennenkin, mutta mikään ei kuitenkaan tunnu samalta vaan jotenkin tyhjemmältä. Kuviosta puuttuu jokin palanen, joka täydentäisi hetket kokonaiseksi elämäksi.
Olen kuluneiden kolmen ja puolen viikon aikana viettänyt mahtavia hetkiä ystävieni kanssa ja viikot ovat saaneet minut muistamaan, kuinka tärkeää on omistaa ystäviä ja viettää aikaa heidän kanssaan. Se on jotain, josta haluan pitää rakkauden palatessakin aiempaa tarkemmin kiinni. Olisin tullut varmasti jo seinähulluksi, jos elämäni olisi kutistunut vähäisten luentojen ja jumppien välillä juoksemiseksi, joten iso kiitos kaikista pienistäkin illanistujaisista, joihin olen saanut ottaa osaa. Toisten seurassa on helppo unohtaa se onttous, jonka Jarkon puuttuminen saa aikaan ja keskittyä vain siihen, että nämä ihmiset ympärilläni hymyilevät ja pitävät läsnäolostani. Joku muukin nauttii seurastani ja minä nautin heistä! Ilokseni olen löytänyt kivaa puuhaa kaikille viikonlopuille lokakuun loppuun asti, joten viikot tulevat jäämään taakse vauhdilla, mutta myös hymyillen.
 

Henkinen ikävä on pahinta, mutta viime päivinä olen alkanut kaivata yhä enemmän myös toisen läheisyyttä. Enkä nyt tarkoita seksiä vaan nimenomaan kaikkea muuta läheisyyttä. Sänkyseuraa löytää varmasti jokaisista opiskelijabileistä, mutta oikeaa läheisyyttä ei saa niin vain. Kaipaan halauksia, suudelmia, toisen tuoksua, silittämistä, nenän työntämistä toisen kaulalle, toisen ihon tunnetta, kädestä kiinni pitämistä ja tunnetta, että tuo vieressä seisova mies on minun ja rakastaa minua joka solullaan. Kaipaan toisen katsetta baarin toiselta puolelta ja vyötärön ympäri pyörähtävää kättä ihmisjoukossa kävellessä. Niitä pieniä asioita, jotka muistuttavat, että hei sinä siinä, sinä olet minun. Koska minä olen.

perjantai 19. syyskuuta 2014

Seinään juoksu kannattaa

Saattelin eilen saksalaisen couchsurffing-vieraani Onnibussiin (olen markkinoinut halpisfirmaa kaikille surffareille!) ja sain hymyillä, että kyllä taas kannatti. Ahdisti, pelotti, jännitti ja kadutti etukäteen, mutta nauratti, hymyilytti ja riemastutti visiitin aikana ja jälkikäteen. Minulla ja Vickylla synkkasi heti eikä yhteiselo tuntunut kummankaan mielestä couchsurffaukselta vaan lähinnä siltä, että kaveri olisi kylässä. Kiertelimme jokirantaa iltahämärässä, istuimme kahvilassa kahvikuppiemme ääressä jutellen, shoppailimme vähäsen, fanitimme Solosta ja Kosolaa melkein eturivissä Aurasoutujen jatkoilla ja istuimme monta tuntia olohuoneen lattialla niitä näitä jutellen. Ja minä en todellakaan kykene ylläolevaan rentouteen ihan kaikkien kanssa vaan seurassani on oltava todellinen timatti, että moiseen pystyn.

                                

Tämä on sarjassamme niitä kokemuksia, joita ei tapahdu minulle. Samanlainen tapaus kuin se tuntematon jyväskyläläinen nuorimies Matkakeskuksessa. Niin ei vain tapahdu! En minä nauti tälläisistä hetkistä enkä pysty olemaan rento oma itseni ventovieraan saksalaisen kanssa! Melkein pompin eilen kotiin saattoreissulta, kun tajusin, että kyllä tämä vain tapahtui minulle ja minä olin se toinen osapuoli kaikkia noita kivoja hetkiä kokemassa.

                    

    

Sain Vickyltä kivojen hetkien lisäksi myös fyysisiä lahjoja. Kahdenlaista Kinder-suklaata ja Hampuri-pussukan. Mikään ei olisi voinut riemastuttaa minua pienenä darra-aamuna enemmän kuin nuo maailman parhaat suklaat, jotka käteeni ojennettiin yöllä baarista kotiuduttuamme. Suuremmille tahoille kiitos saksalaisista couchsurffaajista <3 Minulle tuli Vickysta mieleen aivan yksi suomalainen hyvä ystäväni. Alkuunkin molemmilla on ihanasti pisamia ja punapigmenttiä, mutta myös samanlainen asenne elämään. Kaikkea kannattaa rohkeasti kokeilla. Toisille ihmisille kannattaa olla hyvä ja kohtelias. Asiat, jotka luvataan hoitaa, todella hoidetaan. Elämän tarjoamat haasteet täytyy ottaa nimenomaan haasteina, ei esteinä, eikä koskaan saa jumahtaa paikalleen. Elämässä kannattaa nauraa paljon.

"Never stop travelling.
Never stop fighting challenges.
Never stop being you."
- Vicky

Seuraavilla vierailla on aika kova homma pistää paremmaksi.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Askele askeleelta

Varokaa vain Harry Potter ja te mystiset Tylypahkan vaunuja vetävät hevoset, minä näen teidät nyt. Salaperäisyytenne on mennyttä. Nyt olen nimittäin nähnyt vainajan ja itse asiassa useammankin, joten yhdenlainen mystinen raja elämän ja kuoleman välillä on ylitetty, mutta tosi asiassa olen täsmälleen se sama ihminen kuin eilenkin tähän aikaan. Ruumiin näkeminen ei ollut järkyttävää, ei pelottavaa eikä rumaa. Kliinisessä sairaalan avaussaliympäristössä en voi väittää sen olleen luonnollistakaan, mutta se oli kuitenkin rauhallista ja jopa arkipäiväistä. Eivät ne ihmiset todella enää olleet ihmisiä, vaan pelkkiä tyhjiä kuoria, anatomisia rakenteita vailla syvempää ihmisyyttä. Ne ihmiset olivat jo poissa. Meille vainajia henkilökohtaisesti tuntemattomille opiskelijoille pedeillä lepäävät olivat vain fyysisiä ruumiita, vaikka tietysti läheiset näkisivät vainajan fyysisyydenkin tärkeänä osasena heille rakasta ihmistä. Kuitenkin tuo ruumiin puhdas ruumillisuus tuntui jotenkin lohdulliselta: ei tuo tyhjä ontelo voi olla kaikki mitä kuolema on vaan on oltava jotain enemmän.

Hiljaiseksi tilanne kuitenkin veti. Meitä oli salissa ehkä 25 opiskelijaa ja seuranamme täydellinen hiljaisuus. Vaikka kuoleman ei mystistä pitäisikään olla, niin kyllä se vain hiukan on ja kuolleen ihmisen näkeminen ensimmäistä kertaa on mykistävää. Tilanteeseen sekoittuu jännitystä, kunnioitusta, ehkä pelkoa ja jopa häpeää, koska omaa reaktiota peitteen alta paljastuvaan vainajaan ei voi ennustaa. Yllätyksekseni se ei tuntunut kuitenkaan oikein miltään. Opettajamme poisti peitteen kolmen vainajan kasvojen ja yläruumiin päältä, mutta ei tämä maailma romahtanutkaan siihen vaan kello jatkoi tikittämistään eteenpäin ja miljoonat ihmiset ympärillämme jatkoivat töitään entiseen tapaansa tuosta hetkestä mitään tietämättöminä. Muutaman kerran huomasin tyyneydestäni huolimatta ylitarkkailevani itseäni: Pyörryttääkö minua nyt? Apua entä jos pyörryn! Kääk eihän niin voi käydä, koska ei tämä nyt niin oudolta tunnu. Mutta kun tuijotan tuohon yhteen pisteeseen ja oikein ajattelen niin kyllä minua taitaa hiukan huipata! Tässä vaiheessa ravistelin itseäni henkisesti, että hei haloo, jos ei pyörrytä niin ei pyörrytä ja anna asian olla, äläkä tee itsellesi tekemällä tehden huonoa oloa. Ja kas kummaa "pyörrytykseni" katosi samantien.

Jännitin hiukan myös avaussalin hajua, koska paljon puhutaan kalman hajusta ja ihan luonnolliselta ajatukselta tuntuisi, että kuollut ihminen haisee joltakin. Ensimmäisillä askeleilla sisään saliin tullessa hengitin muutaman kerran varovasti sisään ja totesin, että ehei täällä ei haise miltään. Tietysti tilanne tulee luultavasti muuttumaan, kun todelliset avaukset alkavat, mutta ainakaan vielä nuo formaliinissa säilötyt vainajat, ehjinä levätessään, eivät haisseet miltään, mikä osaltaan teki kokemuksesta varmasti helpomman. Kävelimme kuitenkin kierroksellamme oikeuslääketieteen avaussalin ohitse, jossa oli avaus käynnissä, ja silloin huomasin, että ilma ei enää ole täysin hajuton, ja muutaman metrin ajan halusin jättää syvät sisäänhengitykset väliin, ettei yhdelle päivälle osu liiaksi suuria juttuja. Yksi aisti kerrallaan sinuiksi kuoleman kanssa ja eilen oli vasta näön vuoro.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Vainaja eli ruumis eli kuollut ihminen

Huomenna kello yhdentoista jälkeen olen muuttunut nainen. Huomenna kello yhdentoista jälkeen olen nähnyt kuolleen ihmisen, olen nähnyt ruumiin.
Aihe on viimeiset pari viikkoa leijunut meidän kurssin keskuudessa hyvin aktiivisesti, kun avauksia on varailtu ja AR-kurssin (anatominen ruumiinavaus) avausluentokin pidetty. Tänään, päivää ennen ensimmäisiä tositoimia, lukkariin oli merkitty Kuoleman kohtaaminen -keskusteluseminaari, joka hurjasta etukäteismarkkinoinnista huolimatta jäi hiukan pettymykseksi. Iso osa kahden tunnin seminaarista meni uskontotutkijan monologiin kuoleman irtautumisesta nyky-yhteiskunnasta, mikä on minusta kyllä myös valtavan mielenkiintoista (katsoin juuri kuukausi sitten Yleltä Kuoleman monet kasvot -dokkarisarjan, jossa aihetta käsiteltiin), mutta ei tilanteessa, jossa minua odottaa huomenna juurikin kuoleman fyysinen osa kylmällä metallipedillä. Olisin halunnut kuulla konkretiaa kuolleen ihmisen kohtaamisesta. Miltä tuntuu nähdä kuollut ihminen? Miltä lääkäristä tuntuu, kun potilas kuolee? Miltä kuollut näyttää suhteessa elävään? Miltä ruumiin iho tuntuu? Miltä tuntuu ensimmäistä kertaa koskea kuollutta? Halusin ihmisiä puhumaan ihmisyydestä.

                            

Ihmisyyteni jännittää minua ja toisaalta myös nolottaa. Haluaisin kyetä elämään 1900-luvun alun ajatusmaailmassa, jossa kuolema oli osa elämää ja keskellä elämää. Lapsia syntyi, lapsia kuoli, aikuisia kuoli, vauvoja kuoli ja vanhuksia kuoli. Nykyäänkin lapsia syntyy, lapsia kuolee, aikuisia kuolee, vauvoja kuolee ja vanhuksia kuolee, mutta ei meidän silmiemme alla vaan sairaaloissa tai traagisissa onnettomuuksissa. En haluaisi myöntää menettäneeni otteen ihmisyyteeni, mutta olenhan minä. Minun maailmassani vain synnytään, kuolema on kaukaista, ahdistavaa ja piilotettua. Kuolema ja kuolleet ovat kaukana poissa. Paitsi huomenna ja tulevissa avauksissa, joissa kuolleet ovat kumihanskan paksuuden päässä sormieni alla.

Koen olevani todella etuoikeutettu koulutukseni aikana näkemään koko ihmisyyden skaalan syntymästä kuolemaan ja ruumiin käsittelyä vielä kuoleman jälkeenkin, mutta arvostuksen määrä ei vähennä kokemuksen suuruutta. En jännitä pelkästään vainajien fyysisyyttä vaan ennen kaikkea omaa tunnettani ja reaktiotani. Voinko pahoin, heikottaako, häpeänkö oloani, osaanko toimia järkevästi vai tuntuuko tilanne edes oudolta... Ja teenkö ylipäätään kärpäsestä turhaan härkäsen vai saako tätä aihetta pohtia näin huolella? Koska varmaahan on vain, että jokainen täältä lähtee, joten eikö ole noloa pitää tätä jotenkin isona juttuna?

Olen niin innoissani...

Minulla tasan puoli tuntia aikaa hengähtää ennen uutta suurta koitosta. Olen taas haastamassa itseäni ihmisenä ja kotiini on tulossa saksalainen couchsurffaaja. Samoin kuin viimeksikin olen viimeiset pari päivää huokaillut, että mitä ihmettä miksi teen tätä, vaikka tiedän että tämä vain ahdistaa. Viikonloppuaamuina sain herätessä ihan fyysisiä jännitysväristyksiä pitkin kehoa, kun tajusin, että maanantaina taas mennään. Eilen junamatkalla huokailin ahdistustani nykyajan terapiatuolissa biologien ryhmäkeskusteluun ja sain jopa vastauksen miksi-kysymykseeni:

"Oot rohkea K!"


Näyttää hyvältä noin kirjoitettuna. Olisin vain oikeastikin, mutta tällä hetkellä on tyydyttävä tähän näyteltyyn rohkeuteen ja mentävä pää edellä päin seinää. Ehkä tarpeeksi monen esityksen jälkeen rooli jää jonain päivänä kunnolla päälle ja löydän rohkean todellisen minäni. Sitä ennen keskityn tsemppaamaan itseäni hokemalla, että jos kerran olen selvinnyt yksin kahdesta couchsurffaajamiehestä kolmen päivän ajan, kyllä minä yhdestä kivanoloisesta 23-vuotiaasta saksalaisnaisestakin selviän. Varsinkin, kun aion viedä hänet tänään illalla TLKS:n leffailtaan ja keskiviikkona Auransoutuihin, joissa paikalla on paljon seuraa pelastamassa minut vaivautuneisuuskohtauksilta. Että näin rohkea K.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Nimeni on martta.

Ylitin ja alitin itseni saman päivän aikana. Yritän näin ennen yöunia keskittyä vain ylittämiseen, koska alittaminen on toivottavasti vielä paikattavissa huomenna, sillä tenttihän on vasta torstaina. Aikaa siis riittää.

Aloitin aamun kunnon truebiologihippeilyllä: tein hilloa. Elämäni ensimmäinen hillosatsi ja vielä toisten ylimääräomenista eli voisinko tätä maapalloa vielä enempää pelastaa. Kilo omppuja, 3dl kissojen ja koirien kanssa metsästettyä hillosokeria, kaikkiaan tunti aikaa ja tsädääm nyt minulla on kaksi ilmatiivistä (kannet painuivat alas) purnukkaa omenasosetta jääkaapissani. Hiukan löysäksi hilloni jäi, mutta mieluummin niin kuin, että olisin saanu kaksi purkkia tahmaisen hyllyvää marmeladia, jonka pelkkä rakenne, suutuntumasta edes puhumatta, saa minut voimaan pahoin.


Koska truemarttabiologilääkisläiselle ei riitä pelkkä hilloilu, täytyi muutkin oivan emännän kädentaidot tietysti huomioida. Siispä askartelemaan. Syyskuu on yksi painajaiskuukausistani, koska molempien mummojeni synttärit osuvat kuun alkuun ja kumpikin tietysti ansaitsee itsetehdyn onnittelukortin postiluukkuunsa. Tähän projektiin tuhlautui suunnitteluineen ja toteutuksineen toinen tunteroinen ja ylikin, koska kirjoitin kummallekin vielä henkilökohtaiset kirjeet korttien mukaan.

                          

Pelasta maapallo, check! Tee mummot iloiseksi, check!

Koska tässä vaiheessa kello tikutti jo reippaasti yli puolenpäivän, alkoi ahkeralla emännällä olla nälkä. Onneksi truemmammalla on aina jääkaapissaan porsaan sisäfilettä ja kaverilta edellisiltana sattumalta lainattu lihanuija, joten eikun siivoamaan lihaa ja nakuttamaan täydellisiä pihvejä marinoitumaan. Saatoin ehkä olla liian nälkäinen ja ylpeä saavutuksestani arvioimaan tilannetta kriittisesti, mutta joudun väittämään, että söin elämäni parhaan possupihvin omassa keittössäni tänään noin kello kolme. Oliiviöljy-sitruuna-currymauste-cayenne -marinadissa muhinut täydellisesti paistunut liha seuranaan riisiä ja salaattia. Marttailuni saavutti kliimaksinsa, ahh.

Ps. Lähikirjastoreissulla keräsin vielä Turun kaupungin ylläpitämältä auringonkukkapellolta mukaani vesisateessa riututuvan kukkayksilön koristamaan kotiani, joten kai ansaitsen muutaman hippipisteen lisää.


maanantai 8. syyskuuta 2014

Erossaolomusiikkia

Meinasin kirjoittaa aluksi 'eromusiikkia', mutta kavahdin välittömästi sanan kohtalokkuutta. Ei sentään eroa, vaikka erossa ollaankin. Siispä erossaolomusiikkia.

Meidän parisuhteessa toinen on kovan luokan musadiggari jokaisella mahdollisella tavalla, musiikkia täytyy kuunnella, tehdä, keräillä ja tuottaa, kun minä taas avaan radion ja olen elämääni tyytyväinen. Tietysti minulla on omat suosikkini, joita olen levyhyllyynkin kerännyt, mutta minkäänlainen intohimo musiikki ei minulle ole, ja olenkin melko joustava meillä soivien musiikkivalintojen suhteen. Inhoan avoimesti raakaa murinaa ja överimasentunutta gangstasuomiräppiä, (jotka molemmat siis ovat Jarkon suosikkeja) mutta levyhyllyn jakava asuinkumppanini onneksi tuntee inhokkini ja onneksi useimmiten kiertää ne. Vastavuoroisesti minä olen pidättäytynyt övereimmän bändi-ihastukseni, The Arkin, kuuntelusta viimeiset kolme vuotta, koska glamrock on jotain liikaa Jarkon ymmärrykselle. Jäljelle jää siis levyhyllyn jatkuvasti laajeneva easylistening-sarja, jonka valikoimasta kumpikin tykkää: Skandinavian music group, XX, Samuli Putro, Zen cafe, Pmmp, Ultra bra, Death cab for cutie jne. Moniin noista artisteista ja bändeistä liittyy vahvoja muistoja meidän alkuajoilta, kun monena iltana/yönä istuskeltiin viinistä ja toisistamme humaltuen "piknikillä" Jarkon huoneen lattialla ja taustalla soi ylläolevia artisteja sisältävä soittolista <3 Samaan sarjaan, ihanat ja muistoja mieleentuovat, osuu myös Eva&Manu, jotka ponnahtivat joitakin vuosia sitten Feet in the water -biisillään radiomaailmaan ja sitä kautta minun tietoisuuteeni. Tunnistin mahtavan easylistening, mutta ei silti aivoton -konseptin välittömästi ja yllytin Jarkkoa etsimään lisää Eva&Manua netistä. Muutaman biisin EP vakuutti minut edelleen ja vuoden 2012 joulukuussa ostin Jarkolle synttärilahjaksi liput Turun keikalle, josta ostimme atisteilta itseltään kokopitkän levyn nimmareineen. Siitä lähtien Eva&Manu on ollut meidän yhteinen muistomme.


Noin viikko sitten elettiinkin jänniä aikoja, kun kaksikon kakkosalbumi julkaistiin. Kuinka ensimmäisen teemalevyn akustinen herkistely muutetaan joksikin uudeksi? Ensisinkku Cinnamon Hearts ihastutti minua, mutta huolestutti Jarkkoa. Tässä havaitsemme muuten meidän merkittävimmän eromme musiikkijutuissa. Minä, Posteljoonan, Robinin ja Karri-koiran fanina, haluan musiikin kuulostavan iloiselta. Aivan sama miten synkistä asioista lauletaan, jos rytmi vain on iloinen, loistavana selventävänä esimerkkina Jätkäjätkät. Haluan kyetä hymyilemään musiikkia kuunnellessani sen sijaan, että tuntisin välitöntä kiusausta viiltää ranteeni auki. Jarkko taas on immuunimpi synkistelylle ja synkeys onkin usein vain plussaa. Evan&Manun kohdalla ei voida puhua synkeydestä, mutta herkästä melankolisuudesta kuitenkin, ja tuon aiemmin hyvin selkeän haikeuden puute Cinnamon Heartsissa sai Jarkon vähän kavahtamaan. Onneksi turhaan.

                 
                               Kuva: http://warnermusiclive.fi/artistit/eva-manu/

Uusi levy Cinnamon Hearts on nimittäin timantti. Akustinen soittelu-lauleskelumeininki on jalostettu tyylillä miehen ja naisen yhä herkäksi, mutta välillä karummaksikin lauluksi. Eurooppaa tallaavista hippihipstereistä on vähän kuin päivitetty cooleja kaupunkihipstereitä, näkeehän tuon jo kansitaiteistakin. Taustalla ei enää soi vain matkan varrelle osuneesta ladosta kaivettuja perussoittimia vaan epämääräisempiä tietokoneella luotuja ääniä, kilahduksia ja kolinaa, mikä tekee musiikista mielenkiintoisen urbaania ja siirtää Evaa&Manua pelkästä herkistelystä tyylikkääseen, ja minusta Suomessa ennenkuulemattomaan, suuntaan. Mieleen tulee välillä vahvasti The XX, mikä ei ole paha laisinkaan, oikeastaan totaalisen päinvastoin. Tietysti kuuloalueeni on kapea ja totaalisen mainstream, mutta ainakaan minun korviini valtavirta ei ole tarjonnut vastaavaa kotimaista musiikkia, joten nyt ollaan tuoreuden juurilla. Cinnamon Hearts on aivan varmasti tuleva ilmestymään levyhyllyymme tulevaisuudessa myös fyysisenä kappaleena, sen verran ihastunut olen.

Positiivista äänimaailman monipuolistumisessa aiempaa karheammaksi, on myös se, ettei minun nyt yksin ollessani tarvitse joka kerta Cinnamon Heartsia kuunnellessani itkeä itseäni uneen ikävissäni, vaan voin keskittyä ikävöimään rakentavasti. Juujuu rakastan ja ikävöin, mutta voin silti hymyillä.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Sitä ajan määrää

Olen nyt pitänyt Yo-kylän kaksion seiniä yksin pystyssä 10 päivää. Palaan yksinelon syvempään psykologiseen puoleen myöhemmin, kunhan tämä alkaa oikeasti tuntua rajusti pahalta, mutta nyt ajattelin pohtia tätä positiivista ajan ylimäärää, jota tuhlata elämänlaatua kohottaviin toimiin. Opiskeluun panostaminen tulee kohottamaan elämänlaatuani viimeistään viiden vuoden päästä ja yliopistoliikunnassa juokseminen toivottavasti kohottaa vähän joka paikkaa nopeamminkin kuin viidessä vuodessa. Toisin sanoen minulla on jatkuvasti aivan liikaa aikaa, ja (pelkän) kattoon syljeksimisen sijaan olen viimeisen viikon yrittänyt työntää sitä minua enemmän hyödyttäviin aktiviteetteihin. Yo-liikuntantarra opiskelijakorttiin ja menoksi siis.

Tänä syksynä päätin aloittaa terveen elämän 1.9., joka loistavasti osui maanantaille ja oli samalla yliopistoliikunnan aloituspäivä. Tähdet siis oikeassa asennossa aloittaa miljoonatta kertaa suuri elämänmuutos. Tällä kertaa minulla on kuitenkin uusi ase: ylimääräinen aika ja sylin puute. Kukaan ei halua pitää minuaan seuranaan katsomassa turhia Salkkareita tai tehdä jotain superherkkuruokaa viikonlopun kunniaksi. Ehei, yksin ei tarvitse moisista huolehtia vaan sohva on aina yhtä yksinäinen ja jääkaapissa superherkkuruuan sijaan vain kanaa, kasviksia, maitorahkaa ja maitoa, jos sinne ei muuta osta. Houkutuksia on yksin paljon helpompi vastustaa, kunhan ei pääsä ajatustaan harhailemaan. Kieroutuneesti ajattelen asiaa, että kun toinen on poissa haluan pitää itseni kaivattavana tai tehdä itsestäni jopa entistä kaivattavamman, mikä motivoi oman riemun ohella reenaamaan ja syömään vähemmän törkyä. Olen siis niin pinnallinen, että kehrään ajatuksesta, että Korea-matkallani pitkän tauon jälkeen minut ensi kertaa nähdessään poikaystäväni saisi huomata minussa jotain muutosta. Aikaa ei ole liiaksi, mutta toivon silti saavani jotain aikaan.

                              

Tällä viikolla aloitin siis tyhjän ajan täyttämisen rytinällä. Olen opiskellut tunteja päivittäin, istunut iltaa Tivolilla ensi kertaa tänä syksynä, viettänyt ihanan illan kavereiden kanssa haalarimerkkejä ommellen, mutta ennen kaikkea olen liikkunut. Seitsemän päivää, viisi eri jumppaa ja paljon arkiliikuntaa kauppa- ja koulumatkoilla. Tuntuu hyvältä!! Olen ollut kesän tauon jälkeen aivan endorfiinihumalassa jokaisen jumppakerran jälkeen, vaikka olisin tunnilla joutunut pettymään itseeni kuinka pahasti. Hikirääkkääminen tuntuu hyvältä ennen kaikkea jälkikäteen ja koska yksinäisyydessä löllyessä ei ole mahdollisuuksia keksiä tekosyitä välttää ikävä liikkumaanlähtemisvaihe, tuloksena on paljon monipuolista yliopistoliikuntaa ja lopulta toivottavasti kiinteämpi tyttöystävä :D

Ps. Jos jotakuta kiinnostaa Jarkon seikkailut Etelä-Koreassa, täältä löytyy! :)
http://koreaprojekti.blogspot.fi/?m=0

torstai 4. syyskuuta 2014

Huasteleppa levveemmin

Voit tuoda tytön pois Savosta, muttet Savoa pois tytöstä. Olen valmis allekirjoittamaan edellisen aina Turussa ja useimmiten Kuopiossakin. Kaikkine vikoineen Kuopio on kuitenkin minun kotini. Kaupunki, jossa tunnen joka kadunkulman, eri asuinalueiden maineen, moottoritieliittymät, teinikännipaikat ja lukiot. Turussa en tiedä kaupungin parasta lukiota enkä teinien oksennuspuskia, mutta koti tämä on silti. Rakastan Turkua, sen kauneutta, meren läheisyyttä, sijaintia ja suuremman kaupungin henkeä, mutta rakkauteni on erilaista. Vähän kuin rakkaus poikaystävää ja äitiä kohtaan on erilaista. Turku on rakastajani, Kuopio perheenjäseneni.

Yhden merkittävän rakastajaksikin taipuvan perheenjäsenen puuttumisen ensimmäisenä viikkopäivänä, ensimmäisiä huomattavia ikävän merkkejä sohvannurkassa potiessani mikään ei olisi saanut minua iloisemmaksi kuin Nelosen tämän illan ohjelmatiedot kello 19.30: Poliisit, Kuopio. Maailmassa on sentään jotain tuttua turvallista! Pienen puolituntisen tunsin olevani niin syvällä kodin olemuksessa kuin ihminen vain voi olla, vaikka fyysisesti istuinkin vain, sillä hetkellä yksinäisessä, kodin kuoressa keskellä Turkua. Miten televisiosta kuultu murre voikaan lämmittää mieltä! Kyse ei ole siitä, että haluaisin olla Kuopiossa, vaan turvallisuudentunteesta, joka tuttu puheenparsi saa aikaan. Istuin hymy korvissa sohvalla ja olisin jatkuvasti halunnut hyökätä ruudun läpi halailemaan kumpaakin sarjan poliisia. Se leppoisuus, rentous, maltti ja savon murre <3

Oma ulosantini on ympäristöstä huokuneen palautteen perusteella melko yleiskieltä. Tietysti puheessani on pientä Savo-vibaa, tai ainakin en-ole-Turust -vibaa, mutta umpikieroa kuopiolaista minusta ei puheen perusteella saa väännettyä. Toisaalta en ole itse huomannut turunkaan minuun tarttuneen vaan puheeni on ennemminkin vain neutralisoitunut Varsinais-Suomessa asuessani. Joka kerta Kuopiossa käydessäni huomaan järkytyksekseni kotikaupunkini murteen selkeämmin ja selkeämmin, ja tajuan ystävieni, joiden kanssa olen vuosia jutellut, puhuvan yhtäkkiä vahvaa savoa, vaikka ennen en ole huomannut mitään. En osaa edes matkia sitä eroa, jonka kuulen, mutta ennen jokapäiväinen puheenrytmi onkin nykyään korviini hidas, mietiskelevä ja söpön vanhahtava. Valuvatko murteeni viimeisetkin rippeet pois minusta Turussa? Pitääkö minun kohta ottaa Kuopio-reissut kielikylpynä, jos en halua menettää omaa sävyä puheestani ja muuttua murteettomaksi maassamuuttajaksi? En tahdo menettää palaa identiteetistäni ja tarinastani :( Haluan edelleen olla kuopiolainen, joka on muuttanut Turkuun, en yleiskieltä puhuva juureton opiskelija.


tiistai 2. syyskuuta 2014

Olemassaolon tarkoitus

Tämä blogi on luotu minua varten. Rakastan luovaa kirjoittamista, mutta 2010-luvun opiskelijaelämässä sitä tulee noin vain ohimennen sattumalta harrastettua aivan liian harvoin. Minulle ohimennen sattumalta ei riittänyt ja siksi kehitin mahdollisuuden kirjoittaa ihan tekemällä tehden. Siksi Krista_llia on olemassa. Minua ja maailmantutkiskeluani varten. Jos samalla viihdytän tai saan jonkun muunkin pohtimaan jotain aihetta, on se tietysti valtava plussa ja ilo, mutta loppujen lopuksi tämä on minulle itselleni. Tämä on harrastus, mutta myös tapa tutkia omia ajatuksiani ja pitkällä tähtäimellä toivottavasti myös tapa nähdä oman elämänkaareni ja ajatusteni kehitystä. Luonnontieteilijänä ja medisiinarina uskon nimittäin lujasti evoluutioon ja tiedän, että minunkin ajatukseni kypsyvät ja muuttuvat koko ajan. Kypsyminen ei aina ole viisastumista, mutta muutosta ajatusten kepeneminenkin onneksi on. Koska minua ei pidättele mikään taho tai yleisö kirjoitusteni suhteen, tunnen tasaisin väliajoin riemua siitä, että voin kirjoittaa mistä vain maan ja taivaan väliltä. Jos yhtenä päivänä haluan kirjoittaa sukkahousujen jännittävästä kuvioinnista, voin tehdä sen, ja kun heti seuraavana päivänä kiinnostaa pohtia kuoleman kohtaamista lääkärin ammatissa, sekin on ok.

Koen eläväni jännittävää elämänvaihetta. Opiskelen koulussa, jonne päästäkseen joutuu taistelemaan, mahdollisesti pettymään, oppimaan elämään pettymyksen kanssa ja lopulta onnistumaan. Minun taisteluni sisään tähän kouluun on taisteltu, mutta nyt edessäni on viisi vuotta erilaista taistelua. Tämä vääntö ei ole yhtä ahdistavaa ja raastavaa kuin sisäänpääsytaistelu, vaan tämä sota käydään lähinnä itseä vastaan. Seuraavien viiden vuoden aikana minun täytyisi kasvaa tiedollisesti, taidollisesti ja henkilökohtaisesti lääkäriksi. Edelläni Turun lääkiksestä on valmistunut tuhansia lääkäreitä, joten koulutuksessa ei voi olla mitään vikaa vaan tie on raivattava minun itseni tasolla. Omasta mielestäni taipaleeni on kiinnostava ja haluan kirjoittaa sen ylös. Vuosien päästä en varmasti muista yhtä selkeästi, miltä pettymyksen kyyneleet epäonnistuneen laskimoverinäytteen jälkeen tuntuvat enkä miltä tuntui lopettaa fetusvuosi tai aloittaa kakkosvuosi.
Siksi kirjoitan, saadakseni tarinani kokonaiseksi.

                          

Joka tasolla valtavan haastavan koulun lisäksi olen työntänyt nokkani myös valtavan stereotyyppiseen kouluun. Lääkis, kauppis ja oikis, jokainen tuntee niistä huokuvat vibat. Läjäpäin kauneutta, menestystä, kiiltävää perhetaustaa, hienoja autoja ja omia asuntoja. Toisaalta tietysti myös surua, henkilökohtaisia ongelmia, onnettomuuksia, hankaluuksia ja ikävyyksiä, kuten kaikkialla, mutta ulospäin maailma näkee usein vain menestyksen. Kiinnostavaa on kuitenkin kontrasti kaiken aiemmin näkemäni välillä. Ei kukaan pidä biologeja menestyneinä, päinvastoin heitä säälitään, koska viiden vuoden maisteriopinnoista on usein palkkana vain työkkärin kortisto. Lääketieteellinen tiedekunta on erilainen kuin luonnontieteellinen tiedekunta, jokaisen on se myönnettävä ja rakastan näiden laitosten erilaisuuden ihmettelyä. Rakastan myös kärjistää, stereotypisoida ja antaa pääni viedä, kun kirjoituksen tahtiin olen päässyt. Tarkoituksenani ei kuitenkaan ole puhua kenestäkään tai kenellekään, ainoastaan pohtia suuri vilkkuvalo silmäkulmassa tässä jännittävässä lääkismaailmassa havaitsemiani ilmiöitä omien kokemusteni kautta, yksinkertaisesti koska minusta stereotypiat ovat kiinnostavia ja haluan muistaa, millaisena olen tulevan ammattini maailman nähnyt opintojeni alkutaipaleella.
Siksi kirjoitan, muistaakseni mitä tässä maailmassa näinkään ennen kuin kasvan osaksi sitä.

Koulun ohella elämässäni on rakkautta, tällä hetkellä kaukaista, mutta rakkautta silti. Rakkaus ja omat ajatukset itsestäni ovat iso osa tarinaani ja haluan pohtia niitä myös teksteissäni. En ole valmis lääkärinä, mutta en onneksi ihmisenäkään, joten kirjoitettavaa riittää :) Välillä sukkahousuista, välillä kaikesta vakavammasta.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Kappas,syyskuu.

Hämmennyksen hetket, kun astuin tänään ulos kotiovestani lähes vuorokauden tauon jälkeen (eilen vein ulos tasan roskat...), tämä syksyisyyshän on ihan kivaa. Ulkona oli lämmin, muttei kuuma ja aurinko paistoi jotenkin kesää surullisemmin, mutta kuitenkin onnellisesti. Ihan kuin aurinkokin tietäisi, että hopsansaa kohta mennään eikä nousta kunnolla ylös ennen kevättä. Jouduin kesken matkan heittämään takkini pois ja leijonankeltaiset syyssukkikset lähes hiostivat jalkoja vartin koulumatkan aikana. Kaikesta ihanasta lämmöstä huolimatta syksy epäilemättä kuitenkin on täällä ja se tuntuu tällä hetkellä hyvältä. Lapset laahustavat koulumatkojaan isojen reppujensa kanssa, asuisalueen omakotiasujat jakavat puukoreissa omenoita tonttiensa ulkopuolella, yliopistoliikunta alkaa viimein, pihjalajanmarjat helottavat punaisina ja biologien ryhmäkeskustelu huutaa sienimetsäreissujen perään.


Hyvää fiilistä lisäsi ehkä pieni panostus myöhäisenä kouluaamuna. Jaksoin ensimmäistä kertaa koulun alun jälkeen vääntää hiukset astetta erikoisemmin ja laittaa vähän luomiväriä. Jälkimmäinen oli syksyauringon mielestä ilmeisesti huono veto, koska kirkkaudesta vuotavat silmäni levittivät kaikki yritykseni panostukseen heti alkuunsa pitkin naamaa. Mutta taikansa ne onneksi ehtivät jo tehdä ja syyskuun ensimmäisen päivän aamu tuntui hyvältä.