maanantai 8. syyskuuta 2014

Erossaolomusiikkia

Meinasin kirjoittaa aluksi 'eromusiikkia', mutta kavahdin välittömästi sanan kohtalokkuutta. Ei sentään eroa, vaikka erossa ollaankin. Siispä erossaolomusiikkia.

Meidän parisuhteessa toinen on kovan luokan musadiggari jokaisella mahdollisella tavalla, musiikkia täytyy kuunnella, tehdä, keräillä ja tuottaa, kun minä taas avaan radion ja olen elämääni tyytyväinen. Tietysti minulla on omat suosikkini, joita olen levyhyllyynkin kerännyt, mutta minkäänlainen intohimo musiikki ei minulle ole, ja olenkin melko joustava meillä soivien musiikkivalintojen suhteen. Inhoan avoimesti raakaa murinaa ja överimasentunutta gangstasuomiräppiä, (jotka molemmat siis ovat Jarkon suosikkeja) mutta levyhyllyn jakava asuinkumppanini onneksi tuntee inhokkini ja onneksi useimmiten kiertää ne. Vastavuoroisesti minä olen pidättäytynyt övereimmän bändi-ihastukseni, The Arkin, kuuntelusta viimeiset kolme vuotta, koska glamrock on jotain liikaa Jarkon ymmärrykselle. Jäljelle jää siis levyhyllyn jatkuvasti laajeneva easylistening-sarja, jonka valikoimasta kumpikin tykkää: Skandinavian music group, XX, Samuli Putro, Zen cafe, Pmmp, Ultra bra, Death cab for cutie jne. Moniin noista artisteista ja bändeistä liittyy vahvoja muistoja meidän alkuajoilta, kun monena iltana/yönä istuskeltiin viinistä ja toisistamme humaltuen "piknikillä" Jarkon huoneen lattialla ja taustalla soi ylläolevia artisteja sisältävä soittolista <3 Samaan sarjaan, ihanat ja muistoja mieleentuovat, osuu myös Eva&Manu, jotka ponnahtivat joitakin vuosia sitten Feet in the water -biisillään radiomaailmaan ja sitä kautta minun tietoisuuteeni. Tunnistin mahtavan easylistening, mutta ei silti aivoton -konseptin välittömästi ja yllytin Jarkkoa etsimään lisää Eva&Manua netistä. Muutaman biisin EP vakuutti minut edelleen ja vuoden 2012 joulukuussa ostin Jarkolle synttärilahjaksi liput Turun keikalle, josta ostimme atisteilta itseltään kokopitkän levyn nimmareineen. Siitä lähtien Eva&Manu on ollut meidän yhteinen muistomme.


Noin viikko sitten elettiinkin jänniä aikoja, kun kaksikon kakkosalbumi julkaistiin. Kuinka ensimmäisen teemalevyn akustinen herkistely muutetaan joksikin uudeksi? Ensisinkku Cinnamon Hearts ihastutti minua, mutta huolestutti Jarkkoa. Tässä havaitsemme muuten meidän merkittävimmän eromme musiikkijutuissa. Minä, Posteljoonan, Robinin ja Karri-koiran fanina, haluan musiikin kuulostavan iloiselta. Aivan sama miten synkistä asioista lauletaan, jos rytmi vain on iloinen, loistavana selventävänä esimerkkina Jätkäjätkät. Haluan kyetä hymyilemään musiikkia kuunnellessani sen sijaan, että tuntisin välitöntä kiusausta viiltää ranteeni auki. Jarkko taas on immuunimpi synkistelylle ja synkeys onkin usein vain plussaa. Evan&Manun kohdalla ei voida puhua synkeydestä, mutta herkästä melankolisuudesta kuitenkin, ja tuon aiemmin hyvin selkeän haikeuden puute Cinnamon Heartsissa sai Jarkon vähän kavahtamaan. Onneksi turhaan.

                 
                               Kuva: http://warnermusiclive.fi/artistit/eva-manu/

Uusi levy Cinnamon Hearts on nimittäin timantti. Akustinen soittelu-lauleskelumeininki on jalostettu tyylillä miehen ja naisen yhä herkäksi, mutta välillä karummaksikin lauluksi. Eurooppaa tallaavista hippihipstereistä on vähän kuin päivitetty cooleja kaupunkihipstereitä, näkeehän tuon jo kansitaiteistakin. Taustalla ei enää soi vain matkan varrelle osuneesta ladosta kaivettuja perussoittimia vaan epämääräisempiä tietokoneella luotuja ääniä, kilahduksia ja kolinaa, mikä tekee musiikista mielenkiintoisen urbaania ja siirtää Evaa&Manua pelkästä herkistelystä tyylikkääseen, ja minusta Suomessa ennenkuulemattomaan, suuntaan. Mieleen tulee välillä vahvasti The XX, mikä ei ole paha laisinkaan, oikeastaan totaalisen päinvastoin. Tietysti kuuloalueeni on kapea ja totaalisen mainstream, mutta ainakaan minun korviini valtavirta ei ole tarjonnut vastaavaa kotimaista musiikkia, joten nyt ollaan tuoreuden juurilla. Cinnamon Hearts on aivan varmasti tuleva ilmestymään levyhyllyymme tulevaisuudessa myös fyysisenä kappaleena, sen verran ihastunut olen.

Positiivista äänimaailman monipuolistumisessa aiempaa karheammaksi, on myös se, ettei minun nyt yksin ollessani tarvitse joka kerta Cinnamon Heartsia kuunnellessani itkeä itseäni uneen ikävissäni, vaan voin keskittyä ikävöimään rakentavasti. Juujuu rakastan ja ikävöin, mutta voin silti hymyillä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti