lauantai 11. lokakuuta 2014

Heikko hetki

15 kiloa kyykyissä ensimmäistä kertaa tänä syksynä, 7 kiloa ojentajiin ja lupaus itselle, että tämä hoidetaan. Se hoidettiin ja olo oli kuin olisin valloittanut Everestin. Endorfiinihuumassani päätin jäädä palauttelemaan kehoani kehonhuolto-tunnille suoraan pumpin perään, ja mielessäni myhäilin, miten hyvä minä keholleni olenkaan. Mietin monesti muuten jumppien aikana, että vaikka minusta tuntuu kurjalle, lihas joka on työn alla nauraa ja nauttii. Se auttaa, välillä. Kehonhuolto oli kivaa niin pitkään, kun ohjelmaan kuului vain jumppakepin kanssa melomista eli ei mitään, joka olisi hituskaan kiusannut juuri pumpattuja lihaksiani, jotka kovasti yrityksestä huolimatta ovat säälittävän heikot.
Selvisin viimeiseen liikkeeseen asti. Sitten romahdin.

Ohjaaja tuli koskettamaan selkääni ja neuvoi kiristämään lapojenväliä, että asento pysyy hyvänä ja liike iskee oikeisiin lihaksiin. Täydellisen hyvää tarkoittava kommentti muserti maailmani muutamaksi sekunniksi. En minä jaksa vetää lapoja enää. Olen jo antanut kaikkeni. Eniten harmitti kuitenkin vaaleanpunaisen kuvitelmani särkyminen. Minä en hellinytkään kehoani vaan ajoin sitä ikävään asentoon. Lihas ei naura, se tukehtuu jumiinsa. Onnekseni liike loppui melko välittömästi murtumiseni jälkeen ja sain mahdollisuuden koota itseni ja imeä silmiin puskevat harmituksenkyyneleet takaisin kyynelkanaviin.
Kunnes.

Tehkää kevät lempeydestä
Käykää ulos kehräten
Kaupunki on vaarin uni
Tervehtikää ryhti sen
 
Tuossa seisoo lapsuutenne
Polkee jalan syrjällä
Lentoaikaa ilmapalloon
Ja näissä hetkissä
 
Vahvistakaa kakseutenne
Olkaa usein käsikkäin
Salaisuutta jakakaa
 
Älkää unohtako toisianne
Älkää unohtako toisianne

Siinä minä makasin yliopistoliikunnan harmaalla jumppamatolla salin kattoa tuijotellen ja itkin. Samuli Putro oli viimeinen pisara etäsuhteessa elävälle, juuri itseensä pettyneelle nuorelle naiselle eikä vesi-imurikaan olisi saanut imettyä kyyneleitäni enää kanaviinsa vaan ne valuivat hetken valtoimenaan, kunnes maailma oli taas hyvä paikka. Hassua, miten pari mojovaa kyyneltä voi purkaa sisältä tunteen, joka hetki sitten tuntui synkistävän koko elämän. Ja oikeasti ihan pari vain.

2 kommenttia:

  1. Mä löysin sun blogin vähän aikaa sitten ja luin aika paljon sun vanhempiakin postauksia. Mun oli pakko kommentoimaan että sulla on tosi kiva kirjotustyyli ja vaikutat tosi symppikseltä ja ihanalta tyypiltä! :-) Terveisin toinen turkulainen opiskelija :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, kiitos paljon ihanista kehuista! Niitten vanhojen tekstien kanssa kannattaa olla varovainen, aika paljon kaikkea kuraakin tullu päivitettyä bloggailun alkuvaiheissa :D Haluun kuitenkin uskoo, et eteenpäin on menty, joten yritän olla ylpeä alunkin räpellyksistä.
      Go Turku! ;)

      Poista