torstai 25. syyskuuta 2014

Anatominen ruumiinavaus

2/3 kolmesta avauksesta on nyt takana ja maanataina odottaa vielä viimeinen kolmannes minun osaltani. Eilen olin vapaaehtoisena avaamassa selkää ja tänään oli oman ryhmäni pakollinen avaus niskasta ja kaulasta. Joka ryhmällä on siis yksi pakollinen tietyn summittaisesti arvotun rakenteen avaus, josta tehdään seminaariesitelmä, ja lisäksi muiden pakollisiin avauksiin sai ilmottautua ylimääräiseksi, plus mielenkiintoisista aiheista järjestetään kokonaan ylimääräisiä avauksia, joista yhteen sai ilmoittautua. Näin keskiverto-opiskelijalle kertyy kurssin aikana siis kolme avausta. Itselleni selkä+selkäydin, niska+kaula ja vatsaontelo+tyräportit.

Miltä se tuntui? Viiltää superterällä scalpellilla vainajan ihoa ja tutkia, mitä alta löytyy. Täytyy myöntää, että alkuun aika hurjalta. Olin oman ryhmäni ainut ensikertalainen, muut olivat olleet tositoimissa jo aikaisemmin, joten tyydyin aluksi vähän himmailemaan ja vain vilkuilemaan muiden toimintaa. Ruumiin ja työkalujen käsittelyä lähinnä, mutta myös fiiliksiä alla avautuvasta näkymästä. Onko tuo viiltojäljestä puskeva neste normaalia? Miltä ihon alla tavallisesti näyttää? Käykö formaliinin haju muiden nenään?
Ihan alkusekunneilla putosin kuitenkin rytinällä jäiseen veteen, koska vainajamme makasi selällään ja meidän täytyi nimenomaan päästä tutkimaan selkää, joten vainaja täytyi saada mahalleen. Ensimmäinen kosketukseni ruumiseen siis oli vahva ote kyljestä/käsivarresta ja pyöräytys mahalleen, mikä oli kyllä rajua ensikertalaiselle. Formaliinissa säilyneen ruumiin iho oli liukas, paksu, jähmeän kova ja rasvaisen tuntuinen, enkä kyllä voi sanoa nauttineeni ensikosketuksesta, koska se tuli niin rytinällä. Noniin hänet täytyy kääntää, tartu Krista tuosta ja työnnä vastaan niin me käännetään täältä. Joo....

Pikkuhiljaa rohkaistuin, kun näin, että jo tehtyä työtä on vaikea tuhota, jos vain etenee hitaasti, varsinkin selän kohdalla, jossa rakenteet ovat isoja. Tänään niskan ja kaulan parissa meno oli toinen. Himmailin roimasti, koska pelkäsin tuhoavani muiden kovan työn muutamalle saksen liikkellä, koska lihaskerrokset olivat olemattoman ohuita ja niitä oli todella vaikea saada eroteltua kerros kerrokselta, vaikka olisi minua taitavampikin saksenkäyttäjä. Loppujen lopuksi saimme kuitenkin esiin kauniin niskarusetin, minkä näkeminen oli yhtä valaisevaa kuin selän isojen lihastenkin: ne oikeasti näyttää samalta kuin kirjoissakin! Selän parissa oli paitsi antoisampaa myös niskaa helpompaa työskennellä ryhmänä, koska selkä on iso. Viidelle ihmiselle löytyi kaikille jotain tekemistä, kun taas niskassa muutama työskenteli ja loput katselivat työn etenemistä, mistä en valita siitäkään, koska pieni etäisyys vainajan hiusten peittämään takaraivoon tuntui ihan hyvältä.

Henkisellä tasolla pärjäsin touhusta ehjänä. Monesta kohdasta jo avattujen formaliinivainajien kohdalla tunteet on helppo siirtää syrjään, koska vainajat näyttävät hyvin vahamaisilta, nukkemaisilta. He näyttävät todella ei-eläviltä. Kukaan tuollaisen ulkonäön omaava ei voisi kävellä kadulla vastaan, vaikka toisaalta kuitenkin he ovat ihmisiä niinkuin vain ihmiset voivat olla. Menee nyt todella epäselväksi, mutta tarkoitan, että näiden vainajien kohdalla on helppo vetää raja meidän elävien ihmisten ja noiden kuolleiden ihmisten välille. Molemmat ihmisiä, mutta aivan eri näköisiä.
Kyllä tilanne muutaman kerran tietysti pysäytti miettimään asiaa tarkemmin. Kumihanskaisten käsieni alla on toinen ihminen, joka on kävellyt, hengittänyt, rakastanut, sairastanut ja nauranut aivan kuten minäkin, mutta nyt tästä ihmisestä on jäljellä vain tyhjä kotelo, jota minä tutkin veitsen kanssa, josta minä irrotan osia nähdäkseni mitä niiden alla on, ja jonka selkärangan palasta minä tutkin kädessäni. Kyllä se pysäyttää hetkeksi, kunnes muistaa, että oikeasti nämä ihmiset ovat jo jossain kaukana poissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti