sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Ikävä

Nyt, kolmen ja puolen viikon jälkeen, ikävä on viimein täällä. Minulla on kovasti ikävä poikaystävääni. Pää on vihdoin oivaltanut, että tämä reissu taitaakin kestää totuttuja Kuopio-reissuja pidempään, eikä enää elättele ajatuksia, että pian toinen jo tulee kotiin, ottaa syliin, pussaa nenänpäähän, silittelee hiuksia, nauraa kanssani ja valittaa illalla, ettei vielä nukuta, kun minä haluisin jo hipsiä nukkumaan. Ei tule tapahtumaan. Ei vielä seuraaviin kolmeen kuukauteen. Tietysti, jos kaikki maailmanpolitiikassa sujuu kuten pitääkin, minä lennän Koreaan tasan yhtä pitkän ajan päästä kuin Jarkon lähdöstä nyt on, mutta koti pysyy autiona rakkaudesta jouluun saakka.


Vaikeinta onkin juuri kodin kodittomuuden tunne. Minun kotini on ollut turvallinen paikka, jossa minua rakastetaan, jossa voin jutella kaikesta, nauraa yhdessä, olla aloillaan toisen lähellä ja tuntea, etten tarvitse hetkessä mitään muuta kuin minulla jo on. Nyt koti on edelleen turvasatama, mutta kuitenkin toisaalta niin tyhjä. Elän samanlaista elämää kuin ennenkin, mutta mikään ei kuitenkaan tunnu samalta vaan jotenkin tyhjemmältä. Kuviosta puuttuu jokin palanen, joka täydentäisi hetket kokonaiseksi elämäksi.
Olen kuluneiden kolmen ja puolen viikon aikana viettänyt mahtavia hetkiä ystävieni kanssa ja viikot ovat saaneet minut muistamaan, kuinka tärkeää on omistaa ystäviä ja viettää aikaa heidän kanssaan. Se on jotain, josta haluan pitää rakkauden palatessakin aiempaa tarkemmin kiinni. Olisin tullut varmasti jo seinähulluksi, jos elämäni olisi kutistunut vähäisten luentojen ja jumppien välillä juoksemiseksi, joten iso kiitos kaikista pienistäkin illanistujaisista, joihin olen saanut ottaa osaa. Toisten seurassa on helppo unohtaa se onttous, jonka Jarkon puuttuminen saa aikaan ja keskittyä vain siihen, että nämä ihmiset ympärilläni hymyilevät ja pitävät läsnäolostani. Joku muukin nauttii seurastani ja minä nautin heistä! Ilokseni olen löytänyt kivaa puuhaa kaikille viikonlopuille lokakuun loppuun asti, joten viikot tulevat jäämään taakse vauhdilla, mutta myös hymyillen.
 

Henkinen ikävä on pahinta, mutta viime päivinä olen alkanut kaivata yhä enemmän myös toisen läheisyyttä. Enkä nyt tarkoita seksiä vaan nimenomaan kaikkea muuta läheisyyttä. Sänkyseuraa löytää varmasti jokaisista opiskelijabileistä, mutta oikeaa läheisyyttä ei saa niin vain. Kaipaan halauksia, suudelmia, toisen tuoksua, silittämistä, nenän työntämistä toisen kaulalle, toisen ihon tunnetta, kädestä kiinni pitämistä ja tunnetta, että tuo vieressä seisova mies on minun ja rakastaa minua joka solullaan. Kaipaan toisen katsetta baarin toiselta puolelta ja vyötärön ympäri pyörähtävää kättä ihmisjoukossa kävellessä. Niitä pieniä asioita, jotka muistuttavat, että hei sinä siinä, sinä olet minun. Koska minä olen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti