torstai 23. lokakuuta 2014

Soul jalkojemme alla

Eilen sain yhden aistin verran paremman ymmärryksen tämän kaupungin koosta, kun leikimme turisteja oikein tosissamme kipuamalla Namsan Toweriin aka Seoul Toweriin aka N Toweriin. Mitä näitä nyt on. Torni on Soulin suurin turistinähtävyys (enkä nyt meinaa vain fyysistä kokoa, höhö), joten ensimmäistä kertaa sain silmiini monta länkkäriä yhtä aikaa. Normaalisti yksittäiset tänne syystä tai toisesta eksyneet länsimaalaiset hukkuvat korealaisten joukkoon tehokkaasti. Onneksi torni on merkittävä nähtävyys myös korealaisille itselleen, joten aivan puhtaasti länsimaalaisten turistihupatuksesta ei ole kyse. 

                                
     

Oikeastaan korealaiset itse taitavavat hupattaaa tornista enemmän kuin me, koska Jarkolle oli vihjailtu, että torni on todella romanttinen kohde ja että sinne ei sitten reissailla poikien kanssa vaan viedään tyttöystävä tärskyille. No jaa, täytyy todeta. Jos lasinen näköalatasanne täynnä selfietikkujen kanssa pörrääviä turisteja on romanttista, niin Namsan Tower ehdottomasti täyttää romanttisen kriteerit, mutta itse sytyn romanttisessa mielessä muunlaisesta paikasta. Tietysti ilta-aikaan tähtitaivaan lailla jalkojen juuressa tuikkiva Soul ja siro skumppalasi kädessä keikkuen voisin muuttaa mielipidettäni, mutta opiskelijabudjetilla tuollaisia reissuja ei N Toweriin tehdä, koska tornin kahviossakin pelkkä oluttölkki maksoi 7 000 wonia.

 

Me kapusimme tornin juurelle ympäröivän metsän läpi samoillen, mutta laiskemmille löytyy myös bussikuljetus aivan tornin tyveen. Itse torniin noustaan hissillä sirpakan korealaisneidin ohjaamana 30 sekunnissa valoshow hissin katossa välkkyen, joten korkeita hissejä hiukan jännäävä ei ehdi ennen huippua edes tajuta, mihin vaijerin päässä roikkuvaan loukkoon on itsensä teljennyt 12 muun turistin kanssa. Simsalabim, huipulla ollaan. Hintaa tornivisiitillä on 9 000 wonia per nokka, mutta omalla kohdalla kyseessä oli yksi reissun ainoista must see -paikoista, joten hinnalla ei ollut edes oikein väliä. Kivoja maisemia pääsee kuitenkin ihailemaan ilmaiseksikin metsäreitin varrelle, jos yli 7 euron hinta ahdistaa.
   
    

Lopuksi ainut todiste Suomen olemassaolosta, jonka olen täällä nähnyt. Koti <3 Siellä jossain sinä olet.
   

tiistai 21. lokakuuta 2014

Korealaisten syvin olemus 4 päivän kokemuksella

Ota näistä nyt selvää. Ovat hurjan tehokkaita, kilpailuhenkisiä, opiskelevat raivokkaasti, ryyppäävät vielä raivokkaammin, rakastavat karaokea, juovat lisää, pelaavat juomapelejä ja syövät paljon. Ja juovat vielä vähän lisää. Nämä ihmiset ja tavat täällä ovat hämmentäviä, enkä tiedä saisinko oikein edes kirjoittaa aiheesta mitättömän neljän päivän kokemuksellani, mutta aion tehdä sen silti. Katsotaan, jos myöhemmin palaan aiheeseen viisastuneena.


Aluksikin korealaiset tykkäävät söpöillä, mikä sopii minulle erittäin hyvin, koska edellisestä söpöilymahdollisuudesta on aikaa tasan yhtä kauan kuin Jarkon lähdöstä eli parisen kuukautta. Käsi liimautuu toiseen käteen, pikkuinen koreatyttö pujahtaa poikkiksensa kainaloon ja puolison kanssa kuljetaan käsikynkkää. Nämä ovat aivan rakastuneita kaikki eivätkä peittele sitä! Ennen saapumistani Jarkko ohjeisti, että kaikkialla muualla saa söpistellä, mutta metrossa on hillittävä itsensä, mikä toisaalta on hassua, koska muilta osin metrossa määrää viidakon laki. Kadut ovat joka tapauksessa täynnä nauravia pareja, jotka hassuttelevat ja hihittelevät suukkoja vaihdellen, mikä on minusta valtavan herttaista. Aluksi mietin, että korealaisten identiteettiin kuulu vain olla intohimoinen ja kujeileva rakastaja, mutta sittemmin olen keksinyt loogisemman teorian. Ei ole vaihtoehtoja. Jos haluaa pussailla, on pussailtava kaduilla, koska toinen vaihtoehto on pussailla äidin ja isän silmien alla, nuoret kun asuvat vanhempiensa luona pitkälle aikuisikään. Yhtäkkiä kadut tuntuvat hyvältä idealta.



Juodaan viinaa, tullaan viisaammiksi näin! Ja korealainenhan juo. En usko enää sanaakaan suomalaisten hurjasta viinakulttuurista, koska minusta kaikki maailman ihmiset ovat aivan hulluja etanolinkäyttäjiä. Täällä juodaan kaljaa, sojua ja makkolia lantrattuna aivan kaikella. Paikallisia olutmarkkinoita hallitsee kaksi merkkiä, cass ja hite, joista jälkimmäinen on miedon makunsa vuoksi "tyttöjen kaljaa", vaikka jopa minun kokemattomaan olutsuuhuni molemmat maistuvat todella miedoilta. Keskieurooppalaiset vaihtarit vain naureskelevat näille korealaisten oluträpellyksille, mutta minusta olut on oikein juotavaa.
Jos olut täällä ei ole mitään superhalpaa (iso tuoppi n. 3000wn = 2,5e ravintolassa) paikallinen 19 prosenttinen soju on melkein vettä halvempaa. 350 millilitran pullo lähikaupassa maksaa 1200wn eli vajaan euron, mikä tuntuu suomalaisesta aivan mahdottomalta. Ei viina voi olla noin halpaa. Sojua juodaankin lähes kuin vettä. Ravintolassa iltaa istuvan kaveriporukan pöydässä on aina vähintää viisi pulloa sojua ja lisää tilataan sitä mukaa, kun ilta ja juomapelit etenevät, koska jos tämä maa jotain sojun ohella rakastaa niin juomapelejä. Itse en vielä ole kuullut peleistä kuin tarinoita, mutta jotain pelien suosiosta kertoo, että sojupullojen korkkien sisäpinnoille on painettu oikein numerot juuri erään juomapelin takia. Maultaan soju oli paljon odottamaani parempaa. Kuin oudon makuista vettä, koska viinalle tyypillistä poltetta kupin kumoaminen ei aiheuta. Onneksi tyttöjä on kuitenkin ajateltu myös sojumarkkinoilla ja kauppojen hyllyiltä löytyy eri tavoin maustettuja sojuja, että myös nirppiksemmät tytöt saavat ryypätä. Hurraa!
Hämmentävää kyllä kaduilla ei pyöri ylimäärin sojua napaansa vetäneitä laitapuolen setiä tai tätejä, vaikka lientä saa halvalla ja kaikkialta, joten ehkä korealaiset sittenkin osaavat jotain, mitä suomalaiset eivät osaa.



Käytökseltään tämä kansa on ristiriitaista. Metrossa huiskitaan menemään kuin riivattuina heikompia tyrkkien, mutta ravintolassa olet mulkku, jos hörppäät tuopista ennen kilistelyä. Samoin kaikille täytyy kumarrella ja erityisesti vanhempia ihmisiä kuuluu kunnioittaa. Metrossa samoille vanhuksille ei kuitenkaan aina anneta istumapaikkaa, joten hämmennys. Omiin korviini oudoin esimerkki tuosta vanhempien kunnioittamisesta tulee kuitenkin yliopistomaailmasta. Ylemmän vuosikurssin opiskelijaa tulee puhutella kunnioittavasti ja hänet kohdatessaan tulee kumartaa. Oikeasti, kumartaa. Yritin miettiä tätä Medisiinan käytäville ja olin shokissa. Jatkuvasti saisi olla kyyristelemässä.
Ravintolassa toimiminen on täällä myös vaikeaa, koska täytyy miettiä, monellako kädellä ja mistä kiinni pitäen kaataa juomaa kaverille. Vieraammalle kaverille juomaa kaadetaan kaksin käsin ja tutummalle yhdellä kädellä, alkoholia ei saa koskaan kaataa itselleen vaan jonkun muun on aina tarjottava, mitä tutumpi kaataja on sitä lähemmäs viedään kuppi kaadon aikana ja hörppyäkään ei saa ottaa ennen yhteistä aloitusta. You feel my pain? :D



maanantai 20. lokakuuta 2014

Anjong haseooo!

Korea on kaukana, Soul on valtavampi kuin pää pystyy ymmärtämään ja paikalliset eivät händlää englantia. Tässä merkittävimmät fiilikset parilta viime päivältä, jotka olen Aasian mannerta kuluttanut. Mietin aluksi, etten edes kirjoita mitään reissun ajalta, mutta yhdestä ihanasta kommentista riemastuneena tajusin, että hitto vie milloin tätä muka oikein kirjoitetaan, jos ei once on a lifetime -juttuja koettaessa! Joten seuraavat postaukset Krista Soulissa -meiningeissä :)


Onko teille tuttu tunne, että olette kyllä osallisena tilanteessa, mutta kuitenkin niin pihalla, että tapahtuma vain tapahtuu ympärillä ilman, että oikeasti olet osa sitä? Olen nämä pari päivää marssinut Jarkon ja hänen vaihtarikavereiden perässä Soulin katuja ja metrotunneleita ja tuntenut oloni täydelliseksi turistiksi. Enkä edes oikein turistiksi vaan totaalisesti väärään paikkaan tiputetuksi alieniksi. Tämä maailma ei tunne minua, enkä minä tunne tätä maailmaa. Se on ilmeisesti luonnollista ja yksi kauneimmista Jarkon täällä sanomista lauseista olikin tänä aamuna lausuttu: en minäkään halunnut täällä alussa yksin liikkua. (On se oikeasti puhunut oikeitakin söpöyksiä, dont worry.) On siis ok tuntea olonsa minimaaliseksi väärään paikkaan eksyneeksi hiukkaseksi tässä 15 miljoonan asukkaan kaupungissa, jonka metroverkko on maailman laajin, mutta se tuntuu ikävältä. Haluaisin loikata tähän kulttuuriin täysillä, hengittää Soulia ja tuntea riemua kulman takaa löytyvistä haasteista sen sijaan, että oikeasti pelkään kulman takaa löytyvän ravintolan koreankielistä tarjoilijaa. En halua nolata itseäni, enkä loukata isäntiäni, sanotaanko näin. 


Onneksi ihminen on nopea oppimaan ja jokaisen päivän jälkeen on edellistä viisaampi. Nytkin osaan jo kaivaa metrokorttini ajoissa ennen piippausportteja, änkeä pyllyni salamana vapautuvalle paikalle metrossa, sanoa kiitos ja moi koreaksi (vielä kun uskaltaisin käyttää näitä...), ymmärtää vähän paikallista valuuttaa ja löytää tieni kotiin lähimmältä metroasemalta. Jo nämä pikkuiset asiat saavat olon tuntumaan rentoutuneemmalta ja minulla on onneksi pitkä loma täällä jäljellä :) Minun silmiini Jarkko kavereineen ovat lähes paikallisia jumalhahmoja kyetessään tilaamaan meille oluet ja ruuat koreaksi, vaikka todellisuudessa kyse taitaa vain olla enemmän rohkaudesta käyttää muutamia opittuja fraaseja. Itse olen toistaiseksi vain keskittynyt hymyilemään, koska muuta yhteistä kieltä minulla ja paikallisilla ei ole, mutta toivottavasti ihan lähipäivinä uskaltaudun kiittämään ja tervehtimään korean kielellä.

                            

                            

Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin iloinen, onnellinen, rakastunut, ylpeä ja kiinnostunut. Täällä olen, Koreassa. Huh.

Ps. Otsikko siis korealaisen tervehdyksen lausumisen romanisointi :D Minulle kun ei auttanut lauseen hokeminen vaan piti saada omin silmin nähdä ennen oppimista. Samalla tavalla kiitos on kamsamnidaa.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Heikko hetki

15 kiloa kyykyissä ensimmäistä kertaa tänä syksynä, 7 kiloa ojentajiin ja lupaus itselle, että tämä hoidetaan. Se hoidettiin ja olo oli kuin olisin valloittanut Everestin. Endorfiinihuumassani päätin jäädä palauttelemaan kehoani kehonhuolto-tunnille suoraan pumpin perään, ja mielessäni myhäilin, miten hyvä minä keholleni olenkaan. Mietin monesti muuten jumppien aikana, että vaikka minusta tuntuu kurjalle, lihas joka on työn alla nauraa ja nauttii. Se auttaa, välillä. Kehonhuolto oli kivaa niin pitkään, kun ohjelmaan kuului vain jumppakepin kanssa melomista eli ei mitään, joka olisi hituskaan kiusannut juuri pumpattuja lihaksiani, jotka kovasti yrityksestä huolimatta ovat säälittävän heikot.
Selvisin viimeiseen liikkeeseen asti. Sitten romahdin.

Ohjaaja tuli koskettamaan selkääni ja neuvoi kiristämään lapojenväliä, että asento pysyy hyvänä ja liike iskee oikeisiin lihaksiin. Täydellisen hyvää tarkoittava kommentti muserti maailmani muutamaksi sekunniksi. En minä jaksa vetää lapoja enää. Olen jo antanut kaikkeni. Eniten harmitti kuitenkin vaaleanpunaisen kuvitelmani särkyminen. Minä en hellinytkään kehoani vaan ajoin sitä ikävään asentoon. Lihas ei naura, se tukehtuu jumiinsa. Onnekseni liike loppui melko välittömästi murtumiseni jälkeen ja sain mahdollisuuden koota itseni ja imeä silmiin puskevat harmituksenkyyneleet takaisin kyynelkanaviin.
Kunnes.

Tehkää kevät lempeydestä
Käykää ulos kehräten
Kaupunki on vaarin uni
Tervehtikää ryhti sen
 
Tuossa seisoo lapsuutenne
Polkee jalan syrjällä
Lentoaikaa ilmapalloon
Ja näissä hetkissä
 
Vahvistakaa kakseutenne
Olkaa usein käsikkäin
Salaisuutta jakakaa
 
Älkää unohtako toisianne
Älkää unohtako toisianne

Siinä minä makasin yliopistoliikunnan harmaalla jumppamatolla salin kattoa tuijotellen ja itkin. Samuli Putro oli viimeinen pisara etäsuhteessa elävälle, juuri itseensä pettyneelle nuorelle naiselle eikä vesi-imurikaan olisi saanut imettyä kyyneleitäni enää kanaviinsa vaan ne valuivat hetken valtoimenaan, kunnes maailma oli taas hyvä paikka. Hassua, miten pari mojovaa kyyneltä voi purkaa sisältä tunteen, joka hetki sitten tuntui synkistävän koko elämän. Ja oikeasti ihan pari vain.

torstai 9. lokakuuta 2014

Kokopäiväinen opiskelija

Yliopisto on tehnyt minusta laiskan. Ainakin siltä minusta tuntuu, koska lukioaikoina ja sitä junnumpana jaksoin aina loistaa kaikessa, lukea, opetella ylimääräistä, osata nippelinappelia ja tehdä kaiken aina parhaalla mahdollisella tavalla, mutta täällä vain lillun tehden ainoastaan pakolliset pahat. Äsken juuri palautin pari viikkoa roikottamani e-portfoliotehtävän, jossa kuului pohtia kuolemaa ja surua. Onneksi tehtävän teko oli tällä kertaa helppoa: blogi auki, kopioi, liitä ja palauta. Sen verran olen täällä aihetta viime aikoina pohtinut, että materiaali saa hiukan muokkailtuna riittää ja aikaa säästyy muuhun, kuten tämän postauksen kirjoittamiseen. Ei ahkeraan opiskeluun, ei töissä käymiseen, vaan minun itseni viihdyttämiseen. Onko elämäni liian helppoa?


Minulla on muutamia pk-seudulla eläviä kavereita, joiden elämä ei varmasti ole liian helppoa. He opiskelevat, käyvät töissä, seurustelevat, pohtivat kandin aihetta, hoitavat lemmikkejään, syövät terveellisesti, liikkuvat, tulevat kylään luokseni ja petaavat minulle sängyn kotiinsa, jos minä vastavuoroisesti haluan tulla kylään. Samalla minä nukun päikkäreitä, jumppaan, juon teetä, piipahdan luennolla, katson Sinkkuelämää kymmenettä kertaa, opiskelen vähän, katson Sinkkulaivaa ja plärään (ehkä) pari diashowta läpi. Vuorokausissamme on kuitenkin tasan samat 24 tuntia ja viikoissamme samat seitsemän päivää. Toisten päivät vain ovat täynnä työvuorolistaan merkattua ohjelmaa, kun minun päiväni taas soljuvat ohi pikkuisen opiskellessa ja muuta kivaa puuhastellessa.

Onko väärin vain chillailla opiskeluaikana? Lukkarini on sen verran löysä, että saisin ängettyä sinne töitä niin halutessani, mutta onko minun pakko tehdä niin ollakseni kunnollinen opiskelija. Tunnen syyllisyyttä siitä, miten kivaa minulla on, kun ainoat pakolliset menot ovat luennot ja harkkatyöt, mutta onko syyllisyys turhaa. Kuitenkin tässä 2010-luvun maailmassa me tämän hetken nuoret joudumme pysymään työelämässä ainakin lähemmäs seitsemääkymmentä ikävuotta, joten vaikka valmistuisin vajaa 30-vuotiaana ehdin kantaa verotuloja tälle yhteiskunnalle yli 40 vuotta. Miksi siis tunnen syyllisyyttä nauttiessani yhdestä elämäni jännittävimmistä elämänvaiheista täysin rinnoin?

Koska pelkään olevani laiska ja huonompi kuin muut. Jos muut pystyvät opiskelemaan ja käymään töissä yhtä aikaa, miksi minusta se tuntuu niin hankalalta ja oikeastaan mahdottomalta? Olenko pullamössönuori, joka päästää itsensä liian helpolla ja nostelee opintolainaa vain nautiskellakseen? Olenko richbitchlääkisopiskelija, jonka ei tarvitse käydä töissä?

Mutta toisaalta, entä jos olenkin vain sitä mitä minun kuuluukin nyt olla: täysipäiväinen turkulainen opiskelija.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Fiilistelen syksyä

En voi sanoa yhtäkään pahaa sanaa kuluneesta syksystä. Olen nauttinut jokaisesta aurinkoisesta päivästä, jäätävän kylmästä aamusta, vesisateesta, ruskan värjäämästä lehdestä ja taivaalta väkkäränä putoilevasta vaahteransiemenestä. Turun syksyssä ihania ovat juuri lehtipuut, jotka saavat pintaansa paljon pohjoisen havumetsiä jännittävämpiä sävyjä lämpömittareiden elohopeapylväiden ja päivän valojaksojen lyhentyessä. Tänään uhrasin muutaman sekunnin koulumatkasta vain tuijottaakseni taivaalle, jossa syksytuuli lennätti lehmusten keltaisia lehtiä. Lehtisadetta tuijotellessani (ja varsinkin nyt huumaavan kauniista syksylehdistä kirjoittaessani) ajattelin olevani valtava klisee, mutta minkäs teet. Kauniit asiat ovat kauniita asioita.


                             

Etelä-Koreasta säännöllisesti terkkuja saavana olen ollut iloinen omasta suhtautumisestani siellä vallitseviin säätiloihin. Jarkon "täällä +25 astetta" -viestit eivät ole hetkauttaneet mielialaani mihinkään suuntaan, vaan olen tyytyväisenä vastannut "täällä +10 astetta ja aurinko paistaa". Ei kateutta, vaan pelkkää iloa kummankin puolesta. Toisaalta olen myös iloinen hehkuttaessani Korean lämpötiloja koulussa, tietäen, että suurin piirtein samat lämpötilat odottavat minua kahden viikon päässä, kun samalla Suomi vain jatkaa viilenemistään.

Ei sillä, että viileydessäkään olisi mitään vikaa. Muhkeammat huivit oikeastaan jo ulvovat hattuhyllyllä pääsyä tositoimiin ja myös takkia olisi kiva pitää ulkona hikoilematta.

                               

                               

Viime viikolla onnistuin valitsemaan aamulenkkipäiväkseni viikon kylmimmän aamun, mutta inhotuksen sijaan olin innoissani. Seiskan jälkeen liikkeelle lähtiessäni jokirannan lenkkipolku oli melkein tyhjillään enkä joutunut ottamaan paineita juoksemisestakaan, koska penikkatautisilla säärilläni ei tällä hetkellä oteta juoksuaskeleita. Vain minä, sumuinen joki, nouseva aurinko, kuurainen maa ja nenää nipistelevä syysaamu. Resepti toimi melkein yhtä hyvin kuin tuo viikonloppuna Paraisten venelaiturilla ystävien kanssa nautittu Happy Joe, mutta koska yhteiskunta on kovin nihkeä aamusiidereitä kohtaan, aion sidukan sijaan kokeilla nimenomaan lenkkiä huomenna uudestaan.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

#selfmade #donuts

Minä innostun harvoin ruuanlaittoon liittyvistä asioista hurahtamiseen rinnastettavaan tilaan asti, yleensä totean jotain hyvää ruokaa nähdessäni vain, että wou näyttääpä hyvältä, pitää joskus kokeilla, ja todellisuudessa unohdan jutun samantien. Tämä syksy on kuitenkin tuonut elämääni mimaalisen leipomishypen. Hyvin rajallisen ja lyhytkestoisen, mutta uusi kokemus tämä on silti.

Donitseja! Omatekoisia donitseja! Pinkkejä, suklaisia, kinuskisia, rasvaisia, nättejä, herkkuja! Donitseja!


Menin ja hurahdin. Tilasin netistä Kakkusankareilta donitsipellin ja nyt perjantaina väkersin elämäni ensimmäiset donitsit Turkuun reissaavien Kuopiokavereiden kunniaksi. Lopputulosta katsellessa minua ei oikeastaan edes kiinnostanut, miltä rinkulat maistuisivat, koska hykertelin vain maailman söpöintä ulkoasua. Minä <3 söpöt pikkudonitsit. Tietysti rakkasutarinaan mahtui paljon draamaakin. Tuhosin levyllisen suklaata roskiskuntoon yrittäessäni sulattaa sitä suklaakuorrutetta varten. Sydäntä raastoi heittää 200g ruskeaa kultaa möykkyiseksi palaneena roskikseen, mutta toisaalta ärsytti koko suklaa niin paljon, että roskiin heittäminen meni melkein terapiasta. Samalla päätin myös, että minun donitseistani ei sitten tule suklaadonitseja, koska toista levyä en ala donitsialttarille uhraamaan. Onneksi kinuski ja pomada alistuivat tahtooni, vaikka kuorrutteet eivät aivan oppiblogimaisesti dippaamalla donitseihin asettuneetkaan.

                               

Mausta voin sanoa, että kinuski oli tahmainen pettymys, joka takertui limanuljaskana kiinni kitalakeen, mutta pinkki pomada toimi täydellisesti. Jos jotain täytyy kuitenkin kritisoida niin hiukan liian innokkaasti olin puristanut sitruunaa tomusokeriseoksen joukkoon, mutta kai ekalla kerralla kaikessa pitääkin ainakin vähän sössiä jotain. Tärkeintä projektissa oli kuitenkin kaunis lopputulos. Minä sain nuo täydelliset pyörylät aikaan, ihan ite! :)


Ps. Ilmeisesti tästä maailmasta löytyy muitakin donitseihin kallellaan olevia. Ikinä en nimittäin ole nauttinut noin suurta instagram-suosiota, kuin perjantain donitsikuvalla. 42 tykkäystä hästägeillä selfmade ja donuts. Mitä ihmiset oikein etsivät IG:stä, että he eksyvät tykkäämään donitsikuvastani, jossa on tuollaiset hastagit?

torstai 2. lokakuuta 2014

Yksisarviset keskellä kampusta

Turun ylioppilaslehti painoi tänään sivuilleen mustaa-valkoisella sen, minkä kaikki jo etukäteen tiesivät: lääkis on oma mysteerinen maailmansa keskellä muuta yliopistoa. Siellä me hortoilemme valkoiset takit hulmuten pitkin Medisiinaa ja Tyksiä, kiertäen kaukaa muiden tieteenalojen vaikutusalueet Yliopistonmäellä ja sen reunoilla, lukuunottamatta tietysti bestiksiämme Calonialla ja kauppiksella. Heille meillä on paikka sydämessämme, ja sitseillämme, mutta muista ei niin väliä.


Facebookini on tänään täyttynyt Lääkäritarina-artikkelin jakajista ja illalla Tylkkäri tupsahti vielä eteisen lattiallekin (YO-kylän edut ;)), joten olen nyt jumpan jälkeen maistellut artikkelia. Sen sävyjä, faktoja ja rivien välejä, jotta voisin varmasti ymmärtää kaiken, mitä ulkopuolinen satumaailmastani näkee. Minun mielessäni me olemme satu, monivuotisen unelmani huipentuma. Muuhun yliopistomaailmaan verrattuna kimaltavan kauniita yksisarvisia mystisessä linnassamme, hiukan itsekeskeisiä, sisäsiittoisia, ahkerista ahkerimpia, poikkeuksellisen terveitä ja pykälän verran liian omanarvontuntoisia. Olemme eliittiä, joka raataa ollakseen sitä ja toisaalta saa valtavaa tyydytystä tekemästään työstä sekä opintojen aikana että valmistuttuaan. Tunnemme arvomme, mutta emme saisi unohtaa myöskään satulinnan ympärillä olevan elämän arvoa.

  
"Syksyisin ainejärjestöt järjestävät yhdessä Statussitseiksi kutsutun tapahtuman. On vaikea tietää, osallistuvatko kaikki tapahtumaan ironisesti."

Näkyykö se meistä?! Huokuuko luentosalillinen meitä sellaista pissipäiden löyhkää, että toimittaja kykenee päättelemään, että katsomme muuta maailmaa pitkin nenänvarttamme? Vai ovatko vanhat (osin myös paikkansapitävät) stereotypiat lääkistä kohtaan ympäröivässä maailmassa vain noin tiukassa? Olemmeko me sittenkin syyttä suotta kusipäiksi leimattuja uhreja menestyvän tulevaisuutemme varjossa?

Blogiani enemmän lukeneet tietävät kantani. Minun mielestäni olemme liian elitistejä, mutta en voi kieltää välillä nauttivani siitä. Olen ylpeä kertoessani uudelle tuttavuudelle, mitä opiskelen, mutta samalla jurppii, koska lokeroidun välittömästi superrikkaaksi menestyjäksi, jonka elämä on yhtä juhlaa. Rakastan myös yhteishengen huumaa, joka valtaa baarin tai Tivolin, kun Pääsin lääkikseen tai Mä tahdon leikkaa soi. Olen ylpeä sekä koulustani, joka on kyennyt tuottamaan jotain noin siistiä, että kanssatanssijoistani, jotka jaksavat kurssiasemasta välittämättä syttyä noille meitä yhdistäville biiseille. Samalla pomppiessani kuitenkin tajuan, että olen ihan oikeasti osa tätä muiden silmissä mystistä lääkisklubia, ja siinä samassa hetkessä Psy Lehdon tahtiin heiluessani joudun myös myöntämään, että nautin siitä mystiikasta. Rakastan lääkistä ja vihaan lääkistä yhtä aikaa. Rakastan yhteisöllisyyttä ja vihaan sisäsiittoisuutta, mutta missä menee raja? Olenko kaksinaamainen nauttiessani yhdessä hetkessä menestysaallonharjasta ja moralisoidessani toisessa elitistiasennettamme?

Sain juttua lukiessani monta kertaa myhistä ilosta, kun tajusin, miten paljon paremmin tunnen tämän maailman nyt kuin vuosi sitten. Vuosi sitten syksyllä tiesin juuri ja juuri alan, jota olen päässyt opiskelemaan, mutta vasta kuluneen ykkösvuoden aikana olen oppinut hahmottamaan oikeasti, millaiseen laitokseen ja millaisten ihmisten keskelle minut on hyväksytty. Taputtelin itseäni henkisesti ylpeänä olalle, kun tunnistin välittömästi juhlat ja tavat, joista toimittaja kirjoitti, ja toisaalta hihittelin toimittajan tietämättömyydelle. Hän ei ole yksisarvinen. Me vs. he. Näin tähän elitistisuohon upotaan...

Lääkis on enemmän kuin koulu. Se voisi olla elämäntapa, jos siihen tahtoisi oikein heittäytyä, mutta toistaiseksi haluan pitää jalkani vielä samalla maaperällä normaalien kuolevaisten kanssa, joten minulle lääkis on elämäntapaa vähemmän mutta koulua enemmän. Minun lääkikseni on korkea auringossa kimaltava linna, jonka marmoriportaille astuin viime syksynä ja, jonka saleihin uppoan yhä syvemmälle ja syvemmälle. Ehkä joskus jopa asetun pysyvästi taloksi, jos vain opin talon tavat.