maanantai 15. syyskuuta 2014

Vainaja eli ruumis eli kuollut ihminen

Huomenna kello yhdentoista jälkeen olen muuttunut nainen. Huomenna kello yhdentoista jälkeen olen nähnyt kuolleen ihmisen, olen nähnyt ruumiin.
Aihe on viimeiset pari viikkoa leijunut meidän kurssin keskuudessa hyvin aktiivisesti, kun avauksia on varailtu ja AR-kurssin (anatominen ruumiinavaus) avausluentokin pidetty. Tänään, päivää ennen ensimmäisiä tositoimia, lukkariin oli merkitty Kuoleman kohtaaminen -keskusteluseminaari, joka hurjasta etukäteismarkkinoinnista huolimatta jäi hiukan pettymykseksi. Iso osa kahden tunnin seminaarista meni uskontotutkijan monologiin kuoleman irtautumisesta nyky-yhteiskunnasta, mikä on minusta kyllä myös valtavan mielenkiintoista (katsoin juuri kuukausi sitten Yleltä Kuoleman monet kasvot -dokkarisarjan, jossa aihetta käsiteltiin), mutta ei tilanteessa, jossa minua odottaa huomenna juurikin kuoleman fyysinen osa kylmällä metallipedillä. Olisin halunnut kuulla konkretiaa kuolleen ihmisen kohtaamisesta. Miltä tuntuu nähdä kuollut ihminen? Miltä lääkäristä tuntuu, kun potilas kuolee? Miltä kuollut näyttää suhteessa elävään? Miltä ruumiin iho tuntuu? Miltä tuntuu ensimmäistä kertaa koskea kuollutta? Halusin ihmisiä puhumaan ihmisyydestä.

                            

Ihmisyyteni jännittää minua ja toisaalta myös nolottaa. Haluaisin kyetä elämään 1900-luvun alun ajatusmaailmassa, jossa kuolema oli osa elämää ja keskellä elämää. Lapsia syntyi, lapsia kuoli, aikuisia kuoli, vauvoja kuoli ja vanhuksia kuoli. Nykyäänkin lapsia syntyy, lapsia kuolee, aikuisia kuolee, vauvoja kuolee ja vanhuksia kuolee, mutta ei meidän silmiemme alla vaan sairaaloissa tai traagisissa onnettomuuksissa. En haluaisi myöntää menettäneeni otteen ihmisyyteeni, mutta olenhan minä. Minun maailmassani vain synnytään, kuolema on kaukaista, ahdistavaa ja piilotettua. Kuolema ja kuolleet ovat kaukana poissa. Paitsi huomenna ja tulevissa avauksissa, joissa kuolleet ovat kumihanskan paksuuden päässä sormieni alla.

Koen olevani todella etuoikeutettu koulutukseni aikana näkemään koko ihmisyyden skaalan syntymästä kuolemaan ja ruumiin käsittelyä vielä kuoleman jälkeenkin, mutta arvostuksen määrä ei vähennä kokemuksen suuruutta. En jännitä pelkästään vainajien fyysisyyttä vaan ennen kaikkea omaa tunnettani ja reaktiotani. Voinko pahoin, heikottaako, häpeänkö oloani, osaanko toimia järkevästi vai tuntuuko tilanne edes oudolta... Ja teenkö ylipäätään kärpäsestä turhaan härkäsen vai saako tätä aihetta pohtia näin huolella? Koska varmaahan on vain, että jokainen täältä lähtee, joten eikö ole noloa pitää tätä jotenkin isona juttuna?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti