sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Sitä ajan määrää

Olen nyt pitänyt Yo-kylän kaksion seiniä yksin pystyssä 10 päivää. Palaan yksinelon syvempään psykologiseen puoleen myöhemmin, kunhan tämä alkaa oikeasti tuntua rajusti pahalta, mutta nyt ajattelin pohtia tätä positiivista ajan ylimäärää, jota tuhlata elämänlaatua kohottaviin toimiin. Opiskeluun panostaminen tulee kohottamaan elämänlaatuani viimeistään viiden vuoden päästä ja yliopistoliikunnassa juokseminen toivottavasti kohottaa vähän joka paikkaa nopeamminkin kuin viidessä vuodessa. Toisin sanoen minulla on jatkuvasti aivan liikaa aikaa, ja (pelkän) kattoon syljeksimisen sijaan olen viimeisen viikon yrittänyt työntää sitä minua enemmän hyödyttäviin aktiviteetteihin. Yo-liikuntantarra opiskelijakorttiin ja menoksi siis.

Tänä syksynä päätin aloittaa terveen elämän 1.9., joka loistavasti osui maanantaille ja oli samalla yliopistoliikunnan aloituspäivä. Tähdet siis oikeassa asennossa aloittaa miljoonatta kertaa suuri elämänmuutos. Tällä kertaa minulla on kuitenkin uusi ase: ylimääräinen aika ja sylin puute. Kukaan ei halua pitää minuaan seuranaan katsomassa turhia Salkkareita tai tehdä jotain superherkkuruokaa viikonlopun kunniaksi. Ehei, yksin ei tarvitse moisista huolehtia vaan sohva on aina yhtä yksinäinen ja jääkaapissa superherkkuruuan sijaan vain kanaa, kasviksia, maitorahkaa ja maitoa, jos sinne ei muuta osta. Houkutuksia on yksin paljon helpompi vastustaa, kunhan ei pääsä ajatustaan harhailemaan. Kieroutuneesti ajattelen asiaa, että kun toinen on poissa haluan pitää itseni kaivattavana tai tehdä itsestäni jopa entistä kaivattavamman, mikä motivoi oman riemun ohella reenaamaan ja syömään vähemmän törkyä. Olen siis niin pinnallinen, että kehrään ajatuksesta, että Korea-matkallani pitkän tauon jälkeen minut ensi kertaa nähdessään poikaystäväni saisi huomata minussa jotain muutosta. Aikaa ei ole liiaksi, mutta toivon silti saavani jotain aikaan.

                              

Tällä viikolla aloitin siis tyhjän ajan täyttämisen rytinällä. Olen opiskellut tunteja päivittäin, istunut iltaa Tivolilla ensi kertaa tänä syksynä, viettänyt ihanan illan kavereiden kanssa haalarimerkkejä ommellen, mutta ennen kaikkea olen liikkunut. Seitsemän päivää, viisi eri jumppaa ja paljon arkiliikuntaa kauppa- ja koulumatkoilla. Tuntuu hyvältä!! Olen ollut kesän tauon jälkeen aivan endorfiinihumalassa jokaisen jumppakerran jälkeen, vaikka olisin tunnilla joutunut pettymään itseeni kuinka pahasti. Hikirääkkääminen tuntuu hyvältä ennen kaikkea jälkikäteen ja koska yksinäisyydessä löllyessä ei ole mahdollisuuksia keksiä tekosyitä välttää ikävä liikkumaanlähtemisvaihe, tuloksena on paljon monipuolista yliopistoliikuntaa ja lopulta toivottavasti kiinteämpi tyttöystävä :D

Ps. Jos jotakuta kiinnostaa Jarkon seikkailut Etelä-Koreassa, täältä löytyy! :)
http://koreaprojekti.blogspot.fi/?m=0

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti