keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Askele askeleelta

Varokaa vain Harry Potter ja te mystiset Tylypahkan vaunuja vetävät hevoset, minä näen teidät nyt. Salaperäisyytenne on mennyttä. Nyt olen nimittäin nähnyt vainajan ja itse asiassa useammankin, joten yhdenlainen mystinen raja elämän ja kuoleman välillä on ylitetty, mutta tosi asiassa olen täsmälleen se sama ihminen kuin eilenkin tähän aikaan. Ruumiin näkeminen ei ollut järkyttävää, ei pelottavaa eikä rumaa. Kliinisessä sairaalan avaussaliympäristössä en voi väittää sen olleen luonnollistakaan, mutta se oli kuitenkin rauhallista ja jopa arkipäiväistä. Eivät ne ihmiset todella enää olleet ihmisiä, vaan pelkkiä tyhjiä kuoria, anatomisia rakenteita vailla syvempää ihmisyyttä. Ne ihmiset olivat jo poissa. Meille vainajia henkilökohtaisesti tuntemattomille opiskelijoille pedeillä lepäävät olivat vain fyysisiä ruumiita, vaikka tietysti läheiset näkisivät vainajan fyysisyydenkin tärkeänä osasena heille rakasta ihmistä. Kuitenkin tuo ruumiin puhdas ruumillisuus tuntui jotenkin lohdulliselta: ei tuo tyhjä ontelo voi olla kaikki mitä kuolema on vaan on oltava jotain enemmän.

Hiljaiseksi tilanne kuitenkin veti. Meitä oli salissa ehkä 25 opiskelijaa ja seuranamme täydellinen hiljaisuus. Vaikka kuoleman ei mystistä pitäisikään olla, niin kyllä se vain hiukan on ja kuolleen ihmisen näkeminen ensimmäistä kertaa on mykistävää. Tilanteeseen sekoittuu jännitystä, kunnioitusta, ehkä pelkoa ja jopa häpeää, koska omaa reaktiota peitteen alta paljastuvaan vainajaan ei voi ennustaa. Yllätyksekseni se ei tuntunut kuitenkaan oikein miltään. Opettajamme poisti peitteen kolmen vainajan kasvojen ja yläruumiin päältä, mutta ei tämä maailma romahtanutkaan siihen vaan kello jatkoi tikittämistään eteenpäin ja miljoonat ihmiset ympärillämme jatkoivat töitään entiseen tapaansa tuosta hetkestä mitään tietämättöminä. Muutaman kerran huomasin tyyneydestäni huolimatta ylitarkkailevani itseäni: Pyörryttääkö minua nyt? Apua entä jos pyörryn! Kääk eihän niin voi käydä, koska ei tämä nyt niin oudolta tunnu. Mutta kun tuijotan tuohon yhteen pisteeseen ja oikein ajattelen niin kyllä minua taitaa hiukan huipata! Tässä vaiheessa ravistelin itseäni henkisesti, että hei haloo, jos ei pyörrytä niin ei pyörrytä ja anna asian olla, äläkä tee itsellesi tekemällä tehden huonoa oloa. Ja kas kummaa "pyörrytykseni" katosi samantien.

Jännitin hiukan myös avaussalin hajua, koska paljon puhutaan kalman hajusta ja ihan luonnolliselta ajatukselta tuntuisi, että kuollut ihminen haisee joltakin. Ensimmäisillä askeleilla sisään saliin tullessa hengitin muutaman kerran varovasti sisään ja totesin, että ehei täällä ei haise miltään. Tietysti tilanne tulee luultavasti muuttumaan, kun todelliset avaukset alkavat, mutta ainakaan vielä nuo formaliinissa säilötyt vainajat, ehjinä levätessään, eivät haisseet miltään, mikä osaltaan teki kokemuksesta varmasti helpomman. Kävelimme kuitenkin kierroksellamme oikeuslääketieteen avaussalin ohitse, jossa oli avaus käynnissä, ja silloin huomasin, että ilma ei enää ole täysin hajuton, ja muutaman metrin ajan halusin jättää syvät sisäänhengitykset väliin, ettei yhdelle päivälle osu liiaksi suuria juttuja. Yksi aisti kerrallaan sinuiksi kuoleman kanssa ja eilen oli vasta näön vuoro.

2 kommenttia:

  1. Supermielenkiintoista! Millon alkaa avaukset?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tää kyllä on ollu jännää, sekä oman iten kannalta että sit oppimisen kannalta. Mun ryhmä on ens viikolla tositoimissa ja yhteensä kolme eri avausta kertyy.

      Poista